XXXIII
Kello kolmesta kuuteen
Lähdimme palatsista juuri silloin kun keskieteiseen hyökättiin, sveitsiläiset peräytyivät verkalleen kuninkaan huoneistoja kohden ja huoneista ynnä käytävistä huudettiin:
»Sveitsiläisten käsketään luopua aseistaan!»
Tämä teos on varmaankin viimeinen, jonka kirjoitamme tästä hirveästä aikakaudesta. Mikäli kuvauksemme jatkuu, poistumme maaperältä, jolla olemme liikkuneet, palaamatta sille enää milloinkaan. Se oikeuttaa meidät esittämään lukijoille tämän ratkaisevan päivän kaikkine yksityispiirteineen. Siihen meillä on sitäkin suurempi oikeus, kun teemme sen ennakkoluulottomasti, vihatta ja puolueettomasti.
Lukija on astunut Royale-pihaan marseillelaisten perässä. Hän on seurannut Billotia savuun ja tuleen ja nähnyt hänen yhdessä Pitoun, vainajien parista nousseen verisen haamun, kanssa nousseen portaitten yläpäähän, minne jätimme heidät toistaiseksi.
Tästä hetkestä alkaen Tuileriein palatsi oli vallattu.
Mikä synkeä henki oli sanellut tämän voiton?
Kansan viha, vastattaneen. Epäilemättä. Mutta kuka johti tätä vihaa?
Mies, jonka nimen olemme ohimennen maininneet, se preussilainen upseeri, joka istui pienen mustan ratsun selässä jättiläiskokoisen Santerren ja tämän toimenantajansa komean flaamilaishevosen vieressä — elsassilainen Westermann.
Kuka oli tämä mies, joka salaman lailla leimahti esille vain ukkosen riehuessa?
Hän oli niitä miehiä, joita Jumala pitää kätkettyinä vihansa asevarastossa ja jotka hän sinkoaa pimeästä esille silloin, kun vihan hetki on lyönyt.
Hänen nimensä oli Westermann, laskevan auringon mies.
Ja hän ilmestyi tosiaankin hetkellä, jolloin kuninkuus painui mailleen milloinkaan enää nousematta.
Kuka hänet oli keksinyt ja löytänyt? Kuka oli toiminut välittäjänä hänen ja Jumalan välillä? Kuka oli käsittänyt, että oluenpanijalle, aineellisen lihan möhkäleelle, oli avuksi annettava sielu taistelua varten, missä titaanit syöksisivät jumalan alas valtaistuimelta? Kuka täydensi Santerren Westermannilla?
Sen teki Danton.
Mistä tämä peloittava kansanpuhuja oli löytänyt tämän voittajan?
Inhoittavasta loukosta, katuojasta, vankilasta, Saint-Lazaresta!
Westermannia oli syytetty — huomatkaa tarkoin, syytetty, muttei todistettu vikapääksi — väärien setelien valmistamisesta, ja hän oli epäluulon alaisena pidätetty.
Danton tarvitsi elokuun 10 päiväksi miestä, joka ei pelkäisi mitään, sillä pelko veisi suoraa päätä kaakinpuuhun. Hän oli pitänyt silmällä tuota salaperäistä vankia, ja kun hetki tuli, jolloin tätä miestä tarvittiin, mursi hän väkevällä kädellään salvat ja kahleet ja sanoi vangille: »Tule!»
Kuten olemme joskus sanoneet, ei vallankumous ole ainoastaan siinä, että halvat kohoavat arvoon, vaan myöskin siinä, että vangit pääsevät vapaiksi ja vapaat pannaan vankilaan, eikä vain vapaat, vaan vieläpä maan mahtavat, isoiset, ruhtinaat ja kuninkaat!
Varmaankin juuri siksi, että Danton oli varma tapahtumien vääjäämättömästä kulusta, hän oli esiintynyt niin laimeana siinä kuumeisessa hämärässä, joka edelsi elokuun 10 päivän verenkarvaista sarastusta.
Edellisenä iltana hän oli kylvänyt tuulta. Hänen ei tarvinnut olla huolestunut. Hän tiesi saavansa niittää myrskyä.
Se tuuli oli Westermann, ja myrsky oli Santerre, kansan jättimäinen ilmennys.
Santerre tuskin näyttäytyikään sinä päivänä. Westermann teki kaikki, oli kaikkialla.
Westermann oli johtanut Saint-Marceaun ja Saint-Antoinen esikaupunkilaisten liikkeitä Pont-Neufillä; pienen mustan ratsunsa selässä hän oli armeijan etunenässä ilmestynyt Carrousel-aukion ristikkoporttien eteen ja kolkuttanut miekkansa ponnella Tuileriein portille ikäänkuin olisi avauttanut jonkun kasarmin oven.
Olemme nähneet, kuinka tämä portti aukaistiin, kuinka sveitsiläiset sankarillisina täyttivät velvollisuutensa, kuinka he peräytyivät pakenematta, kuinka he tuhoutuivat voittamattomina. Olemme seuranneet heitä porras portaalta vainajien kattamassa eteisessä. Seuratkaamme heitä askel askeleelta Tuileriein palatsissa, joka pian täyttyi heidän ruumiistaan.
Kun saapui tieto, että kuningas oli lähtenyt palatsista, kerääntyivät ne kaksi-kolmesataa aatelista, jotka olivat tulleet kuolemaan kuninkaan kanssa, kuningattaren henkivartijasaliin neuvotellakseen, olisiko heidän nyt, kun kuningas ei enää ollut paikalla kuollakseen heidän kanssansa, kuten oli juhlallisesti luvannut, kuoltava ilman häntä.
He päättivät, että koska kuningas oli mennyt kansalliskokoukseen, hekin lähtisivät sinne liittyäkseen kuninkaan saattueeseen.
He keräsivät kaikki sveitsiläiset, jotka tavattiin, lisäksi parikymmentä kansalliskaartilaista, ja viiden sadan miehen vahvuisena joukkona he laskeutuivat puutarhaan.
Käytävän sulki ristikkoportti, jota sanottiin kuningattaren portiksi.
Sen lukko aiottiin murtaa, mutta lukko kesti.
Joukon väkevimmät alkoivat kiskoa irti ristikkokankea ja onnistuivatkin yrityksessään. Mutta näin syntyneestä aukosta pääsi ulos vain mies kerrallaan.
Oltiin noin kolmenkymmenen askelen päässä Royal-sillan ristikkoportille sijoitetusta pataljoonasta.
Ahtaasta aukosta pujahti ulos ensiksi kaksi sveitsiläistä. Molemmat suistuivat maahan, ennenkuin olivat astuneet neljääkään askelta. Kaikkien toisten täytyi hypätä heidän ruumiittensa yli.
Joukkoa vastaan tuiskahti luotisade. Mutta koska sveitsiläisten helakanväriset asetakit tarjosivat hyvän maalitaulun, osuivat luodit etupäässä juuri heihin. Kun kaksi aatelismiestä sai surmansa ja yksi haavoittui, kaatui samaan aikaan kuusi-seitsemänkymmentä sveitsiläistä.
Surmansa saaneet aatelismiehet olivat de Carteja ja de Clermont d'Amboise. Haavoittunut aatelismies oli de Viomesnil.
Marssiessaan maneesille päin joukko sivuutti erään vartioston, joka oli sijoitettu puiden alle laituripengermälle. Vartiosto tuli esille ja laukaisi kiväärinsä: kaksikymmentä sveitsiläistä kaatui.
Pakeneva joukko, joka kahdeksallakymmenellä askeleella oli menettänyt kahdeksankymmentä miestä, suuntasi kulkunsa Feuillants-portaille.
Choiseulin herttua näki heidät kaukaa ja juoksi miekka kädessä heitä turvaamaan, uhmaten Royal- ja Tournant-siltojen tykkejä.
»Kansalliskokoukseen!» huusi hän.
Ja arvellen, että häntä seurasivat ne neljäsataa miestä, jotka vielä olivat hengissä, hän riensi edellä käytäviin ja saapui portaille, joista pääsi istuntosaliin. Alimmalla portaalla hän tapasi Merlinin.
»Mitä te täällä, onneton, paljastettu miekka kädessä?» sanoi hänelle kansanedustaja.
Herttua silmäili ympärilleen: hän oli yksin.
»Pankaa miekka tuppeen ja menkää kuninkaan luokse», kehoitti Merlin.
»Vain minä olen nähnyt teidät, kukaan siis ei ole nähnyt teitä.»
Kuinka oli käynyt joukon, jonka herttua oli luullut seuranneen jäljestä?
Tykki- ja kiväärituli oli ravistellut sitä kuin pyörretuuli kuivia lehtiä ja ajanut sen Orangerie-pengermälle. Siellä pakenijat hyppäsivät Ludvig XV:n torille ja suuntasivat askelensa Garde-Meublea kohden, päästäkseen sitä tietä bulevardeille tai Champs-Elyséesille.
Herra de Viomesnil, kymmenkunta aatelismiestä ja viisi sveitsiläistä pujahtivat Venetsian lähetystötaloon, joka oli Saint-Florentin-kadun varrella ja jonka portin he huomasivat olevan auki. He pelastuivat! Mutta muu joukko pyrki Champs-Elyséesille.
Ludvig XV:n patsaan juurelta jyrähti kaksi tykinlaukausta, ja niiden haulipanokset hajoittivat joukon kolmeen ryhmään.
Yksi ryhmä pakeni bulevardeille ja kohtasi matkalla santarmiston, joka oli tulossa Capucines-piirin pataljoonan kanssa.
Pakolaiset luulivat pelastuneensa. Herra de Villiers, santarmiston entinen ajutantti, juoksi kädet koholla muuatta ratsumiestä kohden ja huusi: »Apuun, ystävät!»
Ratsumies tempasi pistoolinsa ja ampui hänen päänsä puhki. Tämän nähdessään kolmekymmentä sveitsiläistä ja yksi aatelismies, joka oli entinen kuninkaan hovipoika, pakenivat meriministeriön taloon. Siellä he neuvottelivat, mitä olisi tehtävä.
Sveitsiläiset päättivät antautua ja nähdessään kahdeksan sanskulotin lähestyvän he laskivat kiväärit jalalle ja huusivat: »Eläköön kansa.»
»Haa, petturit!» vastattiin heille. »Te antaudutte, koska huomaatte olevanne satimessa. Te huudatte eläköötä kansalle, koska luulette sen huudon pelastavan teidät! Ei, ei armoa!»
Ja samassa kaksi sveitsiläistä kaatui, toinen piikin lävistämänä, toinen luodin surmaamana.
Heti katkaistiin heidän kaulansa, ja päät pantiin kahden piikin kärkeen.
Sveitsiläiset raivostuivat kahden toverinsa surmaamisesta, kohottivat jälleen kiväärinsä ja laukaisivat kaikki yhtaikaa. Kahdeksasta laukauksesta seitsemän kaatui kuolleena tai haavoittuneena. Sitten sveitsiläiset ryntäsivät isoon porttikäytävään suojaa hakeakseen, mutta joutuivat tykinsuun eteen.
He peräytyivät. Tykki siirtyi sitä mukaa. Miehet kasaantuivat pihan nurkkaan. Tykki käännettiin, sen piippu suunnattiin miehiin päin ja laukaistiin. Kahdeksastakolmatta kaatui kolmekolmatta.
Savun sokaistessa laukaisijain silmät aukeni pieni portti viiden jäljelle jääneen sveitsiläisen ja entisen hovipojan takana.
Kaikki kuusi syöksyivät sisään tästä portista, joka heti sulkeutui heidän jälkeensä. Isänmaanystävät eivät huomanneet tätä salaluukun tapaista porttia, joka oli riistänyt heiltä kuusi uhria. He luulivat surmanneensa kaikki ja poistuivat, laahaten tykin mukanaan ja huutaen voittoaan.
Toisessa ryhmässä oli kolmisenkymmentä sotilasta ja aatelismiestä. Sitä johti Forestier de Saint-Venant. Champs-Elyséesin sisäänkäytävän kohdalla miesjoukko saarrettiin kaikilta tahoilta. Päällikkö tahtoi myydä henkensä niin kalliisti kuin mahdollista. Kolmenkymmenen miehensä etunenässä, hänellä miekka kädessä, miehillä pistinkiväärit, hän ryntäsi kolmesti kokonaista pataljoonaa vastaan, joka oli sijoittunut patsaan juurelle. Näissä kolmessa hyökkäyksessä hän menetti viisitoista miestä.
Viidentoista eloon jääneen kanssa hän yritti päästä erään aukeaman yli ja sitä tietä Champs-Elyséesille. Yhteislaukaus kaatoi häneltä kahdeksan miestä. Seitsemän jäljelle jäänyttä hajaantui eri suunnille. Heitä ajettiin takaa, ja santarmisto hakkasi heidät maahan.
Herra de Saint-Venant etsi suojaa Ambassadeur-kahvilasta. Silloin muuan santarmi karautti ratsunsa hyppäämään yli ojan, joka erotti jalkakäytävän kadusta, ja ampui pistoolilla poloista päällikköä selkään.
Kolmas ryhmä, jossa oli kuusikymmentä miestä, ohi päässyt
Champs-Elyséesille ja suuntasi kulkunsa Courbevoieen vaistomaisesti,
kuten kyyhkyset lentävät lakkaansa ja lampaat pyrkivät tarhaansa.
Courbevoiessa sijaitsivat näet kasarmit.
Ratsastavan santarmiston ja kansan ympäröimänä tätä ryhmää lähdettiin kuljettamaan kaupungintaloon, missä heidät luultiin saatavan turvaan. Pari-kolmetuhatta raivopäätä, jotka olivat sulloutuneet Grève-torille, riisti vangit saattajiltaan ja teurasti heidät.
Muuan nuori aatelismies, ritari Charles d'Autichamps, pakeni palatsista
Echelle-kadulle, pistooli kummassakin kädessä. Pari miestä yritti häntä
vangita. Hän ampui molemmat. Rahvas otti hänet kiinni ja laahasi häntä
Grève-torille, missä aiottiin hänet juhlallisesti teloittaa.
Mutta miehen onneksi unohdettiin tutkia hänen taskunsa. Hyödyttömien pistoolien tilalla, jotka hän oli viskannut menemään, hänellä oli veitsi. Hän väänsi sen auki taskussaan ja odotti sopivaa hetkeä sitä käyttääkseen. Kun hän saapui kaupungintalon edustalle, surmattiin siellä paraikaa vangiksi saatuja kuuttakymmentä sveitsiläistä. Tämä näky kiihdytti niiden uteliaisuutta, jotka vartioivat nuorukaista. Hän iski veitsellään kaksi lähinnä seisovaa miestä kuoliaiksi, pujahti sitten väkijoukkoon kuin käärme ja katosi.
Ne sata miestä, jotka saattoivat kuningasta kansalliskokoukseen ja jotka Feuillants-pihalla riisuttiin aseista, ne viisisataa, joiden vaiheet juuri olemme kertoneet, ne harvat pakolaiset, jotka, kuten Charles d'Autichamps, pelastuivat kuin ihmeen avulla, olivatkin ainoat, jotka pääsivät pois palatsista.
Kaikki muut oli surmattu, mikä eteisessä mikä portailla, mikä sisähuoneissa tai kappelissa.
Yhdeksänsataa ruumista, aatelismiesten ja sveitsiläisten, virui
Tuileriein seinien sisällä!