V LUKU.
Koti Englannissa.
Maalle noustuaan paronitar tahtoi heti vuokrata vaunut Lontooseen, mutta markiisitar väitti, että koska hän nyt kerran onnekseen oli päässyt Ranskasta pois ja oli turvassa vieraalla maalla, niin hän ei enää hetkeäkään tahtonut esiintyä noissa naurettavissa tamineissa, joihin hänen oli täytynyt paetessaan pukeutua. Kun ei enää ollut mitään syytä kieltää, paronitar suostui mielellään noudattamaan äitinsä tahtoa, niinkuin hän ylipäänsä aina teki, olivatpa markiisittaren oikut kuinka mielettömiä tahansa, osoittaen siinä sitä lapsen kuuliaisuutta, josta ei oltu vielä luovuttu hienoissa perheissä, missä seitsemännentoista vuosisadan katsantotavat edelleen olivat vallalla.
Paronitar antoi siis ajaa Doverin parhaaseen hotelliin, ja siellä markiisitar huolimatta matkan aiheuttamasta väsymyksestä ja hetkeäkään lepäämättä avasi matka-arkun, jonka oli tuonut muassaan rattaihin kätkettynä. Siitä hän otti omat alusvaatteensa ja pukunsa heittäen inholla luotaan nuo talonpoikaisryysyt. Hän järjesti hiuksensa ja puuteroi kasvonsa yhtä suurella huolella, kuin jos hänen olisi ollut esiinnyttävä kuningattaren kutsuissa.
Mitä paronittareen tulee, kaikki hänen huolensa kohdistuivat pikku Cécileen, joka onneksi oli jotenkin hyvin kestänyt merimatkan rasitukset. Mutta kun hänellä oli kiire joutua Lontooseen asuntoa puuhaamaan, tilasi hän jo samana iltana kaikki paikat seuraavana aamuna yhdeksän aikaan Lontooseen lähtevissä yhteisvaunuissa.
Matka Doverista Lontooseen tapahtui tavallisella nopeudella. Canterburyssä ja Rochesterissa pysähdyttiin vain hetkiseksi ja samana iltana saavuttiin Lontooseen. Matkustajamme sijoittuivat siellä erääseen rouva Ambronin heille suosittelemaan hotelliin Golden Squaressä, muutaman sadan askelen päähän Regent streetistä. Sieltä paronitar lähetti heti kirjeen Lorges'in herttuattarelle ilmoittaakseen hänelle tulostaan.
Jo samana iltana herttuatar riensi heidän luokseen auttaakseen paronitarta neuvoillaan, jos tämä aikoi asettua Lontooseen asumaan.
Mutta rouva de Marsillyta ei haluttanut jäädä Lontooseen. Hän oli päättänyt viettää sangen hiljaista elämää ollessaan ulkomailla ja kysyi sen tähden, eikö herttuatar voinut neuvoa hänelle jotakin sievää kylää, jossa hän voisi kaikessa rauhassa kokonaan antautua tyttärensä kasvatukseen. Herttuatar mainitsi hänelle Hendonin kylän sanoen paikkaa sangen miellyttäväksi ja mukavaksi, se kun tarjosi asukkailleen maalaiselämän kaikki edut olematta kuitenkaan liian kaukana kaupungista. Paronitar päättikin kohta käydä katsomassa tuota pikku paratiisia, jota herttuatar niin suositteli.
Seuraavana päivänä paronitar ja markiisitar menivät vastakäynnille herttuattaren luo. Paronitar kysyi heti rouva Duvalia, jonka mies, niinkuin muistamme, oli toimittanut matkustajille uuden matkapassin Saint-Denis'n tulliportilla. Herttuatar lähetti heti hakemaan häntä, ja muutaman hetken kuluttua rouva Duval saapui poikansa, sievän kuusivuotiaan lapsen kanssa, joka heti annettiin Cécilelle leikkitoveriksi.
Paronitar, kerrottuaan ensin rouva Duvalille, kuinka auliisti hänen miehensä oli auttanut heitä heidän paetessaan Ranskasta, lausui sitten terveiset, jotka hän oli ottanut toimittaakseen perille. Rouva Duval oli suuresti kiitollinen näistä terveisistä, sillä kolmeen kuukauteen hän ei ollut kuullut miehestään mitään. Tämä ei näet uskaltanut kirjoittaa postissa, vaan lähetti kirjeensä matkustajien mukana, kun vain sopiva tilaisuus tarjoutui, mikä kävi päivä päivältä yhä harvinaisemmaksi. Viimeksi kuluneiden kuukausien kestäessä olivat elokuun 10 päivän ja syyskuun 2 ja 3 päivien verilöylyt tapahtuneet, eikä vaimo parka tietänyt mitään miehensä kohtalosta. Hänkin oli mahdollisesti uhrien joukossa.
Huomattuaan täten pelkonsa turhaksi rouva Duval kutsui luokseen poikansa, joka saapui taluttaen pikku Cécileä käsikoukussa.
— Edvard, sanoi äiti hänelle, pyydä, että paronitar sallii sinun suudella kättänsä, ja kiitä häntä sydämesi pohjasta, sillä hän vakuuttaa minulle, että isäsi on vielä elossa.
— Entä minun isäni? sanoi pikku Cécile. — Missä minun isäni on, äiti?
Paronitar purskahti itkuun ja vetäen lapset luokseen painoi heidät syliinsä yhteiseen syleilyyn, markiisittaren suureksi harmiksi.
Illalla paronitar sai herttuattarelta kirjeen, missä tämä lupasi tulla seuraavana päivänä vaunuillaan hakemaan häntä ja markiisitarta, käydäkseen heidän kanssaan katsomassa Hendonin kylää.
Lontoosta Hendoniin ei ollut kuin kahden tunnin matka. Paronitar ihastui suuresti englantilaisiin maalaistaloihin, jotka näyttivät niin rauhallisilta ja vaatimattomilta. Jok'ainoa ohi vilahtava pieni asunto tien varrella tuntui tarjoavan hänelle sitä yksinäisyyttä ja lepoa, josta hän oli aina ja varsinkin paronin kuoltua uneksinut. Hänestä tuntui, että noissa kodeissa varmaankin vietettiin, jos ei aina onnellista, niin kumminkin melkein aina rauhallista elämää.
Hendon oli, niinkuin herttuatar oli vakuuttanut, mitä sievin pieni kylä. Paronitar tiedusteli, oliko noista kauniista taloista mikään vuokrattavana, ja heti hänelle neuvottiin viisi kuusi, jotka tuntuivat mainiosti täyttävän hänen vaatimuksensa. Hän halusi niin kiihkeästi päästä tuollaisen talon haltijattareksi, että hän heti meni ehdotettuja asuntoja katsomaan, ja ensimäinen, jossa hän kävi, miellytti häntä jo niin suuresti, että hän muitta mutkitta tahtoi tehdä vuokrasopimuksen, sillä hän ei uskonut parempaa löytävänsä. Mutta herttuatar, joka oli enemmän perehtynyt maan oloihin, ei ollut tyytyväinen huoneiden keskinäiseen asemaan, vaan väitti löytävänsä paljonkin mukavampia. Paronitar päätti siis jatkaa etsintää ja vihdoin, katsottuansa useampia, hän tapasi erään, joka kaikin puolin oli niin mukava ja sopiva, ettei herttuattarenkaan mielestä voinut saada parempaa. Sovittiin vuokrasta, ja rouva de Marsilly sai jo heti samana päivänä talon haltuunsa kahdeksankymmenen punnan suuruisesta vuotuisesta vuokrasta.
Se oli pieni, kolmikerroksinen valkea rakennus, jonka ikkunaluukut olivat vihreät. Pitkin taloa kulki niinikään vihreäksi maalattu säleikkö, kokonaan leveälehtisten köynnöskasvien peitossa, jotka tähän vuoden aikaan hohtivat mitä kauneimman purppuravärin eri vivahduksissa. Taloon kuuluva, puolen tynnyrinalan suuruinen puutarha tarjosi silmälle vihreät nurmikkonsa, akaasia- ja syreenipuiden reunustamat käytävänsä ja kapean, somasti kiertelevän puronsa, joka loristen huuhteli pieniä kallionlohkareita, muodostaen näiden alapuolella vähäisen lammikon, niin pienen, että etelän aurinko olisi yhtenä ainoana päivänä juonut sen kuiviin.
Talon sisustus oli mitä yksinkertaisin. Alakerroksessa oli keskellä käytävä, johon aukeni neljä ovea, ruokasalin, salin, arkihuoneen ja yhden makuuhuoneen. Keskikerrokseen vievät portaat päättyivät etehiseen, jonka kolmesta ovesta keskimäinen johti sangen sievään saliin ja toiset kaksi salin kummallakin puolen oleviin makuuhuoneisiin ja näihin kuuluviin pukuhuoneisiin.
Yläkerroksessa olivat palvelijain huoneet ja sitäpaitsi liinavaatesäiliö.
Huonekaluja talossa ei tietysti ollut; kaikki oli ostettava tai vuokrattava. Herttuatar ja markiisitar, jotka yhä vahvasti uskoivat, että Ranska, liittoutuneiden valtojen kurittamana, pian tointuisi sekasorrostaan ja palauttaisi pakolaiset asetettuansa lailliset hallitsijat jälleen valtaistuimelle, puolustivat vuokraamista, mutta paronitar, jonka suru oli tehnyt tarkkanäköiseksi, oli toista mieltä. Hän laski, että kolmen vuoden vuokrasumma vastaisi ostohintaa ja että siis oli edullisempi ostaa kaikki, niin huonekalut kuin muutkin talousesineet. Lopuksi hän kehoitti äitiään päättämään mitkä huoneet olivat hänelle sopivimmat, koettaakseen sitten järjestää kaikki hänen mielensä mukaiseksi.
Markiisittaren mielestä ei talossa kokonaisuudessaankaan ollut liiaksi tilaa hänelle ja kaikille hänen puvuilleen; olihan hänellä Tourainessa linnassaan ollut vaatesäiliöitä, joihin tämän hökkelin kaikki huoneet olisivat mahtuneet. Mutta täytyihän tyytyä oloihin, koska nyt oltiin Englannissa eikä Tourainessa.
Juostuaan portaita ylös ja alas senkin seitsemän kertaa ja tarkastettuaan vastaisen asuntonsa kaikki nurkat ja sopukat hän päätti vihdoin ottaa haltuunsa alakerroksen makuuhuoneen ja arkihuoneen.
Kun asia oli ratkaistu, palattiin Lontooseen.
Viikon kuluttua talo oli asuttavassa kunnossa. Sen kalusto oli äärettömän yksinkertainen, jos kohta siisti ja aistikas. Mutta kun kaikki oli täytynyt ostaa, huonekalut, hopeat, liinavaatteet, niin oli kaikesta säästäväisyydestä huolimatta talon sisustaminen maksanut paronittarelle kaksikymmentätuhatta frangia, viidennen osan hänen omaisuudestaan.
Puhdasta rahaa hänellä ei ollut enää kuin kymmenentuhatta frangia, mutta olihan vielä markiisittaren timantit, joiden arvo nousi kuuteenkymmeneen- tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen frangiin. Olihan siinä tarpeeksi viideksi tai kuudeksi vuodeksi, ja vaikka kohtalon iskut olivat riistäneet paronittarelta luottamuksen tulevaisuuteen, niin hän ei voinut olla salaa toistamatta äitinsä ja rouva de Lorges'in sanoja:
— Johan siinä ajassa voi tapahtua yhtä ja toista.
Ja paljonhan näinä viitenä tai kuutena vuotena tapahtuikin. Mutta onneksi ei meidän tällä hetkellä tarvitse kertoa muusta kuin Hendonin pienestä kodista ja sen asukkaista.