III LUKU.
Croix-Rougen tykkimies.
Paroni de Marsillyn mentyä kuningas, kuningatar ja rouva Elisabet lähtivät kiertämään linnaa tervehtiäkseen puolustajiaan. Jokaiselle vartiojoukolle kuningas koetti sanoa jotakin rohkaisevaa. Kuningatar tahtoi puhua hänkin, mutta nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä.
Tuileries-linnan tarjoama näky ei ollutkaan omiaan mieltä rohkaisemaan.
Sveitsiläiset ja ranskalaiset henkivartijaväet olivat paikoillaan, valmiina kuolemaan kuninkaansa puolesta, mutta kansalliskaartin riveissä tuntui olevan eripuraisuutta. Petit-Pères'in, Butte-des-Moulins'in ja Filles-Saint-Thomas'in pataljoonat olivat pysyneet uskollisina ja seisoivat järkähtämättöminä paikoillaan Sveitsiläisten ja Prinssien pihassa. Mutta muut pataljoonat olivat jo tähdänneet tykkinsä linnaa kohti.
Kuningas palasi kiertomatkaltaan murtunein mielin. Kuningatar ja rouva Elisabet olivat menettäneet viimeisenkin toivonkipinän. Linnassa ei sinä yönä nukkunut kukaan muu kuin perintöprinssi.
Kuuden aikaan seuraavana aamuna kuului kovaa hälinää; etukaupunkien etujoukot saapuivat Carrousel-torille. Samassa kuninkaan, kuningattaren ja vallanperijän nähtiin laskeutuvan linnan pääportaita alas. Kuningatar kantoi lasta sylissään. He menivät kaikki kolme kansankokoukseen.
Prinssi puristi puolustajiensa kättä, ja näiden pieni joukko huusi yhdestä suusta:
— Eläköön kuningas!
Mutta niin ei ollut laita kuninkaallisen perheen lähestyessä vapauden klubin pengertä, joka oli täynnä ihmisiä. Sieltä heitä vastaan kaikui hirveitä häväistyshuutoja. Muuan sapööri riisti kuningattarelta lapsen sylistä häväisten häntä solvauksillaan.
Tämän miehen kantamana kuninkaallinen lapsi vietiin kokoukseen.
Samassa ensimäiset tykinlaukaukset jyrähtivät.
Tämän kuullessaan paronitar de Marsilly muisti miehensä kehoituksen ja meni hänen osoittamaansa huoneeseen. Häntä seurasi pari kolme kuningattaren hovinaista.
Tykkien pauke kävi hetki hetkeltä yhä kauheammaksi. Tuontuostakin pyssyt pamahtivat joukkoon. Linna tärisi pitkin pituuttaan, ikkunaruudut särkyivät kylväen asuinhuoneiden lattiat lasisirpaleita täyteen, ja luodit rapisivat seinien laudoitusta vastaan. Kohta kuului huutoja, jotka lähestyivät lähestymistään. Ne tulivat linnan portailta, jossa oli käynnissä kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten teurastus. Kuningas oli kansankokouksesta lähettänyt linnan puolustajille pikakäskyn antautua ja lakata ampumasta. Mutta se tuli liian myöhään, sillä linna oli rynnäköllä valloitettu.
Pakenevien askelet alkoivat kaikua asuinhuoneissa, jonne taistelu oli siirtynyt portaista, edeten huoneesta huoneeseen. Paronitar kuunteli painaen korvansa ovea vasten ja luullen jokaista huutoa miehensä hätähuudoksi. Äkkiä ovi antoi perään kovan sysäyksen painosta. Kolme Butte-des-Moulins'in pataljoonan kansalliskaartilaista töytäsi huoneeseen apua rukoillen. He tapasivat siellä paronittaren ja hänen toverinsa itkettynein silmin. Paronitar tiedusteli miehensä kohtaloa, mutta kaartilaiset eivät tunteneet paronia eivätkä tietäneet kertoa mitään.
Nähdessään nämä miehet, joiden ryysyiset vaatteet olivat veren tahraamat, nuo naisparat joutuivat kauhun valtaan. Huoneessa oli ovi, joka vei käytävään ja siitä salaportaita myöten alempana sijaitseviin huoneistoihin. Eräs naisista ehdotti, että paettaisiin tätä tietä, ja muut kuullessaan viereisestä huoneesta pyssynlaukauksia ja kuolevain hätähuutoja suostuivat heti siihen. Suinpäin miehet ja naiset syöksyivät käytävään ja laskeutuivat nopeasti portaita alas. Vain paronitar, valmistautuen hänkin ensi hetkessä lähtemään, pysähtyi rappusten ensimäiselle portaalle. — Olihan hänen miehensä käskenyt hänen odottaa tässä huoneessa; tämä käsky, joka keskellä kaikkea kauhua muistui hänelle mieleen, pysähdytti hänet yhtäkkiä ja pakoitti hänet palaamaan.
Hän luuli jo toveriensa pelastuneen. Kurkottaen rappusten käsipuun yli hän näki jo heidän katoavan portaista ja kuuli heidän juoksevan käytävää pitkin. Pian askelet häipyivät kuulumattomiin. Mutta kohta kuului sieltäpäin pari kolme laukausta, sitten huutoja ja hälinää ja vihdoin pakenevien hätäistä juoksua. Paronittaren seuralaiset ja heidän kanssaan paenneet kansalliskaartilaiset olivat käytävän toisessa päässä törmänneet marseillelais-joukkoa vastaan ja palasivat, näiden takaa-ajamina, samaa tietä takaisin sitä huonetta kohti, jossa paronitar yksin odotti.
Portaissa yksi kaartilaisista kaatui pyssynluodin lävistämänä.
Verilöyly lähestyi nyt kummaltakin puolen.
Huoneeseen ei voinut enää jäädä. Marseljeesia laulettiin täyttä kurkkua käytävässä. Kirjastohuoneen kautta oli tie suljettu; siellä oli teurastus pahimmillaan. Naiset painuivat polvilleen maahan, ja miehet tarttuivat tuoleihin käyttääkseen niitä aseinaan, sillä taistella he tahtoivat viimeiseen asti henkensä puolesta.
Tällä hetkellä eräs mies, Croix-Rougen tykkimiesten vormu yllä, heittäysi huoneeseen ikkuna-aukosta, joka oli puhkaistu tämän huoneen ja sen takana olevan pienen kammion väliseinään. Naiset väistyivät huudahtaen kauhusta, ja kansalliskaartilaiset nostivat tuolinsa musertaakseen tykkimiehen, kun äkkiä paronitar asettui kädet levällään tämän eteen häntä suojellakseen: hän oli tuntenut paronin. Muutkin naiset tunsivat hänet, ja kaartilaiset arvasivat hänen olevan ystäviä.
Muutamilla sanoilla paroni selitti heille aseman. Hän oli tuon pienen, syrjäisen huoneen ovella löytänyt kaatuneen Croix-Rougen tykkimiehen, oli laahannut ruumiin huoneeseen, riisunut siltä vaatteet ja pukenut ne päälleen; sitten hän oli heittäytynyt ikkuna-aukosta siihen huoneeseen, missä tiesi paronittaren odottavan.
Tuskin oli hän saanut selityksensä loppuun, kun jo marseillelaiset, seuraten pakolaisten verisiä jälkiä, lähestyivät portaissa. Paronin mieleen juolahti silloin eräs ajatus. Hän töytäsi heitä vastaan huutaen:
— Tännepäin, ystävät, tännepäin!
— Oletko Croix-Rougen tykkimies? kysyivät marseillelaiset.
— Olen. Olimme joutua vihollisten käsiin, nuo kunnon kansalliskaartilaiset ja minä, ja varmaankin olisi meidät surmattu, elleivät nämä naiset olisi kätkeneet meitä tähän huoneeseen. Heidän henkensä on säästettävä, sillä he ovat pelastaneet meidän henkemme.
— Olkoon menneeksi. Huutakoot vain: "Eläköön kansa!"
Naisparat huusivat niinkuin käskettiin. Sitten marseillelaisten joukko hajosi ympäri huoneita vieden kansalliskaartilaiset mukaansa.
— Entä nämä naiset, pelastajamme! huusi paroni. — Tännekö he ovat jätettävät muitten murhattaviksi? Eiväthän muut tiedä missä määrin he ovat olleet meille avuksi.
— Eivät kyllä, sanoivat marseillelaiset palaten takaisin, — mutta mitä me sille taidamme?
— Täytyy saattaa heidät kotiinsa ja palkita heidän auliutensa, sanoi paroni.
— Tarttukoot sitten käsivarteemme ja sanokoot missä asuvat.
— Missä sinä asut, kansalainen? sanoi paroni vaimolleen.
— Verneuil-katu 6, vastasi rouva de Marsilly.
— Kuulehan, toveri, sanoi paroni eräälle marseillelaiselle, joka hänen mielestään oli luotettavan näköinen, ota sinä tämä saatettavaksesi, sillä hän varsinkin piti minusta huolta ja hän asuu aivan vastapäätä, Seinen toisella rannalla, silta vain kuljettava.
— Ole huoletta, vastasi mies, kyllä minä muijasta huolen pidän. Ja kotiin vien, siitä minä vastaan.
— Entä sinä, kansalainen, minne sinä joudut? huudahti vaimo parka tarttuen miehensä käsivarteen.
— Minäkö? sanoi paroni, puheessaan matkien niitä, joiden puvun hän hetkeksi oli lainannut, minä pistäydyn hiukan kuningasta katsomaan.
Paronitar huokasi syvään, päästi miehensä käden ja seurasi suojelijaansa.
Sitten paroni meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin ja pukeutui jälleen omiin vaatteisiinsa, joista hän oli luopunut ainoastaan voidakseen valepukunsa avulla pelastaa vaimonsa.
Paronitar odotti miestänsä turhaan koko 10:nnen päivän ja vielä seuraavankin, 11 p:nä illalla, kun ruumiit korjattiin Sveitsiläis-pihasta pois, eräs ovenvartija, joka oli apuna heittämässä niitä rattaille, tunsi paronin ruumiin ja antoi viedä sen omaan kotiinsa. Sitten hän meni ilmoittamaan paronittarelle, joka oli hyvässä turvassa kotonaan, että hänen miehensä oli tavattu kuolleiden joukosta.