I LUKU.
Saint-Denis'n tulliportti.
Syyskuun 20 p:nä 1792 pienet kangaskatoksen suojaamat talonpoikaisrattaat, joiden pohja oli oljilla peitetty, lähestyivät puoli kuuden aikaan aamusella Saint-Denis'n tulliporttia, aisalla istuvan talonpojan ohjaamina. Ne olivat viimeisinä pitkässä jonossa samanlaisia rattaita, jotka kaikki pyrkivät pääkaupungista pois, mikä ei ollut suinkaan helppoa tänä emigranttien aikana.
Rattaat pysähtyivät itsekukin vuorostaan vahtihuoneen eteen, missä niitä tutkittiin pienimpiäkin pohjukoita myöten. Nähtävästi niissä ei kuitenkaan havaittu mitään epäluulonalaista, sillä ne pääsivät kaikki esteettä kulkemaan, kunnes rivin viimeiset saapuivat ristikkoportille ja vuorostaan jäivät seisomaan vahtihuoneen eteen.
Silloin talonpoika, odottamatta virkamiehen tutkivia kysymyksiä, nosti itse katoksen ja ojensi hänelle matkapassinsa.
Tämä Abbevillen pormestarinviraston luovuttama passi kehotti viranomaisia päästämään Pariisiin aikovan tilanvuokraajan Pierre Durandin, hänen vaimonsa Catherine Payot'in ja äitinsä Gervaise Arnoult'in esteettä kulkemaan. Paperin toisella puolella Pariisin kunnallishallitus valtuutti mainitut henkilöt palaamaan Nouvionin kylään, mikä oli heidän varsinainen asuntopaikkansa.
Virkamies pisti päänsä verhojen alle ja näki kaksi naista, joista toinen oli iältään neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen paikoilla, toinen noin kahdenkymmenenviiden ikäinen, sekä noin nelivuotiaan tytön.
— Kuka teistä on Gervaise Arnoult? kysyi virkamies.
— Minä, hyvä herra, vastasi vanhin vaunuissa istujista.
— Kuka on nimeltään Catherine Payot?
— Minä, kansalainen, vastasi nuorempi.
— Miksikä ei tätä pientä tyttöä ole passissa mainittu?
— Ka, minun syynihän se on, sanoi talonpoika, vastaten naisten puolesta. — Kyllähän vaimoni sanoi, että tytönkin nimi oli paperille pantava, mutta minä sanoin, että kukapa nyt sellaisesta tytön typykästä välittää, annetaan olla.
— Onko tyttö sinun lapsesi? kysyi virkamies.
Lapsi avasi suunsa vastatakseen, mutta äiti pani kätensä hänen huulilleen.
— Minun tietysti, sanoi talonpoika, eipähän se kenenkään muun lie.
— Hyvä on, sanoi virkamies, mutta, niinkuin vaimo sanoi, lapsi olisi pitänyt mainita passissa. Ja taitaa tässä olla toinenkin erehdys, sillä äitiäsi sanotaan kuudenkymmenenviiden ja vaimoasi kolmenkymmenenviiden ikäiseksi, ja molemmat näyttävät paljon nuoremmilta.
— Olen minä kumminkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, sanoi vanhempi naisista.
— Ja minä kolmenkymmenenviiden, sanoi nuorempi.
— Ja minä, hyvä herra, olen neljän vuoden vain ja minä osaan jo lukea ja kirjoittaa, pisti pieni tyttö väliin.
Naiset hätkähtivät ja talonpoika ehätti sanomaan:
— Osannethan toki. Johan sinua on tarpeeksi koulutettu ja vieläpä maksettu kuusi frangia kuukaudessa Abbevillen koululle. Jos et siitä hinnasta oppisi, niin käräjiin haastaisin opettajasi. En kai minä suotta ole Normandiasta kotoisin.
— Jo riittää, sanoi virkamies, saatte kaikki laskeutua rattailta ja pistäytyä minun huoneeseeni siksi aikaa, kun tutkitaan ajopeliänne ja katsotaan, eikö sinne ole ketään kätketty.
— Kuulkaahan, hyvä herra… alkoi vanhempi naisista, mutta nuorempi puristi häntä käsivarresta, sanoen varottavasti:
— Äiti!
— Kas niin, tehkää niinkuin kansalainen käskee, sanoi talonpoika. — Joutavat tutkia, ja kun näkevät, ettei meillä ole mitään ylimyksiä olkiin kätkettyinä, niin päästävät kai sitten lähtemään. Eikös niin, hyvä herra?
Naiset tottelivat ja menivät vahtihuoneeseen. Mies jäi seisomaan hevosensa viereen.
Virkamies avasi virkahuoneensa oven ja päästi sisään naiset ja lapsen. Sitten hän sulki oven.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä virkamies katseli tarkasti naisia. Nämä eivät tietäneet mitä ajatella sellaisesta sanattomasta tarkastuksesta, kun virkamies äkkiä siirsi nojatuolin vanhemmalle ja kädellään osoitti nuoremmalle istuinta sanoen:
— Tehkää hyvin ja istukaa, rouva markiisitar. Ja te, rouva paronitar, käykää istumaan.
Naiset kävivät kalmankalpeiksi ja vaipuivat hervottomina heille osoitetuille istuimille.
— Erehdytte, hyvä herra, sanoi vanhempi.
— Kansalainen, vakuutan teille, että olette pettynyt, huudahti nuorempi.
— Älkää teeskennelkö minulle, hyvät rouvat, sanoi virkamies. — Se on tarpeetonta, sillä teillä ei ole mitään peljättävää.
— Mutta kuka te olette, ja kuinka te meidät tunnette?
— Olen Lorges'in herttuattaren entinen vouti. Herttuatar pakeni Pariisista prinssien kanssa ja jätti minut tänne pitämään huolta hänen omaisuudestaan. Olen monta kertaa nähnyt teidät herttuattaren kodissa ja tunsin hyvin teidät jo ensi silmäyksellä.
— Henkemme on teidän vallassanne, virkkoi nuorempi naisista, jota virkamies oli sanonut paronittareksi, — sillä meidän ei käy enää kieltäminen, että olemme ne henkilöt, joiksi meitä luulette. Lorges'in herttuatar oli meidän parhaimpia tuttaviamme. Mutta te kai armahdatte meitä, eikö niin?
— Voitte olla huoleti, hyvät rouvat, vastasi entinen taloudenhoitaja, sillä aion tehdä minkä vähänkin voin auttaakseni teidät pakosalle.
— Oi, hyvä herra! huudahti markiisitar, saatte uskoa, että ikuisesti olemme teille kiitolliset, ja jos suosittelumme olisi teille missään suhteessa hyödyllinen, niin lupaan…
— Voi, äiti kulta! sanoi paronitar, mitä hyötyä meidän suosituksestamme enää voi olla herralle? Vahingoksi se vain olisi. Emme voi enää mitään muitten hyväksi, itse me tarvitsemme apua.
— Niin, olet oikeassa, tyttäreni, vastasi markiisitar. — Unohdan aina, että ajat ovat muuttuneet niin meidän kuin onnettoman maammekin suhteen…
— Vaiti, äiti! sanoi nuorempi naisista, älä taivaan nimessä sellaisia puhu…
— Oh, ei teillä ole mitään pelkäämistä, sanoi virkamies, niin kauan kuin ei ole muita kuuntelemassa teitä kuin minä… Mutta, rouva markiisitar, neuvoisin teitä puhumaan niin vähän kuin suinkin, jatkoi virkamies hymyillen. — Teidän puheessanne on hienostunut sävy, jota ei meidän aikanamme suosita, ja jos uskallan antaa teille vielä toisenkin neuvon, niin sinutelkaa puhutellessanne ihmisiä ja sanokaa heitä kansalaisiksi.
— En koskaan, hyvä herra, en koskaan! huudahti markiisitar.
— Ettekö minunkaan tähteni ja pienen tyttäreni tähden? sanoi paronitar. — Häneltä on jo riistetty isä; minne hän joutuu, jos hän jää meistäkin orvoksi?
— No niin, olkoon menneeksi, sanoi markiisitar. — Lupaan, rakas tyttäreni, että teen minkä voin.
— Ja nyt, hyvät rouvat, tahdotteko jatkaa matkaanne tällä passilla?
— Mitä te siihen sanotte? kysyi paronitar.
— Ettei se ole teille miksikään hyödyksi, päinvastoin vain vahingoksi. Te ette kumpikaan näytä sen ikäisiltä kuin teitä matkapassissa sanotaan, ja niinkuin äsken sanoin, lastahan ei passissa mainita ollenkaan.
— Mitä meidän sitten tulee tehdä? Meillä ei ole toista.
— Mutta minä voin hankkia teille toisen.
— Voi, hyvä herra! huudahti paronitar, olisitteko todellakin niin jalomielinen!
— Tietysti, mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa täällä puoli tuntia, kenties vielä kauemminkin.
— Yhdentekevää, herra, kuinka kauan vain tahdotte, sanoi paronitar, sillä tiedän, että teidän luonanne olemme turvassa.
Kaupunginpalvelija pistäytyi ulos ja palasi hetken kuluttua, matkapassi puoleksi palasina ja lian tahraamana.
— Kansalainen kirjuri, sanoi hän kutsuen luokseen nuoren miehen, jolla niinkuin hänelläkin oli vyötäisillä kolmivärinen nauha, — mene pormestarinvirastosta hakemaan minulle allekirjotuksilla varustettu passikaavake. … Näytä heille tämä ja sano, että se putosi minulta likaan ja joutui vaununpyörän alle sekä että siinä mainitut henkilöt ovat virkahuoneessani. Panen kyllä itse siihen heidän nimimerkkinsä.
Nuori mies otti virkamiehen kädestä passin ja lähti tekemättä vähintäkään vastaväitettä.
— Ja nyt, hyvä herra, sanoi paronitar, saammeko vuorostamme kysyä teiltä nimeänne, jotta aina muistaisimme sen rukoillessamme Jumalalta siunausta henkemme pelastajalle.
— Hyvä rouva, onneksi minulle ja ken ties teillekin on nimeni aivan halpa ja tuntematon. Niinkuin äsken sanoin, olen ollut taloudenhoitajana Lorges'in herttuattaren luona, ja hän naitti minut englantilaisen kotiopettajattarensa kanssa, jonka hän oli tuottanut luokseen tyttärensä kasvatusta varten. Vaimoni seurasi herttuatarta maanpakoon pienen, kuuden vuoden ikäisen poikamme kanssa. Nyt he ovat Englannissa, Lontoossa, ja koska arvaan, että teilläkin on aikomus mennä sinne…
— Olette oikeassa, sinne aiomme lähteä, vastasi paronitar.
— … niin, voin antaa teille herttuattaren osoitteen. Hän asuu edelleenkin yhdessä hänen kuninkaallisen ylhäisyytensä, Artois'n herttuattaren kanssa.
— Ja hänen osoitteensa? kysyi paronitar.
— Regent street 14.
— Kiitos herra, kyllä muistan. Ja onko teillä mitään asiaa vaimollenne?
— Sanokaa hänelle, että minulla on ollut onni tehdä teille pieni palvelus ja että isänmaallinen mieleni on suojellut minua tähän asti kaikista rettelöistä. Mutta kun en uskalla luottaa siihen, aion tulla hänen luokseen ja asettua Englantiin asumaan, niin pian kuin olen saanut omat asiani järjestetyiksi ja pienen omaisuuteni lopullisesti luovutetuksi hänen käsiinsä.
— Hyvä herra, saatte luottaa siihen, etten unohda sanaakaan siitä, mitä nyt olette sanonut. Mutta nimeänne emme sittenkään vielä tiedä.
— Sen saatte lukea allekirjoittamastani passinne vahvistuksesta. Suokoon Jumala, että siitä olisi teille turvaa silloinkin, kun en itse ole teitä suojelemassa.
Samassa kirjuri palasi, uusi passi kädessään. Vanha oli otettu pormestarinvirastoon todisteeksi.
— Asetu tuohon ja kirjoita, sanoi virkamies kirjurille.
Tämä totteli ja pantuansa paperille tavalliset alkulauseet hän keskeytti kirjoituksen kuullakseen siihen pantavat nimet.
— Mikä on miehesi nimi ja ikä, kansalainen? kysyi virkamies.
— Pierre Durand, kolmekymmentäkuusi vuotta.
— Hyvä. Ja äitisi?
— Gervaise Arnoult, ja hän on neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen.
— Ja itse olet nimeltäsi?
— Catherine Payot. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen.
— Ja tyttäresi.
— Cécile.
— Ikä?
— Neljä vuotta.
— Hyvä on, sanoi virkamies. — Ja nyt, paljonko olet maksanut tästä,
Joseph?
— Kaksi frangia, vastasi kirjuri.
Markiisitar otti kukkarostaan kultarahan maksaakseen, mutta paronitar tarttui hänen käteensä varoittaen:
— Äiti, äiti!
Sitten hän otti itse taskustaan kuparirahoja, joita hän vähitellen laski kirjurin käteen, kunnes summa oli täysi. Kirjuri kiitti ja poistui.
Sillä aikaa virkamies kirjoitti vahvistuksensa ja ojensi sen tehtyään kallisarvoisen paperin paronittarelle sanoen:
— Nyt, hyvä rouva, voitte jatkaa matkaanne, ja toivon, että se päättyy onnellisesti.
— Herra, sanoi paronitar, olkoon palkkanne ikuinen kiitollisuutemme, niin äitini puolesta kuin minunkin ja pienen tyttäreni puolesta, kun hän joutuu siihen ikään, että hän ymmärtää mitä kiitollisuus on.
Markiisitar teki virkamiehelle juhlallisen kumarruksen, ja pikku
Cécile lennätti hänelle suudelman.
Sitten he nousivat kaikki kolme rattaille, Pierre Durand asettui entiselle paikalleen aisalle ja katsottuaan, oliko kaikki reilassa, hän näpsäytti piiskallaan hevosta, joka lähti liikkeelle.
— Louis Duval, sanoi paronitar, joka ensi työkseen oli hakenut passista pelastajansa nimen.
— Louis Duval, toisti markiisitar. — Eivät sentään kaikki kansanmiehet ole jakobiineja ja murhaajia.
Tämä viimeinen sana sai kyyneleet vuotamaan paronittaren silmistä.
Mutta hänen pikku tyttärensä kuivasi ne suudelmillaan.