XII LUKU.
Jumala säätää.
Kun vieraat olivat lähteneet, markiisitar mennyt omalle puolelleen ja paronitar huoneeseensa, kun sanalla sanoen Cécile vihdoinkin oli yksin, niin hänestä tuntui, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos. Ja kuitenkin, jos häneltä olisi kysytty missä suhteessa se oli muuttunut, niin hän ei kuolemakseen olisi voinut sitä sanoa.
Rakkaus oli ensimäisen kerran taikasauvallaan koskettanut tätä lapsensydäntä, ja heti oli maailma muuttunut. Auringonsäde oli tunkenut yöhön ja äkkiä valaissut lapsen silmälle kokonaisen, tähän saakka välinpitämättömyyden pimeään peittyneen uuden maailman.
Tuo häntä vaivaava outo ahdistus tuntui hänestä ensin johtuvan ilman puutteesta, ja hän riensi puutarhaan vapaammin hengittääkseen. Ukonilma oli kohoamassa, ja kukat nuokkuivat ikäänkuin ilma olisi niitäkin painostanut. Ennen oli Cécile lohdutellut niitä rajuilman lähestyessä, nyt hän itse astui allapäin, lohdutusta kaivaten hänkin.
Alkoi putoilla suuria pisaroita, ja ukkonen alkoi jyristä. Cécile ei kuullut jyrinää eikä tuntenut sadepisaroita. Levottomana hänen äitinsä huusi hänet luokseen, mutta vasta kolmannen kerran kutsuttaessa Cécile tunsi äitinsä äänen ja noudatti käskyä.
Paronitar oli tavallistaan kalpeampi, ja hänen hymyssään oli sanomattoman surunvoittoinen ilme. Cécile säpsähti, sillä hän luuli, että äiti alkoi puhua hänelle Henrikistä.
Mutta siinä hän pettyi. Paronitar kertoi hänelle herttuattaren tuomia uutisia valtiollisten olojen tilasta. Bourbonien oli täytynyt luopua kaikista toiveista, ja Bonaparte vakaannutti valtaansa yhä enemmän omaksi hyödykseen. Herttuatar oli sentähden päättänyt toistaiseksi jäädä ulkomaille niinkuin paronitarkin.
Tätä kertoessaan ei paronitar maininnut mitään nimeä, ja kumminkin Cécilestä tuntui, että puhe koko ajan koski Henrikkiä. Mutta äitipä olikin koko ajan ajatellut Edvardia. Olihan päivänselvää, että jos valtiolliset olot pakoittivat äitiä ja isoäitiä yhä pitkittämään maanpakolaisuutta, niin Duvalin perheen kanssa solmittava liitto kävi taloudellisista syistä välttämättömäksi.
Rouva de Marsilly jatkoi puhettaan siirtyen oman terveytensä tilaan. Cécile silloin unohti itsensä ja omat huolensa ja nojasi itkien päänsä äitinsä olkapäähän.
— Älä pelkää, kuiskasi hän sydämessään, jaksamatta kuitenkaan pakoittaa huuliaan ajatusta ilmilausumaan, älä pelkää, olenhan luvannut mennä Edvardille.
Mutta sellaisen lupauksen täyttäminen tuntui hänestä tällä hetkellä hyvin raskaalta. Melkein tietämättänsä hän oli alkanut verrata Lorges'in herttuattaren sisaren poikaa Edvard Duvaliin, ja vertailu ei suinkaan ollut eduksi viimeksi mainitulle. Molemmat olivat samanikäiset, molemmat olivat saaneet huolellisen kasvatuksen, molemmat olivat kasvoiltaan kauniit ja luonteeltaan miellyttävät. Mutta sittenkin, mikä eroitus! Edvard oli vielä kahdestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ujo ja kehittymätön koulupoika, kun sitävastoin Henrik oli suureen maailmaan tottunut nuori mies, sanalla sanoen toisen esiintyminen oli alhaissäätyläisen, jos kohta sivistyneenkin, toisen täydellisen aatelismiehen. Seuraavana sunnuntaina varsinkin, kun Edvard vanhempiensa kanssa tuli paronittaren perhettä tervehtimään, tämä eroitus tuli yhä selvemmin esiin. Markiisitar oli näet sinä päivänä vastoin tapaansa suvainnut ottaa osaa päivällisiin ja oli käyttänyt tilaisuutta pannakseen Edvardin saman koetuksen alaiseksi kuin äskettäin Henrikin. Herra Duvalin mentyä vähäiselle asiamatkalle kylään ja paronittaren kävellessä rouva Duvalin kanssa puutarhassa markiisitar kehoitti Cécileä näyttämään Edvardille piirustusalbumiaan. Nuori tyttö, joka tähän asti vaistomaisesti oli pitänyt kaikki henkistä elämäänsä koskevat asiat Edvardilta salassa, totteli vastenmielisesti ja haki albuminsa Edvardille selailtavaksi. Nuori mies ihaili piirustuksissa esiintyvää taitoa, mutta pysyi koko ajan kylmänä käsittämättä mitään niistä tunteista ja mielikuvista, joista nämä kukat olivat puhjenneet. Cécile, joka ymmärsi, ettei selityksistä tässä suhteessa olisi ollut mitään apua, ja joka muisti kuinka Edvard ennen heidän lapsina ollessaan oli nauranut hänen kukkasalaisuuksilleen, antoi hänen selailla sanomatta sanaakaan. Siten ei tämä albumi ollut Edvardille muuta kuin tavallinen kuvakirja, jonka lehtiä hän välinpitämättömästi käänteli.
Markiisitar, joka koko ajan piti häntä silmällä, huomasi minkä vaikutuksen Edvardin arkipäiväinen käsitystapa teki Cécileen, ja vaikkei hän itsekään voinut kerskailla käsittävänsä noita haavemielisiä unelmia, ymmärsi hän kuitenkin, että tämä runollisuuden puute teki nuoren Duvalin Cécilelle vastenmieliseksi. Hän päätti siis jatkaa samalla tavalla, ja kun albumi oli loppuun selailtu, hän kehoitti Cécileä soittamaan.
Soiton suhteen kävi samoin kuin kuva-albuminkin. Edvard kiitteli ja ylisteli, mutta kiitteli ja ylisteli ymmärtämättä. Siitä seurasi, että hänen kiitoksissaan oli epätosi kaiku, josta Cécile loukkaantui enemmän kuin täydellisestä vaitiolosta.
Kun sitten markiisitar kehoitti Cécileä soittamaan Edvardillekin sitä sinfoniaa, jota hän oli Henrikin kuullen soittanut, kieltäytyi Cécile jyrkästi. Hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa vieraalle sisäistä tunne-elämäänsä, niinkuin hän oli paljastanut sen hengenheimolaiselle.
Muuten päivä kului niinkuin ainakin, sillä eroituksella vain, ettei Cécile, vaikka hän kuinka olisi koettanut, voinut salata alakuloisuuttaan. Tätä eivät kumminkaan muut huomanneet kuin äiti ja isoäiti.
Paronitar, joka oli sangen väsynyt, vetäysi heti vieraitten lähdettyä omaan huoneeseensa, jonne Cécile häntä seurasi. Nuori tyttö luuli huomaavansa, että äiti vähänväliä levottomasti katsoi häneen. Mitähän tuo outo katse merkitsi? Cécilen teki mieli kysyä ja hän yritti pari kertaa saamatta kumminkaan sanoja huuliltaan.
Paronitarkaan ei puhunut mitään, painoi vain tytärtä tavallistaan lujemmin syliinsä hyvää yötä sanoessaan ja suuteli häntä otsalle syvästi huoaten.
Raskas oli Cécilellä mieli, kun hän hitaasti astui ulos äitinsä huoneesta mennäkseen omalle puolelleen. Mutta käytävässä Aspasia neiti, isoäidin kamarineitsyt, odotti häntä kutsuakseen häntä markiisittaren puheille.
Markiisitar oli mennyt nukkumaan ja luki pitkällään. Hän oli ennen kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsevan tavan mukaan vuoteessa maatessaan ottanut vieraita vastaan ja tätä tapaa hän nyt koetti sovitella perheensä jäseniin, kun hänen luonaan ei täällä käynyt enää vieraita.
— Olette kutsunut minut luoksenne, isoäiti, sanoi Cécile suudellen häntä kädelle. — Pelkäsin jo teitä sairaaksi, mutta näen ilokseni, että olette terveen näköinen kuten ennenkin.
— Vai niin, rakas lapseni, vastasi markiisitar, mutta tällä kertaa ulkomuoto pettää. En kärsi nähdä noita Duvaleja, vielä vähemmin kuulla heidän arkipäiväistä puhettaan. Heti rupeaa päätäni pakoittamaan.
— Onhan kumminkin herra Duval erinomaisen hyvä ihminen, rakas isoäiti. Olenhan monta kertaa kuullut teidänkin niin sanovan.
— Enhän minä sitä kielläkään. Onhan hän kauan ollut Lorges'in herttuattaren palveluksessa ja kelpo mies hän kuuluu olevan. Ja enhän minä sano mitään pahaa hänen vaimostaankaan. Mutta koska nyt kerran on Duvalin perheestä puhe, niin mitä sinä sanot heidän pojastaan?
— Edvardistako? vastasi Cécile aivan hämillään. — Mitä minä sanoisin hänestä muuta, kuin että hän on miellyttävä nuori mies, ahkera, rehellinen, hyvin kasvatettu…
— Hyvin kasvatettu kyllä, oman säätynsä mukaan, sillä ovathan hänen vanhempansa siksi viisaat, että pysyvät alallaan. Naurettavaahan olisi kerrassaan, jos hänen kasvatuksensa esimerkiksi olisi ollut sellainen kuin nuoren herra de Sennones'in.
Cécile säpsähti ja loi silmänsä maahan punastuen korvia myöten. Hänen ilmeinen hämmästyksensä ei jäänyt markiisittarelta huomaamatta.
— Etkö osaa vastatakaan? sanoi hän.
— Mitä minä siihen vastaisin, rakas isoäiti? kysyi Cécile.
— Voisithan minun mielestäni sanoa mitä herra de Sennones'ista ajattelet.
— Onko sopivaa, isoäiti, että nuoret tytöt näin lausuvat mielipiteensä nuorista herroista?
— Etpähän sinä salannut minulta mielipidettäsi Edvardista.
— Oh, Edvardista, sehän on aivan toista, huudahti nuori tyttö.
— Onhan tietysti, sillä Edvardista sinä et pidä ja…
— Isoäiti kulta! keskeytti Cécile estääkseen häntä jatkamasta.
Mutta isoäiti ei hellittänyt.
— Ja Henrikistä sinä pidät, jatkoi hän armottomasti.
— Oh! kuiskasi Cécile kätkien päänsä markiisittaren tyynyyn.
— Kas niin, sanoi tämä, eihän sinun tarvitse sitä hävetä. Jos pitäisit Edvardista, niin se olisi sinulle häpeäksi, mutta Henrikhän on kaikin puolin rakastettava nuori mies ja sulhaseksi sangen sopiva.
— Mutta, hyvä isoäiti, huudahti Cécile, unohdatteko mitä äiti on päättänyt Edvardin suhteen! Unohdatteko…
— Rakas lapseni, äitisi on ollut aina heikko päästään, ja onnettomuus on tehnyt hänet kokonaan hulluksi. Täytyyhän toki pysyä lujana vastoinkäymisessäkin eikä heti pitää kaikkea menneenä. Äitisi tahtoisi, että menisit Edvardille, mutta minä sanon, että sinä menet Henrikille.
Tällä hetkellä kuului paronittaren huoneesta kova kellonsoitto. Säikähtäen Cécile hypähti tuoliltaan ja jättäen markiisittaren yksin juoksi äitinsä huoneeseen.
Rouva de Marsilly oli mennyt tainnoksiin kovasta verensyöksystä. Heti Cécile unohti kaikki markiisittaren puheet Edvardista ja Henrikistä ajatellen vain äitiään. Palvelijattaren avulla hän hoiti sairasta, käytti hajusuoloja ja kylmää vettä ja näki pian ilokseen äitinsä jälleen tointuvan.
— Lapsi parka, kuiskasi paronitar herätessään.
— Johan te toinnutte, rakas äiti, ei se ollut ollenkaan vaarallista, sanoi Cécile hellästi rauhoittaen.
Kohtaus olikin nyt ohi, mutta paronitar oli vielä sen johdosta niin heikko, ettei Cécile uskaltanut jättää häntä yksin. Palvelijatar sai laittaa hänelle vuoteen paronittaren sängyn viereen, ja siellä nuori tyttö vietti yönsä kuunnellen noita yskänkohtauksia, jotka vähänväliä keskeyttivät äidin levottoman unen. Sellaisia olivat siis nuo yöt, joita äiti yksinäisessä kamarissaan vietti taistellen tuskia vastaan ja saamatta tarpeeksi lepoa, jaksaakseen kestää joka päivä uudistuvia huolia! Ääretön hellyys täytti tyttären sydämen ja piti hänet valveilla yön hitaasti kuluvien tuntien kestäessä. Aamun tullen paronitar vihdoinkin vaipui uneen. Vähän aikaa Cécile vielä valvoi, mutta sitten luonto sai hänessäkin voiton, ja hän nukkui.
Nukkuessaan hän näki outoa unta. Hän oli kävelevinään ihanassa puutarhassa, missä kukkien tuoksut olivat niin suloiset ja lintujen laulut niin ihanat, ettei hän ollut koskaan ennen sellaista tuntenut tai kuullut. Ja hänelle kävi selväksi, että hän oli taivaassa.
Mutta hän ei ollut siellä yksin, Henrik oli hänen kanssaan. Hän oli kalmankalpea niinkuin kuollut. Cécile pani kätensä sydämelleen ja huomasi, että sen sykintä oli lakannut; hänkin siis oli kuollut samoin kuin Henrik.
Äkkiä hän näki naisen lähestyvän ruumisliinaan käärittynä ja tunsi hänet äidikseen. Ja katsoen tarkemmin itseään ja Henrikkiä hän huomasi, että hekin olivat käärinliinoihin verhotut.
— Oi äiti, sanoi hän ojentaen kätensä syleilläkseen äitinsä hahmoa, — mikä sanomaton onni, että olemme kaikki kolme kuolleet!
Hän oli unissaan lausunut nämä sanat aivan ääneen ja heräsi samassa kuullessaan sydäntäsärkevän nyyhkytyksen. Hän aukaisi silmänsä ja näki äitinsä seisovan sängyn vieressä yövaatteissaan valkeana kuin äsken unessa hahmo, kalpeana kuin kuollut ja hämärässä läpikuultavan näköisenä kuin varjo.
Paronitar oli herännyt ennen tytärtään ja valvonut hänen untansa, niinkuin tytär äsken oli hänen nukkuessaan valvonut, ja huomatessaan, että Cécile näki tuskallista unta, hän oli noussut herättääkseen lapsensa ja karkoittaakseen hänestä ahdistavat mielikuvat. Samassa hän oli kuullut nuo sanat, jotka olivat riistäneet nyyhkytyksen hänen rinnastaan.
— Olet siis hyvin onneton, lapseni, sanoi hän, — koska kuolema tuntui sinusta onnelta?
— En toki, äiti kulta, kun vain teidän terveytenne jälleen palajaa, niin mitäpä minun onnestani puuttuisi. Olen nähnyt mieletöntä unta vain. Antakaa minulle anteeksi!
— Minunhan päinvastoin on sinulta anteeksi pyydettävä, sanoi paronitar. — Olenhan tehnyt kaikki, Jumala sen tietää, totuttaakseni sinua yksinkertaiseen ja nöyrään elämään. Minkä tähden Jumala on pannut sydämeesi tunteita ja toivomuksia; jotka kyllä ovat sopusoinnussa syntyperäsi, mutta eivät nykyisen asemasi kanssa? Sano lapseni, olenko tietämättäni kasvattanut sinussa sukusi ennakkoluuloja ja sääty-ylpeyttä?
— Oi, äitini, olette tehnyt kaikki mitä voi tehdä, ja jos minussa siitä huolimatta on ylpeyttä ja ennakkoluuloja, niin teitä ei suinkaan voi syyttää siitä.
— Rakastatko siis häntä? kysyi paronitar huoaten.
— En tiedä, äiti kulta, mutta unessani tuntui, että kuolema hänen kanssaan oli suloisempi kuin elämä toisen kanssa.
— Tapahtukoon siis Jumalan tahto eikä minun, sanoi paronitar pannen kätensä ristiin ja nostaen silmänsä taivasta kohti, alistuvainen ilme katseessa.