IV LUKU.
Roche-Bertaud'n markiisitar.
Paronitar suri syvästi miestään, mutta vakaumus, että tämä oli kuollut uskollisena velvollisuudelleen, piti häntä siitä huolimatta pystyssä, sillä hän oli vaatimaton ja urhea mieleltään. Sitäpaitsi jäihän hänelle äitinsä ja pieni tyttärensä, joiden hyväksi kannatti elää.
Mutta Pariisiin hän ei uskaltanut jäädä markiisittaren kanssa, sillä hän olisi siten antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi. Markiisitar oli niitä luonteita, jotka eivät suostu peittelemään, ei siksi, että mielenylevyys tai vakaantunut valtiollinen kanta olisi estänyt häntä siitä, vaan siksi, että hän oli niin piintynyt kasvatuksen häneen istuttamiin katsantotapoihin ja ennakkoluuloihin, ettei hän hetkeksikään voinut unohtaa kuka oli eikä koskaan pystynyt salaamaan syntyperäänsä, mielipidettään, vihaansa eikä suosiotansa. Sitäpaitsi ajat kävivät yhä myrskyisemmiksi. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja puoluemurhat kaduilla jatkuivat yhä suuren kansallisverilöylyn salaa valmistuessa. Ja herra Guillotin oli lakiasäätävälle kokoukselle esittänyt mestauskoneen, jonka hän oli onnistunut keksimään ihmiskunnan onneksi. Oli siis jo aika lähteä Ranskasta.
Mutta Ranskasta lähteminen ei ollut tällä hetkellä helpointa. Mitä ankarimmat rangaistukset odottivat pakolaisia, jos he joutuivat kiinni. Suuri varovaisuus oli siis tarpeen, jos mieli kiertää vielä pahempaa vaaraa.
Markiisitar tahtoi järjestää kaikki. Hän puhui matkavaunuista, kyytihevosista ja passeista, joita hän muka aikoi hankkia ulkomaalaisten lähettiläiden kautta; kyllä kai nämä tietäisivät maansa hallituksen nimessä pakoittaa nuo moukat taipumaan ja suostumaan hänen, hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa lähtöön. Mutta paronitar rukoili äitiään jättämään hänelle kaikki huolet ja matkavalmistukset ja sai hänet vihdoinkin suostumaan. Paronitar sai siis pitää huolen kaikesta. Hänellä oli Abbevillestä Montreuiliin johtavan tien varrella maatila, jonka vuokraajaan hän uskalsi täydellisesti luottaa, syystä että tämä oli kunnon mies ja että vuokraajantoimi Marsilly-suvun tiluksilla oli ainakin sata vuotta ollut hänen esivanhempainsa käsissä kulkien perintönä isältä pojalle. Hän lähetti tämän luo vanhan palvelijansa, joka oli ollut ainakin neljäkymmentä vuotta perheen palveluksessa, ja uskoi hänelle suulliset käskynsä, sillä kirjoittaa hän ei uskaltanut kotitarkastusten pelosta. Oli näet sepitetty sellainen tuuma, että tilanvuokraaja, jolla ei ollut muuta perhettä kuin vaimo ja äiti, tulisi näiden kanssa Pariisiin valmistaakseen paronittarelle ja markiisittarelle tilaisuuden lähteä pääkaupungista pois käyttämällä heidän matkapassiaan. Odottaessaan heidän tuloaan markiisittaren ja paronittaren tuli valmistua matkalle.
Viimemainitun matkavalmistukset eivät olleet pitkäaikaiset; niissäkin hänen luonteensa vaatimattomuus ja järkevyys tulivat ilmi. Mutta niin ei ollut markiisittaren laita. Hänellä oli laatikoita, matkakirstuja ja myttyjä niin paljon, että niissä olisi ollut kuormaa tarpeeksi kolmelle hevoselle. Hän ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan hameesta, ei ainoasta liinavaatekappaleestakaan. Paronitar käydessään hänen luonaan ja nähdessään tämän tavarakasan pudisti surullisena päätään sanoen:
— Äiti kulta, turhaa vaivaa tuo kaikki. Jos emme tahdo herättää epäluuloa, niin emme voi ottaa mukaan muuta pukua kuin mikä on päällämme, ja mitä liinavaatteihin tulee, niin yksi ainoa teidän kirjauksilla koristettu ja pitsitetty nenäliinanne riittäisi antamaan meidät ilmi ja johtamaan vankilaan.
— Mutta, rakas lapseni, vastasi markiisitar, täytyyhän meillä kumminkin olla vaatteet päällä, kun lähdemme.
— Täytyy kyllä, äiti kulta, vastasi paronitar, luopumatta hetkeksikään hiljaisesta lempeydestään, — mutta lähtemään pääsemme ainoastaan sillä ehdolla, että vaatteemme ovat aivan yksinkertaiset ja passissamme mainitun säädyn mukaiset. Älkää unohtako, lisäsi hän heikosti hymyillen, että olemme talonpoikaisnaisia, te talonpojan äiti, minä talonpojan vaimo, että te olette niineltänne Gervaise Arnoult ja minä Catherine Payot.
— Kaikkea tässä täytyy nähdäkin, hyvä Jumala! valitti markiisitar. — Ja kun ajattelee, että jos hänen majesteettinsa olisi heti alussa osannut panna vastaan, hirtättänyt Neekerin ja ammuttanut Lafayetten, niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme.
— Äiti kulta, teidän täytyy muistaa, että on ihmisiä, joita on kohdannut vielä kovempi onni kuin meitä; siten opitte kärsivälliseksi. Ajatelkaa kuningasta ja kuningatarta, jotka kituvat Temppeli tornissa, ajatelkaa vallanperijää, pientä prinssi raukkaa, ja säälikää, jos ette itseänne ja minua, niin ainakin pikku Cécileä, joka jäisi orvoksi, jos kadottaisi meidät.
Markiisittaren täytyi tunnustaa, että tytär oli oikeassa, mutta nurkumatta hän ei sitä tehnyt. Hän oli ylellisyydessä syntynyt, oli tottunut siinä elämään ja toivoi saavansa ylellisyydessä kuoliakin, ja vähinkin ylellisyystavara oli tullut hänelle ehdottoman välttämättömäksi.
Tilanvuokraaja, hänen vaimonsa ja äitinsä saapuivat. Paronitar kohteli heitä kunnioittaen, henkensä pelastajina, markiisitar alentuvaisesti, ihmisinä, joille hän tuotti suurta kunniaa suostuessaan heidän pelastettavakseen. Paitsi omia matkapukujaan oli tulijoilla mukanaan parhaimmat pyhävaatteensa; nämä olivat paronittarelle ja markiisittarelle aiotut. Jo samana iltana kuin vuokraajan perhe saapui, suljettiin ikkunaluukut ja pukuja koeteltiin. Onneksi ne kävivät jotakuinkin hyvästi.
Päätettiin lähteä parin päivän kuluttua. Näinä päivinä Catherine Payot valmisti pikku Cécilelle täydellisen talonpoikaispuvun, ja lapsi oli herttaisen näköinen uusissa tamineissaan. Itse Cécile oli ihastuksissaan, kun uudet vaatteet pantiin ylle. Lapsille vaihtelu tuottaa onnea.
Paronitar itki hiljaa jättäessään kotinsa, missä oli viettänyt onnensa päivät, uskolliset palvelijansa sekä nuo kunnon talonpoikaisnaiset, joiden ystävyys oli tehnyt hänen pelastuksensa mahdolliseksi. Pikku Cécile taas ei osannut muuta kuin kysyä:
— Missähän isä on? Miksei isä lähde meidän kanssamme matkalle?
Kaikki onnistui hyvin, kunnes matkustajat saapuivat Saint-Denis'n tulliportille, missä edelläkerrottu kohtaus oli vähällä tehdä tyhjäksi heidän kaikki matkasuunnitelmansa. Onneksi se kumminkin päättyi paremmin kuin ensi hetkenä saattoi toivoa, ja emigranttiperhe pääsi onnellisesti jatkamaan matkaansa.
Niinkuin tuo kunnon kaupunginpalvelija oli ennustanut, uusi matkapassi suojeli heitä kaikilta rettelöiltä. Sitäpaitsi he varmuuden vuoksi pysähtyivät vain pieniin kyläkievareihin, niinkuin ainakin vähävaraiset matkustajat. Hevonen oli hyvä, ja kulku sujui niin nopeasti, että viivyttiin vain viisi päivää matkalla. Kuudetta vasten yöllä saavuttiin Boulogneen.
Abbevillessä Pierre Durand oli tarkastuttanut passin päästäkseen jatkamaan matkaa.
Emme huoli viivytellä kertomalla markiisittaren epätoivosta ja loppumattomasta tyytymättömyydestä kievarisänkyihin ja talikynttilöihin. Paronitar osoitti aina mitä suurinta kärsivällisyyttä äitinsä nuristessa ja koetti yhtämittaisella lempeydellään lieventää markiisittaren ylpeätä käytöstä.
Pikku Cécile vain riemuitsi nähdessään kukkia, puita ja peltoja.
Lapset ovat niinkuin linnut; enempää he eivät vaadi.
Yöllä siis saavuttiin Boulogneen ja pysähdyttiin Pariskadun varrella sijaitsevaan "Ranskan hotelliin".
Tämän hotellin emäntä, rouva Ambron, oli sielunsa pohjasta kuninkaallismielinen, ja häntä oli paronittarelle suositeltu kaikin puolin luotettavana henkilönä. Tuskin olikaan paronitar uskonut hänelle huolensa, ennenkuin tämä kunnon vaimo jo lupasi järjestää asiat, niin että perhe mitä pikimmin, jos tuuli oli suotuisa, pääsisi purjehtimaan Englantiin.
Jo seuraavana aamuna rouva Ambron, joka tunsi kaikki rannikkolaivurit, teki sopimuksen pienen purjelaivan omistajan kanssa, joka 100 louisdorista sitoutui viemään pakolaiset Boulognesta Doveriin.
Viiden aikaan matkustajat nousivatkin uudestaan rattaille, ja Pierre Durand asettui entiselle paikalleen aisalle. Kun he näkyivät palaavan samaa tietä takaisin, ikäänkuin mennäkseen Montreuiliin, ja kun heidän matkapassinsa oli viranomaisten tarkastama ja siis täydessä kunnossa, ei kukaan estänyt heitä menemästä ulos kaupungista. Mutta muutamia kilometrejä ajettuaan he poikkesivat valtatieltä pienelle oikotielle, joka johti rouva Ambronin ostamalle, noin neljännestunnin matkan päässä rannikolta sijaitsevalle pienelle maatalolle. Tässä talossa Englantiin pyrkivät pakolaiset tavan mukaan odottivat sopivaa hetkeä lähteäkseen.
Tällä kertaa rouva Ambron tahtoi itse saattaa vieraitaan, ja kun nämä kymmenen aikaan saapuivat määräpaikalle, oli talon emäntä itse ottamassa heitä vastaan. Täällä heidän täytyi odottaa puoliyöhön saakka.
Kahdentoista aikaan koputettiin ovelle. Laivuri tuli noutamaan matkustajia. Sopimuksen mukaan oli hänelle maksettava puolet matkarahoista matkalle lähdettäessä, toinen puoli Englannin rannikolle noustaessa.
Naiset kääriytyivät turkkeihinsa. Rouva Ambron otti pitääkseen huolta markiisittaresta, jota tämä jalkamatka keskellä yötä suuresti peloitti. Pierre Durand otti Cécilen syliinsä, ja seurue lähti liikkeelle.
Sikäli kuin he lähestyivät rannikkoa, valtameren hengitys, tuo kumea ja surunvoittoinen kohina, kävi heille yhä kuuluvammaksi. Markiisitarta värisytti ajatus, että hänen oli näin keskellä yötä uskaltauduttava valtamerelle pienessä purjealuksessa, ja hän alkoi jo peräytyä sanoen mieluummin kätkeytyvänsä jonnekin maaseudulle.
Vähänväliä paronitar katseli pikku tyttöään, joka oli nukkunut talonpojan syliin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.
Saavuttiin rantatörmälle, joka jyrkkäreunaisena muurina ulottui pitkin rannikkoa, niin kauas kuin silmä kantoi. Tätä jyrkkää rinnettä täytyi nyt laskeutua kahden jalan levyistä, kiertelevää polkua myöten. Markiisitar huusi kauhistuksesta. Paronitar otti pienen tyttönsä Pierre Durandin sylistä ja astui sitten edellä painaen sydänkäpynsä rintaansa vasten. Rouva Ambron seurasi sitten, vuokraajan käsivarteen nojaten, ja lopuksi tuli markiisitar laivurin tukemana.
Vihdoinkin päästiin rannalle. Siellä paronittaren valtasi hetkellinen säikähdys, sillä venettä ei näkynyt missään, enemmän kuin venemiehiäkään. Mutta laivuri vihelsi pilliään, ja samassa ilmestyi merelle jonkun matkan päähän rannalta pieni musta piste, joka lähestyessään suureni, kunnes saattoi huomata, että se oli pieni, kahden miehen soutama vene.
— Pian veneeseen! huusi laivuri keskeyttäen kaikki jäähyväispuheet; sattuisipa vain joku tullivahti kiertämään täältä kautta, niin saatte uskoa, että olisimme kaikki hukassa.
Laivuri oli oikeassa. Paronitar puristi vielä kerran Pierre Durandin karkeata kättä, syleili rouva Ambronia ja hyppäsi veneeseen, jossa markiisitar ja lapsi jo odottivat.
— Ken siellä? kuului samassa karkea ääni rannalta.
— Nyt pojat soutamaan, ja aika kyytiä! huusi laivuri työntäisten jalallaan veneen vesille.
Kymmenen minuuttia soudettuaan matkustajat nousivat purjealukseen, ja seuraavana aamuna paronitar oli perheineen turvassa Doverissa.