VI LUKU.
Kasvatus.
Markiisittaresta ei tietysti voinut olla mitään apua talon järjestämisessä, jonka vuoksi hän jäikin Lontooseen Lorges'in herttuattaren luo, kun sitävastoin rouva Duval läksi herttuattaren pyynnöstä auttamaan paronitarta.
Olemme jo kertoneet, että rouva Duval oli Englannista kotoisin. Vaikka hän olikin porvarisperheestä, oli hän saanut sangen hyvän kasvatuksen, mikä olikin tehnyt hänelle mahdolliseksi antautua opettajanuralle. Yhteiset onnettomuudet olivat jo herättäneet paronittaressa suurta myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja tämä myötätuntoisuus muuttui vähitellen miltei ystävyydeksi heidän viettäessään yhdessä nuo viisi kuusi päivää kodin järjestämispuuhissa. Rouva Duval oli sitäpaitsi tarpeeksi hienotunteinen ymmärtääkseen mitkä rajat yhteiskunnalliset olot olivat pystyttäneet heidän välillensä ja pysytelläkseen aina vaatimattomasti näiden rajojen sisällä.
Lapset, jotka eivät vielä tietäneet mitään luokkaeroituksista tai sääty-ylpeydestä, leikkivät päiväkaudet yhdessä piehtaroiden heinikossa tai salin matoilla ja juosten käsitysten puutarhan kiertelevillä käytävillä.
Viikon päästä, kun järjestämispuuhat olivat päättyneet, rouva Duval otti toimekseen hankkia paronittarelle palvelijattaren, joka pystyisi hoitamaan taloudessa niin hyvin keittäjän kuin sisäkönkin tehtävät, ja sitten hän palasi takaisin Lontooseen.
Seuraavana päivänä Lorges'in herttuatar saapui tuoden mukanaan vaunuissaan Roche-Bertaud'n markiisittaren sekä tämän palvelukseensa pestaaman ranskalaisen kamarineitsyen.
Tämä odottamaton palveluskunnan liiallinen lisäys herätti kyllä paronittaressa hiukan levottomuutta, mutta hän alistui nytkin nurkumatta, sillä hän tiesi, että äitinsä oli tottunut hemmotteluun, eikä tahtonut kieltää häneltä vielä tätä mukavuutta muitten kieltäymyksien lisäksi.
Pikku Cécile ei vielä tietänyt mitään tämän maailman menoista. Onni ja onnettomuus olivat hänelle vain tyhjiä sanoja, joita hän matki muitten mukaan niinkuin kaiku, ymmärtämättä ollenkaan niiden merkitystä.
Hän oli muuten herttainen pikku tyttö, neljän vuoden ikäinen, kaunis ja lempeä kuin taivaan enkeli. Naisen parhaimmat ominaisuudet olivat jo hänessä taimella, ja hyvät ja jalot työt saivat hymyn puhkeamaan hänen huulilleen, niinkuin kevään aurinko saa kukan puhkeamaan kuorestaan. Äidinrakkauden hoivissa tällainen lapsenluonne kehittyi nopeasti kaikkien hyveiden palvelijaksi.
Lapsen hyvät taipumukset eivät jääneetkään äidiltä huomaamatta, ja hän päätti yksin ohjata pienokaisen kasvatusta oman ihanteensa mukaiseksi.
Mutta jo ensi päivästä lähtien hän kohtasi tässä suhteessa jyrkkää vastarintaa markiisittaren taholta. Tämä olisi tahtonut antaa lapsenlapselleen loistavan kasvatuksen valmistaakseen hänet siihen yhteiskunnalliseen asemaan, johon hän oli joutuva, kun kuningas, kostettuaan vihollisillensa ja noustuansa jälleen valtaistuimelle, antaisi paronittarelle takaisin hänen entiset, kiitollisuuden korkojen suurentamat rikkautensa. Hänen mielestään piti Cécilelle etupäässä opettaa kieliä, piirustusta ja tanssia ja hankkia lapselle taitavia näiden aineiden opettajia.
Paronitar oli tässä suhteessa aivan toista mieltä. Hänen terve järkensä ei sallinut hänen eksyä sellaisiin haaveihin, ja hän otti asiat todellisuuden kannalta. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja itse hän oli äitinsä ja lapsensa kanssa maanpaossa. Tulevaisuus ei herättänyt hänessä kullanhohteisia toiveita; hyvin epävakaalta se päinvastoin hänestä näytti, häämötti hänelle suruharson synkistämänä. Tällaista tulevaisuutta varten oli Cécile kasvatettava. Hänestä oli tehtävä vaatimaton nainen, joka ei asettanut elämälle liikoja vaatimuksia ja joka ymmärsi tyytyä vähään. Ja olihan sitten hänen omassa vapaassa vallassaan, jos ajat muuttuisivat paremmiksi, ommella äidin kutomalle vahvalle kankaalle loistavan kasvatuksen hienot kirjaukset.
Sitäpaitsi tanssin, piirustuksen ja kieltenopettajan palkkaaminen edellytti rikkauksia, joita hänellä ei enää ollut. Totta on, että markiisitar tarjoutui uhraamaan osan timanteistaan Cécilen kasvatukseen, mutta siinäkin suhteessa paronitar näki kauemmaksi kuin hän. Kiittäen sydämensä pohjasta äitiään, joka rakkaudesta lapseen oli valmis uhraamaan kalleimpansa, hän pyysi häntä säästämään aarteitaan tositarvetta varten, sillä jolleivät olot Ranskassa muuttuneet, niin tositarve kyllä kerran oli heillä edessä.
Ja osasihan paronitar, jos hän itse otti tyttärensä kasvattaakseen, yhtä hyvin kuin muutkin opettaa hänelle nuorelle tytölle tarpeellisten taiteiden ja tieteiden alkeet, kehittämällä samalla hänen taipumuksiaan, joita ei kukaan paremmin tuntenut kuin hän, ja sen ohessa hän kykeni varjelemaan lasta ulkoa tulevilta vahingollisilta vaikutuksilta.
Markiisitar, joka ei kauan jaksanut väittää vastaan, peräytyi nytkin pian, ja rouva de Marsilly, pitäen äitinsä äänettömyyttä suostumuksena, ryhtyi heti opettajantoimeensa.
Ensi työkseen hän määräsi opetusajat. Vakuutettuna siitä, että lapsi voi leikkiessään oppia niiden tietojen alkeet, joita hänen täysikasvaneena oli täydennettävä, hän tarjosi Cécilelle työn huvin muodossa. Lapsi taipui heti ja sitä mieluummin, kun työ oli hänen rakkaan äitinsä määräämä. Aamupäivä käytettiin lukemiseen, kirjoittamiseen ja piirustamiseen, iltapäivä soittamiseen ja kävelymatkoihin. Nämä vaihtelevat henkiset ja ruumiilliset harjoitukset keskeytti kolme ateriaa, joiden jälkeen perhe vietti jonkun aikaa yhdessä alakerroksen salissa.
Talvi kului näin, hiljaisesti ja säännöllisesti, ja se olisi maanpaossa oleville ollut kaikin puolin siedettävä, elleivät Ranskasta saapuvat tiedot olisi käyneet yhä synkemmiksi. Ja koittipa kerran päivä hirveämpi vielä kuin elokuun 10:s ja syyskuun 2:nen, joka puistatti ei ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa, tammikuun 21:s, kuninkaan kuolinpäivä.
Isku oli kova. Kuninkaan kuolema ennusti samaa kohtaloa kuningattarellekin. Siten katkesi viimeinen side vallankumouksen ja kuninkuuden välillä, ja yksinvaltius oli kumottu kenties ainiaaksi Ranskassa. Markiisitar ei tahtonut uskoa tätä veristä uutista, mutta niin ei ollut paronittaren laita. Tulevaisuus oli aina näyttänyt uhkaavalta, siksi että hänen oma surunsa oli sitä hänen silmissään synkistänyt. Onneton ennustaa onnettomuutta. Hän oli peljännyt pahinta, ja kaikki oli toteutunut.
Mutta nämä hirveät tapaukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään muutosta paronittaren hiljaisessa kotielämässä. Äitinsä kyynelistä huolimatta pikku Cécile varttui varttumistaan ja kevään tullen hän tuntui puhkeavan kukoistukseen kilpaa puutarhan kanssa.
Silloin koitti lapselle onnen aika. Englannin synkkä, kylmä ja sateinen talvi oli häneltä kulunut melkein samalla tavalla kuin talvet Pariisissa, niin ettei ero voinut tuntua hänestä suurelta, jos hän ylipäänsä ollenkaan muisti entisiä talviaan. Hänen oli täytynyt viettää se huoneisiin suljettuna niinkuin ennenkin, Verneuil-kadun varrella asuessaan. Mutta kevät, tuo Pariisissa tuntematon vieras, oli hänelle jotain aivan uutta. Valtavana se tuli, niin lähelle, että käsin pääsi sitä koskettelemaan, loistavana, rehevänä, kukoistavana, eloa uhkuvana. Silloin Cécilen ilolla ei ollut rajoja, ja jokaisen joutohetkensä hän vietti pienessä puutarhassa.
Paronitar rukoili miehensä ja kuninkaansa, manalle menneiden, puolesta; hän rukoili kuningattaren ja vallanperijän puolesta, joille kuolemaa ennustettiin.
Ei aikaakaan, niin tuli sanomia tasavaltalaisten saavuttamista voitoista, ja Fleurusin ja Valmyn maine levisi aina Hendonin pieneen kylään saakka.