X LUKU.
Tulevaisuudentuumia.
Rouva de Marsilly näytti todellakin herra Duvalista niin muuttuneelta, että tämä ensi sanakseen kysyi häneltä, oliko hän sairas. Rouva de Marsilly pudisti kieltävästi päätään ja ojentaen kätensä herra Duvalille pyysi häntä istumaan viereensä.
— Hyvä herra Duval, sanoi hän hetken kuluttua — minun ei tarvinne sanoa teille minkätähden olen kutsunut teidät luokseni. Johan arvaatte, eikö niin?
— Arvaan kyllä, valitettavasti, hyvä rouva, vastasi herra Duval, ja tunnustan teille, että kun sain kirjeenne, niin päätin mielessäni pyytää teiltä vähäistä selitystä.
— Olen valmis kuuntelemaan, vastasi paronitar. — Ystävyytemme teitä kohtaan on jo niin suuri, ettei meidän tarvitse salata teiltä mitään, ja olen vakuutettu siitä, että mitä ikinä tahdottekaan tietää, tahdotte sen meidän hyväksemme.
— Rouva paronitar, sanoi herra Duval kumartaen, tämä on jo kolmas kerta, kun myytätte minulla timanttejanne, enkä tiedä, onko teillä vielä paljon jäljellä.
— Suunnilleen yhtä paljon kuin jo olemme myyneet.
— No niin, suokaa anteeksi, että teen teille huomautuksen. Jos olisitte myyneet kaikki yhdellä kertaa, niin olisitte voineet saada niistä noin kuusikymmentä- tai seitsemänkymmentätuhatta, ja tämä summa olisi Lontoon pankissa voinut tuottaa teille noin satakahdeksankymmentä puntaa vuotuista korkoa. Lisäämällä siihen tuhat tai kaksituhatta frangia vuodessa olisitte voineet tulla toimeen.
— Sen tiedän, ja niin olin aikonut tehdäkin. Mutta nämä timantit eivät ole minun omiani, ne ovat äitini, ja kun ehdotin hänelle mitä nyt olette ehdottanut minulle, niin hän kielsi jyrkästi.
— Niin, niin, se on aivan hänen kaltaistaan, jatkoi herra Duval. — Liian järkevää se olisi ollutkin… Oh, pyydän anteeksi, rouva paronitar, nuo sanat pääsivät minulta aivan vahingossa.
— Ei mitään anteeksi pyytämistä, hyvä herra. Tiedänhän kyllä, että äidilläni on omituisuutensa, joille kyllä kannattaa nauraa, ja onhan minun tunnustettava, ettette ole koskaan ennen ollut niitä huomaavinanne. Mutta päästäksemme nyt asiaan, minulla olisi tässä solki, jonka arvo on noin kymmenentuhatta frangia ja joka olisi muutettava rahaksi. Tahdotteko ottaa sen tehdäksenne?
— Mielelläni, vastasi herra Duval käännellen soikea käsissään, — taikka kun sanon: "mielelläni", niin sanon sen vain kohteliaisuudesta, sillä minusta on todellakin hyvin ikävä nähdä teidän noin luopuvan entisen rikkautenne jätteistä.
— Minkä me sille mahdamme, sanoi rouva de Marsilly surunvoittoisesti hymyillen. — Täytyyhän meidän tyytyä Jumalan lähettämiin koetuksiin.
— Mutta niinkuin itse äsken mainitsitte… suokaa anteeksi, että yhä vielä palaan samaan asiaan… teillä ei ole enää jäljellä kuin puolet timanteistanne. Toinen puoli on riittänyt teille kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi; teillä on siis varoja tarpeeksi kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi vielä. Ja näiden kuluttua, niin, minne sitten joudutte?
— Jumala yksin tietää, herra Duval.
— Ja te ette ole tuumineet mitään tulevaisuuden varalta.
— Ei mitään.
— Eikä teillä ole mitään toivoa, että asiat voivat tulevaisuudessa parantua?
— Ei muuta, kuin että Ludvig XVIII kenties kerran nousee valtaistuimelle ja antaa meille takaisin valtiolle peruutetut tilamme.
— Voi, hyvä rouva, siitä toivosta teidän on luovuttava, sillä päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, että kaikki on hukassa. Bonaparte on kenraalista kohonnut konsuliksi, ja nyt sanotaan, että hänellä on mielessä julistautua keisariksi. Tehän ette ole niitä, eikö totta, jotka uskovat, että hän aikoo antaa valtaistuimen takaisin Bourboneille.
Paronitar pudisti päätään.
— No niin, toistan vieläkin, kun niin pitkälle olette päässyt, mitä sitten aiotte tehdä?
Paronitar päästi huokauksen eikä vastannut mitään.
— Neiti Cécile on neljäntoista vuotias, eikö niin? Paronitar pyyhkäisi kyynelen silmistään.
— Kahden tai kolmen vuoden kuluttua teidän täytyy ajatella hänen myötäjäisiään.
— Älkää, rakas herra Duval, siitä puhuko! huudahti rouva de Marsilly. — Kun rupean ajattelemaan lapseni kohtaloa, niin minusta tuntuu, että Jumala on meidät hyljännyt.
— Olette väärässä, hyvä rouva, jos niin ajattelette. Täytyy toivoa, ettei Jumala lähetä enkeleitään noin vain hyljätäkseen heidät, sitten. Kohtaa kai neiti Cécilekin jonkun jalon nuoren miehen, johon hän voi mieltyä ja joka pitää onnenaan tarjota hänelle sydämensä.
— Hyvä herra Duval, Cécile on köyhä, ja epäitsekästä rakkautta on maailmassa vähän. Sitäpaitsi, kuka löytäisi hänet täältä? Kymmenen vuotta olemme olleet täällä, eikä meillä ole muita tuttavia kuin teidän perheenne… Mutta perheestänne puhuttaessa, suokaa anteeksi, etten ole vielä kysynyt mitä teille kuuluu. Kuinka rouva Duval voi, ja rakas Edvardinne, kuinka hän voi?
— Sangen hyvin kumpikin, Jumalan kiitos. Kiitän kysymyksestänne, hyvä rouva. Olenpa vielä sangen tyytyväinenkin poikaani. Hänestä tulee kunnon mies, josta voin vastata niinkuin itsestäni ja joka, siitä olen varma, kerran tekee vaimonsa onnelliseksi.
— Jos hän vain seuraa isänsä esimerkkiä, sanoi paronitar hymyillen, niin kyllä hänestä tulee hyvä ihminen. Olette oikeassa, onnelliseksi sopii sanoa sitä tyttöä, joka voittaa hänen rakkautensa.
— Onko teidän mielipiteenne todellakin se, rouva paronitar? kysyi vilkkaasti herra Duval.
— Epäilemättä. Ei kai minulla olisi mitään syytä sanoa muuta kuin mitä ajattelen.
— Ajattelin vain, että sanoitte sen ainoastaan jotain sanoaksenne, minulle mieliksi.
— En ollenkaan. Sydämeni ajatuksen minä lausuin.
— Ah, sepä vallan mainiota, että lausuitte ajatuksenne, sillä se antaa minulle rohkeutta. Kuulkaahan, rouva paronitar, tänne tullessani aioinkin tehdä teille erään ehdotuksen. Lontoossa tämä ehdotus tuntui minusta vallan yksinkertaiselta, mutta mikäli lähestyin Hendonin kylää, se alkoi näyttää minusta liian rohkealta, jopa naurettavaltakin.
— En ymmärrä, herra Duval…
— Se vain todistaa, että ehdotukseni on kaikkea järkeä vailla.
— Odottakaahan, jatkoi paronitar, ettehän tarkoittane…
— Te hymyilette, rouva paronitar, se rohkaisee mieltäni. Sanoinhan minä sitä miestä onnelliseksi, joka saa sanoa neiti Cécilen omakseen, ja nyt te sanoitte samaa siitä naisesta, joka voittaa Edvardin rakkauden… Kas niin, nyt olen saanut teidät itkemään.
— Itken kyllä, rakas herra Duval, sillä sananne sattuvat suoraan sydämeeni. Ojennan teille käteni ja sanon teille, ettei sellainen ehdotus teidän puoleltanne minua kummastuta. Suostun siihen omasta puolestani, mutta ymmärrättehän, että minun ensin täytyy puhua siitä Cécilelle ja äidilleni. Ja Cécile on vasta neljäntoista vuotias; vasta kahden vuoden kuluttua voimme keskustella vakavasti tästä asiasta. Ja nyt minun täytyy vieläkin kerran pyytää teiltä sitä palvelusta, jota varten olen kutsunut teidät luokseni.
Herra Duval ymmärsi, ettei hänen sopinut enää pitkittää tätä keskustelua, ja kun hän halusi kiireesti päästä kertomaan vaimolleen iloisia uutisiaan, hän sanoi hyvästi ja lähti.
Vieraan mentyä paronittaren ensimäinen ajatus oli kiittää Jumalaa. Epäilemättä moni hänen vertaisistaan olisi halveksinut sellaista onnea, mutta kymmenen kovan onnen vuotta oli opettanut paronitarta arvostelemaan asioita niiden todellisen arvon mukaan.
Ilman taistelua hän ei kumminkaan tehnyt lopullista päätöstään. Hänen täytyi erikseen punnita joka ainoata tämän liiton tuottamaa etua, ennenkuin uskalsi pakoittautua sellaiseen päätökseen, ja sittenkään hän ei saanut omaltatunnoltaan rauhaa. Sentähden, kun hän suostui, hän suostuikin ainoastaan omasta puolestaan tehden asian lopullisen ratkaisun riippuvaksi tyttärensä ja äitinsä suostumuksesta.
Niin kävikin, kuin rouva de Marsilly oli arvannut. Cécile kuunteli levottomana ja hämmästyneenä äitinsä tulevaisuudentuumia ja kysyi sitten:
— Täytyykö minun siinä tapauksessa erota teistä, äiti?
— Ei, lapseni, vastasi paronitar; se on kenties päinvastoin ainoa keinomme ollaksemme edelleenkin yhdessä.
— Siinä tapauksessa voitte päättää puolestani. Luotan teihin täydellisesti.
Cécilen tunteet Edvardia kohtaan olivat siis ainoastaan sisaren. Olihan äiti jo arvannut sen, mutta olihan toiselta puolen mahdollista, että lapsi parka siinä suhteessa erehtyi. Eihän hän tuntenut maailmaa eikä tietänyt rakkaudesta mitään. Sentähden kai hän suostui, vähääkään epäröimättä, varsinkin kun äiti vakuutti, ettei heidän tarvinnut toisistaan erota.
Mutta Roche-Bertaud'n markiisitar ei ollut niin helposti voitettavissa. Jo ensimäiset sanat kuullessaan hän väitti, ettei ikinä aikonut suostua sellaiseen ennenkuulumattomaan epäsäätyiseen avioliittoon.