XI LUKU.
Ihminen päättää.
Seuraavana sunnuntaina Duvalin perhe tapansa mukaan tuli paronittaren luo. Markiisitar ei näyttäytynyt; hänellä oli tavallinen päänkivistyksensä.
Ei puhuttu sanaakaan kysymyksessä olleesta naimisliitosta, mutta paronitar ja rouva Duval syleilivät toisiaan, ja Edvard suuteli kädelle Cécileä, joka lensi punaiseksi. Selvää oli, ettei yksikään seurasta ollut tietämätön puheena olleesta asiasta. Ja yhtä selvää oli, että Duvalin perheen kaikki jäsenet olivat siitä suuresti hyvillään.
Mitä paronittareen tulee, niin hän ei voinut ottaa osaa heidän iloonsa. Syvä alakuloisuus painoi hänen mieltään hänen ajatellessaan, että kolmeensataan vuoteen tämä oli kenties ensimäinen kerta, jolloin sukuylpeyttä tällä tavalla loukattiin. Ja vaikka hän oli vakuutettu siitä, että hänen rikoksensa niitä lakeja vastaan, joita hänen ylimykselliset esivanhempansa olivat ehdottomasti totelleet, oli hänen tyttärellensä onneksi, niin hänen mielensä oli kuitenkin sangen levoton.
Cécile katsoi äitiinsä. Jo muutamia päiviä sitten hän oli alkanut huomata, ettei hänen äitinsä terveys ollut entisellään. Sinä päivänä varsinkin, epäilemättä syvän mielenliikutuksen takia, väri vaihteli paronittaren kasvoilla niin, että ne toisin ajoin olivat kalmankalpeat, toisin hehkuvanpunaiset, ja vähänväliä hän yskäisi kuivasti, tuskallisesti. Päivällistä syötäessä paronittaren täytyi nousta kesken pöydästä, ja Cécile, joka hetken kuluttua levottomana seurasi äitiään, tapasi hänet käytävästä, missä hän seisoi pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Huomatessaan tyttärensä paronitar pisti kiireesti nenäliinan piiloon, mutta Cécile oli jo ehtinyt huomata siinä veren jälkiä. Hän päästi huudon ja tahtoi rientää hakemaan apua, mutta äiti painoi hänet hellästi syliinsä vakuuttaen, ettei ollut mitään hätää ja että hänen pahoinvointinsa jo oli ohi. Yhdessä he palasivat ruokasaliin.
Tämä kohtaus teki tuskallisen vaikutuksen kaikkiin. Paronittaren rauhoittavista vakuutuksista huolimatta vieraat nousivat lähteäkseen, ja Cécilen silmät olivat kyyneleitä täynnä.
Tuskin oli Duvalin perhe mennyt ja paronitar jäänyt tyttärensä kanssa kahdenkesken, kun lapsi päästi kauan pidätetyn surunsa valloilleen ja puhkesi haikeaan itkuun. Hän olisi tahtonut salata äidiltään levottomuutensa, mutta hän ei osannut vielä peitellä ei ainakaan suruansa; onnettomuus oli hänelle vielä aivan tuntematon.
Päivät kuluivat toinen toisensa perästä tuomatta mitään muutosta perheen oloihin. Paronittaren terveys vain kävi yhä huonommaksi.
Eräänä päivänä tuli Lorges'in herttuattarelta kirje, missä tämä, palattuaan matkoilta, ilmoitti aikovansa seuraavana päivänä käydä Hendonissa ystäviänsä tervehtimässä. Tämä uutinen tuotti iloa kaikille, mutta varsinkin markiisittarelle, joka täten sai tilaisuuden "puhdistautua" noitten Duvalien ainaisesta seurasta ja kerrankin puhutella vertaisiaan.
Seuraavana päivänä kahden aikaan, kun perhe oli salissa koolla, kuultiin vaunujen pysähtyvän portille, ja kohta kuuluva ovikellon soitto kajahti aivan erikoisen ylhäisesti. Heti senjälkeen kamarineitsyt ilmoitti Lorges'in herttuattaren ja kreivi Henrik de Sennones'in tulon.
Seitsemään kahdeksaan vuoteen herttuatar ja rouva de Marsilly eivät olleet tavanneet toisiaan, ja he heittäytyivät toistensa syliin niinkuin ainakin vanhat ystävät, joiden tunteita ei aika eikä ero pysty jäähdyttämään. Herttuatar hämmästyi suuresti nähdessään ystävättärensä taudin hivuttamat kasvot ja aikoi lausua myötätuntoisuutensa, kun paronitar, joka arvasi sen, ehätti kuiskaamaan:
— Olen paljon muuttunut mielestänne, eikö totta? Mutta pyydän teitä, ei sanaakaan siitä Cécile paran tähden. Menemme aivan heti puutarhaan ja siellä saamme keskustella rauhassa.
Herttuatar puristi hänen kättään ja sanoi vain:
— Yhä olette entisellänne.
Sitten hän kääntyi markiisittareen, joka vieraansa kunniaksi oli pukeutunut juhlapukuun, onnitellen häntä hänen hyvästä terveydestään, ja lopuksi hän tervehti Cécileä.
— Kaunis lapseni, sanoi hän tälle, teistä on tullut mitä lapsuudessamme teistä toivottiin. Tulkaa, jotta saan teitä suudella ja onnitella, sillä olen kuullut noilta kunnon Duvaleilta, että olette kaikin puolin täydellinen nuori tyttö. Duval kävi eilen perheineen minua tervehtimässä.
Cécile lähestyi herttuatarta, joka suuteli häntä otsalle. Sitten palaten rouva de Marsillyn luo herttuatar sanoi:
— Rakas paronitar ja te, rakas markiisitar, sallikaa minun esittää teille sisareni poika, Henrik de Sennones, jonka minä puolestani pyydän sulkea teidän suosioonne. Hän on sangen miellyttävä nuori mies.
Herra de Sennones ei joutunut vähääkään hämilleen herttuattaren peittelemättömistä kiitoksista, vaan tervehti vapaasti ja sirosti niinkuin suuren maailman tapoihin tottunut mies ainakin.
— Teidän tulee tietää, hyvät rouvat, että herttuatar on ollut minulle äidin sijassa ja ettei siis tarvitse ihmetellä, jos hän liioittelee kiitostaan.
Kreivi de Sennones'in vaatimattomasta vastauksesta huolimatta täytyi tunnustaa, etteivät herttuattaren kiitokset olleet liioittelevat. Henrik oli vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja oli kaunis nuori mies, joka, saaden kasvatuksensa kodissa, oli säilyttänyt sen hienojen tapojen kiillon, jonka kouluopetus usein hankaa pois. Muuten Henrik oli köyhä niinkuin useimmat muutkin maanpakolaiset. Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, ja isä oli joutunut giljotiinin uhriksi. Guadeloupessa hänellä oli setä, joka oli antautunut kauppa-alalle, mutta tämä oli valitettavasti omituisen oikukas luonteeltaan ja väitti itsepäisesti, ettei hän aikonut antaa veljensä pojalle mitään, ellei tämä ruvennut kauppamieheksi niinkuin hänkin. Korkeasukuisen perheen muut jäsenet tietysti suuresti loukkaantuivat sellaisesta ehdotuksesta, ja Henrik kasvatettiin aivan toisia tarkoitusperiä silmälläpitäen eikä suinkaan kahvi- ja sokerikauppiaan ammattia varten.
Markiisitar, joka aina piti velvollisuutenaan vastustaa tyttärensä tuumia, oli heti Henrikin nähdessään selvillä siitä, että tämä hieno nuori herra oli paljon sopivampi sulhanen pikku Cécilelle kuin nuoren Duvalin kaltainen halpasukuinen moukka.
Sen tähden hän, heti kun paronitar oli vieraansa kanssa mennyt huoneesta ulos, teki parastaan saadakseen rakkaan lapsenlapsen esiintymään niin edullisessa valaistuksessa kuin suinkin, käskien hänen näyttää milloin käsitöitään, milloin piirustusalbumiaan, huvittaaksensa muka siten nuorta herraa.
Vaikka Henrik, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, kyllä oli pätevä arvostelemaan kirjailutaidon mestariteoksia nähtyänsä niitä tehtävän joukoittain Englannissa ja Saksassa iltapuhteiden kestäessä, ihastui hän paljon enemmän piirustusalbumeihin. Näissä oli, niinkuin jo olemme kertoneet, Cécilen puutarhan kauneimmat kukat kuvattuina, ja jokaisella oli oma nimensä sivun alareunaan merkittynä. Mikä varsinkin herätti nuoren miehen huomiota, oli, että jokaisella näistä kukista oli niin sanoaksemme oma omituinen ilmeensä, joka oli täydellisesti sopusoinnussa sille annetun nimen kanssa. Hän pyysi Cécileä selittämään tätä omituista seikkaa, ja nuori tyttö kertoi hänelle yksinkertaisesti ja luontevasti kuinka hänet oli kasvatettu kukkien keskellä, kuinka niistä oli tullut hänen lähimmät ystävänsä ja ainaiset rakkaat toverinsa, kuinka hän oli vähitellen oppinut tuntemaan ruusujensa ja liljojensa ilot ja surut, luonteenominaisuudet ja merkilliset elämänvaiheet ja kuinka hän oli jokaiselle antanut sen nimen, joka parhaiten tuntui sopivan itsekunkin luonteelle.
Henrikistä tuntui tämä kertomus ihanalta sadulta, sillä eroituksella vain, että satu oli tosisatu ja haltija hänen edessään nuoren tytön hahmossa. Olisipa toinen nuori tyttö tullut kertomaan hänelle sellaisia, niin mieletöntä se olisi hänestä ollut, turhanpäiväistä teeskentelyä vain. Mutta niin ei ollut Cécilen laita. Elämänsä tarua nuori tyttö tuntui kertovan hänelle, ilojensa ja surujensa tarua. Jos kohta hänen kukkiensa persoonallinen elämä ei ollut muuta kuin hänen oman persoonallisuutensa heijastusta, niin hän ainakin itse uskoi sen todeksi ja esitti viehättävät satunsa niin liikuttavasti, että Henrik tunsi silmänsä vettyvän.
Markiisitar kuunteli tätä keskustelua ja koetti vähänväliä kääntää puhetta toisaalle; kaikki nuo kasviopilliset tarut tuntuivat hänestä sangen mitättömiltä ja joutavilta. Mutta Henrik, joka oli toista mieltä, palasi aina samaan aineeseen, niin suuri oli hänestä sen viehätys. Kumminkin, niin pian kuin markiisitar rupesi puhumaan soitannosta ja avasi pianon, Henrik, joka itse oli taitava soittaja, pyysi Cécileä laulamaan.
Nuori tyttö oli heti valmis ja istuutui pianonsa ääreen uutta pyyntöä odottamatta. Oliko hänellä taitoa vai ei, siitä hän ei itse tietänyt mitään, tuskinpa hän tiesi mitä taito onkaan.
Hänen soittonsa ja laulunsa niinkuin hänen maalauksensakin olivat tunnetta täynnä. Kun hän oli laulanut sanomattoman suloisesti ja viehättävästi muutamia lauluja, kysyi Henrik, eikö hän osannut soittaa mitään omasta päästään.
Heti Cécile, tekemättä verukkeita, alkoi soittaa noita outoja ja surunvoittoisia säveleitä, joita hänen oli tapana sepitellä, istuessaan yksin pianon ääressä. Heikko, sordiinin himmentämä sävel kuvasi yön hiljaisuutta; elämän äänet toinen toisensa perästä laimenivat ja kuolivat, kunnes yksin vähäisen puron hiljainen lorina keskeytti äänettömyyden. Sitten äkkiä kohosi yöstä linnun soinnukas laulu, tuntemattoman linnun, joka ei ollut satakieli eikä kerttu, vaan Cécilen sydämessä laulava lintu, joka äänessään kertasi taivaan sulosäveliä, toivon, uskon ja rakkauden sinfoniaa.
Henrik kuunteli tätä haavemielistä soittoa pää käsien varassa. Sitten, kun hän jälleen nosti katseensa, muistamatta pyyhkiä pois silmäripsissään kiiltävää kyyneltä, hän näki Cécilen istuvan kostea katse taivaalle luotuna, kokonaan ihanien unelmiensa vallassa. Henrik olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseen häntä niinkuin madonnaa.
Samassa hetkessä paronitar ja herttuatar palasivat huoneeseen.