VIII LUKU.
Aika kuluu.
Maanpakolaisten nauttiessa pienessä englantilaisessa kodissaan maaseudun rauhaa tapahtui muualla Euroopassa suuria mullistuksia. Ranskassa kuninkaan murha kantoi, hedelmänsä. Murhaajat alkoivat raadella toisiaan, ja hirmuhallitus pääsi valloilleen. Louis Duval, joka salaa oli kuninkaallismielisten puolella, ei enää uskaltanut jäädä kotimaahansa, vaan päätti mennä hänkin Englantiin perheensä luo jättäen sikseen vielä myymättä olevat maatilansa. Vaimonsa suureksi iloksi hän eräänä päivänä odottamatta saapui Lontooseen astuakseen uudestaan Lorges'in herttuattaren palvelukseen. Mutta kun tämä ei enää tarvinnut taloudenhoitajaa, hänellä kun ei enää ollut käytettävänään viiteensataantuhanteen frangiin nousevia korkoja, ja kun herra Duval vielä oli liian nuori jäädäkseen toimettomaksi ja liian köyhä voidakseen elää yksinomaan koroillaan, hän hankki itselleen paikan suuressa englantilaisessa pankkihuoneessa, tarjoten takaukseksi neljään tai viiteenkymmeneentuhanteen nousevan omaisuutensa. Siellä hän kohta osoittautui rehelliseksi ja työkuntoiseksi virkamieheksi ja saavutti niin suuressa määrässä pankin hallituksen luottamuksen, että hänet otettiin liikkeen osakkaaksi.
Vastoin kaikkia markiisittaren toiveita liittoutuneiden valtain armeijat olivat joutuneet tappiolle ja paenneet Ranskan rajojen ulkopuolelle, niin ettei maanpakolaisilla enää ollut toivoakaan päästä nauttimaan niitä tuloja, joihin he olisivat olleet oikeutetut. Päinvastoin vallankumouksellinen hallitus palautti valtiolle heidän maatilansa ja talonsa ja möi ne kansan yhteisenä omaisuutena.
Paronittaren täytyi siis turvautua timanttien myymiseen hankkiakseen varoja perheen toimeentuloksi. Hän ehdotti sentähden markiisittarelle, että kaikki timantit myytäisiin samalla kertaa ja että niistä saatu summa pantaisiin Englannin pankkiin korkoa kasvamaan, jotta, ainakin osa heidän toimeentulostaan olisi näillä koroilla turvattu. Tämä ehdotus oli tietysti sangen järkevä, mutta ilman markiisittaren suostumusta sitä ei voitu panna toimeen, ja markiisitar ei tahtonut luopua aarteistaan. Hän tiesi keksiä jos minkälaisia esteitä ja verukkeita, ja kun ei muu auttanut, koetti hän viivytellä luvaten miettiä asiaa.
— Niin, miettikää, äiti, sanoi paronitar ja suudellen markiisittaren kättä hän jätti sillä kertaa asian sikseen.
Mutta kun hän viikon kuluttua taas otti asian puheeksi, oli markiisitar ennättänyt niin lujasti varustautua puolustaakseen kantaansa, että paronitar kohta huomasi kaikki hyökkäykset turhiksi. Hän päätti sentähden kääntyä herra Duvalin puoleen ja kirjoitti jo samana päivänä tälle pyytäen häntä seuraavana pyhänä saapumaan perheineen Hendoniin koko päiväksi.
Markiisitar ei tässäkään suhteessa hyväksynyt tyttärensä käytöstä. Hänen mielestään paronitar osoitti liian suurta taipumusta alhaison seuraan. Kohtelihan hän esimerkiksi Duvalin perhettä kuten vertaisiaan. Kun paronitar muistutti äidilleen mistä tämä ystävyys oli saanut alkunsa ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa he olivat herra Duvalille, niin markiisitar ei tosin uskaltanut suoraan kieltää sitä, mutta teki parastaan vähentääkseen heille osoitetun palveluksen arvoa sanoen, ettei herra Duval ollut tehnyt muuta, kuin mitä jokainen kunnon mies olisi hänen sijassaan tehnyt. Mutta olihan siinäkin muka ansiota tarpeeksi sellaisena aikana, jolloin kunnon ihmiset olivat niin vähissä. Ja tästä seurasi, että markiisitar mainittuna pyhänä sairastui päänkivistykseen, juuri samana hetkenä, jolloin Duval rouvansa ja poikansa kanssa astui salin ovesta sisään, niin ettei hän voinut olla läsnä päivällisellä. Paronittaren tuli pyytää hänen puolestaan vierailta anteeksi.
Päivällisen jälkeen paronitar pyysi saada puhutella herra Duvalia kahdenkesken omassa huoneessaan. Pyydettyänsä vierasta istumaan hän otti esille pienen arkun, missä hänellä oli ainoat kalleuksensa, pari korvarengasta ja risti. Jalon luonteensa yksinkertaisuudella hän selitti herra Duvalille rahapulansa pyytäen häntä Lontooseen palattuaan muuttamaan rahaksi nämä koristeet myymällä ne jollekin jalokivikauppiaalle, joka olisi tarpeeksi rehellinen maksaakseen niistä niiden täyden arvon.
Herra Duval tarjoutui heti lainaamaan paronittarelle rahoja, jotta kivet säästyisivät parempia aikoja varten, sillä, niinkuin herttuatar ja markiisitar, hänkin toivoi, että asiain tilassa kumminkin piakkoin joku muutos tapahtuisi. Mutta paronitar ei suostunut ottamaan vastaan tätä tarjousta ollen Duvalin auliudesta niin kiitollinen, ettei kielto voinut tuntua loukkaukselta ja niin luja päätöksessään, ettei käynyt tarjousta toistaminen.
Herra Duvalin täytyi siis tyytyä auttamaan paronitarta sillä tavalla kuin tämä itse tahtoi. Hän vei timantit muassaan Lontooseen, ja parin päivän kuluttua paronitar sai vastaanottaa yhdeksäntuhatta frangia, mikä summa kivistä oli maksettu.