II LUKU.
Kuningattaretkin itkevät niinkuin rahvaannaiset.
Nyt muutamia sanoja lapsesta ja näistä kahdesta naisesta, jotka arvokkaan kaupunginpalvelijan avulla pelastuivat niin suuresta vaarasta.
Vanhempi näistä naisista oli Roche-Bertaud'in markiisitar, syntyisin de Chémillé, siis niin hyvin omansa kuin puolisonsa suvun puolesta valtakunnan etevimpiä.
Nuorempi, hänen tyttärensä, oli paronitar de Marsilly.
Tyttö, hänen lapsenlapsensa, oli, niinkuin jo on mainittu, nimeltään
Cécile. Hän on kertomuksemme päähenkilö.
Paroni de Marsilly, Cécilen isä, oli kahdeksan vuotta ollut kaartin upseerina. Paronitar de Marsilly puolestaan oli viisi vuotta palvellut kuningatarta hovinaisena.
Molemmat olivat jääneet hallitukselleen uskollisiksi. Paroni olisi kyllä vuosina 1791 ja 1792 voinut paeta ulkomaille niinkuin moni hänen vertaisistaan, mutta hän oli luullut velvollisuudekseen jäädä kuninkaansa luo ja, jos hänen oli kuninkaansa edestä kuoltava, kuolla hänen rinnallaan. Paronittaren mieleen ei olisi koskaan johtunut erota miehestään, jota hän sydämensä pohjasta rakasti, ja kuningattarestaan, jota hän kunnioitti.
Kun kuningas ja kuningatar tekivät pakoyrityksensä, niin paroni ja paronitar vetäytyivät Verneuil-kadun varrella sijaitsevaan asuntoonsa, valmistuakseen hekin pakenemaan Ranskasta pois ja yhtyäkseen ulkomailla kuninkaalliseen perheeseen. Mutta kuultuaan, että tämä oli vangittu Varennesissa ja palautettu Pariisiin, he riensivät takaisin Tuileries-palatsiin tervehtiäkseen ensimäisinä kuningasta ja kuningatarta heidän sinne saapuessaan ja ryhtyäkseen uudestaan heidän palvelukseensa.
Ja siitä lähtien asema kävi niin vakavaksi, etteivät sellaiset uskollisuudenosoitukset voineet olla herättämättä huomiota. Kesäkuun 20:s valmisti elokuun 10:ttä ja elokuun 10:s tammikuun 21:ttä.
Pariisi oli muuttunut oudon näköiseksi. Kadullakulkijat eivät enää näyttäneet välittävän omista asioistaan, vaan mielettömästi rientävän minne intohimot käskivät. Tavallisen, lapsellisuuksia tavoittelevan alhaison asemesta kuohui kaduilla vihasta yltynyt joukko; toiset, alakynnessä olevat, pakenivat henkensä edestä, toiset, valtansa päihdyttäminä, harjoittivat kostoa. Joka päivä tiedettiin luetella uusia murhia. Milloin kerrottiin, että Reuilly-kadulla onneton prokuraattori oli piesty kuoliaaksi, kun hän muka oli Lafayetten kätyri; milloin taas, että entinen henkivartioston sotamies oli hukutettu Tuileries-puiston suureen lammikkoon, suuren, näytännöstä iloitsevan, rähisevän ja nauravan väkijoukon nähden; milloin että kapinoitseva pappi oli hirtetty katulyhdyn pylvääseen, milloin että Duval d'Epremesnil oli Feuillants'in penkerellä ruhjottu kuoliaaksi. Ja näitä julmuuksia, näitä murhia, näitä hirmutöitä ylistettiin juhlallisesti kansan oikeudentunnon vaatimiksi. Kun sellaiset uutiset saapuivat kuninkaalliseen hoviin, niin ne herättivät siellä yleistä hämmästystä, ja siellä ihmeteltiin tuota uutta valtaa, joka rankaisematta asettui kuninkaan vallan sijaan.
Päästiin elokuun 3:nteen v. 1792. Päivällä vallitsi masentava kuumuus, ja aurinko poltti hellittämättä Pariisin katuja. Omituinen voimattomuus ja pelko, jonkinlainen synkkä alakuloisuus tuntui vaivaavan ihmisiä. Naapurit puhuttelivat pelonalaisina toisiaan talojensa ovilta tai ikkunoista, osoittaen vaskenvärisiä, ahtaiden katujen yllä taivaalla liiteleviä pilviä, jotka päivän laskiessa yhtyivät toisiinsa muodostaen äärettömän, verenkarvaisen meren. Ei ollut taivas koskaan niin uhkaavalta näyttänyt, eivätkä päivän jäähyväiset olleet koskaan niin mieltäahdistavilta tuntuneet.
Ei aikaakaan, niin rajuilma puhkesi. Mutta ihmiset eivät heti suostuneet peräytymään. Ukkosen jyristessä ja tulta iskiessä tuo muukalaisjoukko, jota sanottiin marseillelaiseksi, ei siksi, että se olisi ollut Marseillesta kotoisin, vaan siksi, että se niinkuin myrskytkin tuli etelästä, kuohui kaduilla raivoten ja kiljuen kilpaa irtipäässeiden luonnonvoimien kanssa. Mutta lopuksi taivaan myrsky pääsi voitolle, ja karjuvat joukot hajaantuivat, jättäen kadut autioiksi sadevirtojen huuhdottaviksi.
Tuileries-linnassa ei sinä hirveänä yönä kukaan ummistanut silmiänsä. Kerta toisensa jälkeen kuningas ja kuningatar katsahtivat raollaan olevista ikkunaluukuista rantakatuja ja vapauden klubin rakennuksia. Kaupunki niinkuin sen väestökin tuntui heistä vieraalta ja muuttuneelta.
Vasta seitsemän aikaan ukonilma asettui.
Silloin kuului kummia uutisia. Salama oli iskenyt ainakin viiteenkymmeneen eri paikkaan, tappaen lähes kaksikymmentä henkilöä ja kaataen Issyn tasangon, Crosnen, Hay-hautausmaan ja Charentonin sillan ristit.
Ja tänä yönä Danton, Camille Desmoulin, Barbaroux ja Panis laativat ukkosenjyrinän säestäminä elokuun 10 p:n ohjelman.
Elokuun 9 päivänä paroni de Marsilly suoritti linnassa vahtipalvelusta. Paronitar hoiti tapansa mukaan tointansa kuningattaren luona.
Kahdeksan aikaan aamulla kuului Pariisin eri osissa rummunpärrytystä.
Mandar, kansalliskaartin ylipäällikkö, kutsui väkensä kokoon
Tuileries-linnaa puolustamaan, koska tiedettiin, että etukaupungit
edellisestä päivästä lähtien hankkivat rynnäkköä sen kimppuun.
Tätä käskyä totteli tuskin kolme tai neljä pataljoonaa. Näistä sijoitettiin osa n.s. Prinssien pihaan, toinen Sveitsiläispihaan ja loput linnan alakerrokseen. Prinssien piha vei Floran rantakadun-puoleiselle paviljongille, Sveitsiläispiha Marsanin, Rivoli-kadun puoleiselle paviljongille.
Kahdentoista aikaan herra de Maillardor määräsi sveitsiläisille, mitä paikkoja heidän tuli vartioida.
Puoli yhden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn seurata kuningasta kappeliin. Koko kuninkaallinen perhe tahtoi olla jumalanpalveluksessa läsnä.
Juhlallinen oli tämä messu, kuninkaalle viimeisen edellinen.
Viimeisessä messussaan Ludvig XVI kävi tammikuun 21 päivänä.
Loppupäivä kului jotenkin rauhallisesti. Sen kestäessä pantiin linjan sisällä kuntoon muutamia puolustusvarustuksia.
Yhdentoista aikaan illalla Péthion, Pariisin pormestari, kävi kuninkaan luona viipyen siellä puoliyöhön saakka.
Heti sen jälkeen kuningas avasi erään vahtihuoneen oven ja huomattuaan herra de Marsillyn vartioväen päälliköksi hän sanoi:
— Voin ilmoittaa teille, että vietämme rauhallisemman yön kuin mitä olimme odottaneet. Pormestari vakuuttaa minulle, että kaupunki on rauhoittumaan päin. Toimittakaa tämä hyvä uutinen herra de Maillardorille, mutta älköön se kuitenkaan estäkö häntä olemasta valveilla.
Paroni kumarsi ja meni täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta kun hän saapui pääportaitten vartioväen luo, sai epämääräinen hälinä hänet pysähtymään ja kuuntelemaan. Tuliko hänen uskoa korviaan? Hälyytyskello soi, ja rumpua lyötiin. "Joka mies paikalleen", huudettiin linnan toisesta päästä toiseen, ja Carrousel-torin suuri rautainen portti suljettiin.
Puoli tuntia sen jälkeen levisi huhu, että kansalliskaartin tykkimiehet, jotka oli kutsuttu kokoon puolustamaan kuningasta ja sijoitettu pihaan, olivat kääntäneet tykkinsä linnaa kohti.
Kahden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn tulla kuninkaan puheille.
Paroni tapasi kuninkaan ja kuningattaren läheisten ystäviensä ympäröiminä kuninkaan työhuoneen vieressä olevassa huoneessa. Paronitar seisoi ikkunan edessä kahden toisen hovinaisen kanssa.
Kaikki naiset olivat kalmankalpeat. Kuningas ei ollut sinä yönä ollenkaan mennyt levolle. Paronin astuessa sisään hän lepäsi sohvalla, sinipunerva takki yllä ja miekka vyöllä.
Ludvig XVI nousi, meni paronia vastaan ja tarttuen hänen takinnappiinsa, niinkuin hän tavallisesti puhutteli läheisiä tuttaviaan, vei hänet huoneen nurkkaan.
— Kuulkaahan, rakas paroni, sanoi hän, herra Péthionin rauhoittavista sanoista huolimatta asiat näyttävät kääntyvän pahimpaan päin. Joukot kuuluvat kokoontuvan, ja väitetään, että päivän koittaessa he aikovat käydä linnan kimppuun. Mitä heillä lie mielessä, sitä en tiedä. Tappaa meidät, epäilemättä… Luuletteko, että linna on puolustuskunnossa?
— Teidän majesteettinne tahtoo kai kuulla totuuden, eikö niin?
— Tietysti, ehdottoman totuuden. Jos minulle olisi aina puhuttu totta, niin eivät asiani olisi sillä kannalla, millä ovat.
— Jos ahdistajiamme on jonkinmoinen joukkio ja jos he tekevät rajun rynnäkön, niin linna ei kestä kahtakaan tuntia, vastasi paroni.
— Mitä! Luuletteko siis, että puolustajani luopuvat minusta?
— En, teidän majesteettinne, vastasi paroni, mutta kahdessa tunnissa he ovat kaikki kaatuneet.
— Paroni, tuota älkää sanoko julki; säästäkää toki kuningatarta!
Sekö on todellakin mielipiteenne?
— Niin, teidän majesteettinne.
— Samaa mieltä on Maillardorkin, jonka äsken haetin puheilleni. Paroni, ottakaa mukaanne viisikymmentä miestä, rohkeimmat mitkä tunnette, ja asettukaa Kelloporttia puolustamaan. Se on varustettu kahdella tykillä. Tahdon täysin luotettavia miehiä tähän linnamme tärkeimpään paikkaan.
— Kiitän teidän majesteettinne minulle osoittamasta luottamuksesta ja koetan näyttää ansainneeni sen, sanoi paroni kumartaen poistuakseen. Mutta kuningas pidätti hänet.
— Sallin teidän puhutella paronitarta, ennenkuin menette, sanoi hän.
— Kiitän teidän majesteettianne! En olisi koskaan uskaltanut anoa tätä armoa, mutta teidän majesteettinne tuntee palvelijainsa sydämet ja arvaa heidän hartaimmat toivomuksensa.
— Olenhan itse isä ja puoliso niinkuin tekin, vastasi kuningas, ja rakastanhan minäkin kuningatarta kaikesta sydämestäni. — Sitten hän hiljaa lisäsi: Marie parka! Jumala häntä suojelkoon!
Paroni lähestyi vaimoaan.
— Louise, sanoi hän, mahdotonta on tietää mitä voi tapahtua. Jos linna joutuu kapinallisten valtaan, niin pakene rouva Elisabetin kirjastohuoneen takana olevaan pieneen kammioon. Jos elän, niin haen sinut sieltä.
— Mutta jos kuningatar lähtee Pariisista pois?
— Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse erota toisistamme, sillä minä puolestani aion seurata kuningasta. He puristivat toistensa kättä.
— Syleilkää häntä, kuiskasi kuningas paronin korvaan. Ja pannen kätensä hänen olkapäälleen hän lisäsi: — Kuka sen tietää, tapaavatko koskaan enää toisiaan ne, jotka nyt toisistaan eroavat.
— Kiitos, teidän majesteettinne, kiitos! huudahti paroni painaen vaimonsa syliinsä. Kuningatar pyyhkäisi kyynelen silmästään. Paroni huomasi tämän myötätuntoisuuden osoituksen; hän notkisti toisen polvensa kuningattaren edessä. Kuningatar ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.
Paroni syöksyi ovesta ulos. Karaistunut soturi tunsi hyrskähtävänsä itkuun niinkuin lapsi.