VII LUKU.
Jumala kaikessa.
Yksinäisyys, jossa perhe eli, ja markiisittaren haaveileva mielikuvitus ympäröivät Cécilen kasvatuksen aivan erikoisella ilmakehällä. Puutarhassa hän eli onnellisimmat hetkensä.
Paronitar, joka yksin hoiti tätä puutarhaa, kasvatti siinä mitä kauneimpia kukkia. Siellä liljat, ruusupensaat, orapihlajat ja jasmiinit huojuttelivat oksiaan ja levittivät suloisia tuoksuja iloksi lapselle, joka itse kukkasena liehutteli muiden keskellä lyhyttä hamettaan ja kullalta hohtavia hiuksiaan. Mutta oli tämä tarha tyttöselle muutakin kuin liljojen ja ruusujen tarha; ihmeiden maailma se hänelle oli, missä kaikenmuotoiset kullanväriset hyönteiset välkkyivät heinikossa, käytävien hiekassa ja pensaikkojen siimeksessä, missä ikäänkuin taivaasta satelevat kiiltosiipiset perhoset tanssien lentelivät kukkasarkojen päällä, missä tiklit ja leivoset rakensivat pesiään sammalista ja korsista ja syöttivät piipittäviä, pesästä päätään kurkottavia poikasiaan.
Kun Cécilellä ei ollut muita tuttavia tai leikkitovereita, otti hän kukat, linnut ja perhoset ystävikseen. Kukat olivat kumminkin hänestä parhaimmat. Sillä kun hän juostessaan tavotteli perhosia, niin nämä livahtivat hänen sormiensa lomista pakoon, ja kun hän kurotti kätensä ottaakseen pensaassa visertävän lintusen kiinni, niin tämä pakeni laulujansa lopettamaan puun oksalle, johon lapsen käsi ei ulottunut. Mutta kukkaset, nuo rakkaat kukkaset jäivät siivosti paikoilleen; kun hän tahtoi niitä käsillään hyväillä, antautuivat ne vastustelematta hänen suudeltavikseen, jopa poimittavikseenkin. Tosin ne kyllä poimittuina kalpenivat ja kuolivat. Miksi? Sitä täytyi kysyä äidiltä.
Ja äiti tiesi vastata kaikkeen. Aukenevasta ruususta hän sai aihetta selittää elämän ilmiöitä, katkenneesta liljasta kuoleman kolkkoa tarua.
Senjälkeen Cécile ei enää katkonut kukkia. Vakaumus että puutarhan asukkaat elivät niinkuin hänkin, tunsivat niinkuin hänkin tuskaa, surua tai iloa, herätti lapsessa myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Milloin kukat olivat sairaita ja tarvitsivat hoitoa, milloin heikkoja ja kaipasivat tukea. Kun ne olivat terveet ja onnelliset, täytyi iloita niiden kanssa, kun suru painoi niiden mieltä, oli niitä lohdutettava.
Lapsen mielikuvitus oli täynnä kukkia. Kukkien kuvia hän piirsi kynällään paperille ja kakkien kuvia hän neulallaan kirjaeli kankaalle. Kun puutarhassa joku lilja aukeni kauniimpana kuin muut, oli se maalattava; kun ruusujen joukosta joku pääsi siskoistaan voitolle väriensä rikkaudessa tai nuppujensa runsaudessa, oli sen kuva silkillä ommeltava liinalle, jottei se koskaan unohtuisi. Keväällä, kesällä ja syksyllä Cécile oli puutarhassa luonnollisten kukkien seurassa, talvella niiden kuvat olivat hänen tovereinaan.
Aika-ajoin kumminkin Lorges'in herttuattaren tai rouva Duvalin käynti tuli keskeyttämään kodin yksinäistä rauhaa. Nämä käynnit, varsinkin rouva Duvalin, olivat alussa Cécilelle juhlahetkiä, sillä Edvard oli aina äitinsä mukana. Silloin lapset mielensä mukaan leikkivät puutarhassa, piiloutuivat pensaitten alle, tallasivat juostessaan nurmikkoja ja kukkasarkoja, ajoivat perhosia, peloittelivat lintuja ja katkoivat oksia koettaessaan kiivetä puihin. Mutta vähitellen, sikäli kuin kukat, linnut ja perhoset Cécilen mielikuvituksessa saivat oman persoonallisuutensa, hän alkoi pelätä tuon rajun pojan tuhotöitä puutarhassa. Alussa hän koetti selittää hänelle kukkiensa iloja ja suruja, opettaa hänelle lintujensa kieltä ja kertoa perhosten huikentelevaisuudesta, mutta poika nauroi hänelle väittäen, etteivät sellaiset olennot ymmärtäneet mitään ja etteivät ne välittäneet rahtuakaan rakkaudesta, vihasta, ilosta tai surusta. Kerran kun Cécile oli unohtunut niin tärkeään keskusteluun vastapuhjenneen ruusun kanssa, ettei hän enää muistanutkaan katsoa minne toveri oli juossut, tämä palasi hänen luokseen nuppineulan lävistämä komea perhonen hatussaan. Cécile hyrähti itkemään nähdessään kuinka eläin parka tuskissaan kiemurteli, mutta poika ei hänen suruaan ymmärtänyt. Olihan hänellä kotonaan alun neljättä sataa perhosta, jotka hän oli neulalla lävistänyt ja järjestänyt rasiaan ja jotka olivat yhtä kauniit kuin elossa olevat.
Tästä päivästä lähtien Cécile ei enää päästänyt poikaa puutarhaan. Hän pidätti häntä jos jollakin tekosyyllä huoneessa tarjoten hänelle nukkensa, talouskalunsa, kauppapuotinsa ja muut aarteensa ympäri lattiaa heitettäviksi ja särjettäviksi. Mutta puutarhaan ei vieras päässyt pilkkaamaan kukkia, hätyyttämään lintuja ja rääkkäämään perhosia.
Rouva de Marsilly, joka oli huomannut tyttärensä menettelyn, kysyi häneltä vieraiden lähdettyä miksi hän oli estänyt poikaa menemästä puutarhaan. Silloin Cécile kertoi äidilleen miten leikkitoveri oli käyttäytynyt kysyen, oliko hän menetellyt väärin.
— Et, lapseni, vastasi hänelle äiti, päinvastoin, olet ollut oikeassa. Väärin käsitämme Luojan tarkoitusperiä, jos ylpeydessämme luulemme, että maailma oli luotu yksin meitä varten, meidän hävitettäväksemme ja särjettäväksemme. Jumalan työtä on kaikki tässä maailmassa, niin ihminen kuin kaikki luontokappaleetkin. Jumala on kukassa ja linnussa, hän on haihtuvassa vesipisarassa yhtä hyvin kuin maailmaa valaisevassa auringossa. Jumala on kaikessa.