XIII LUKU.
Hurskaan kuolema.
Alistuminen ei ollut tässä suhteessa paronittarelle helppoa. Tähän asti kaikki hänen huolensa olivat tarkoittaneet Cécilen eroittamista maailmasta ja sen kiusauksista ja tuon viattoman sielun suojelemista intohimon turmelevilta vaikutuksilta. Pysytelläkseen tytärtä valtiollisten vainojen ulkopuolella hän oli tahtonut kätkeä hänet halpaan kotiin ja suostumalla herra Duvalin ehdotukseen hän oli tahtonut valmistaa lapselleen hiljaisen ja tasaisen onnen. Hän oli kyllä odottanut kohtaavansa vastarintaa markiisittaren puolelta ja oli valmistautunut sitä torjumaan, mutta Cécilen suhteen hän oli pettynyt. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että aiotun liiton solmiminen voisi tuntua lapsesta uhraukselta. Eikä nuori tyttö tuntenutkaan sydämessään vastenmielisyyttä Edvardia kohtaan, ennenkuin oli tavannut Henrikin. Päinvastoin äidin tahdon täyttäminen oli tuntunut hänestä onnelta, ja olihan hän pari kertaa itsekin kääntänyt puheen tähän asiaan rauhoittaakseen äitiään. Mutta sattuma, tai sanoisimmeko onnettomuus, oli johtanut Henrikin Hendoniin. Markiisitar, joka vastusteli tyttärensä suunnittelemaa epäsäätyistä avioliittoa, oli huomannut nuorten mieltyneen toisiinsa ja Cécilen kanssa ottanut asian puheeksi. Tämän keskustelun johdosta nuo hämärät tunteet olivat Cécilen sydämessä kohonneet tietoisuuteen. Kerran valveille päästyään ne olivat hänen nukkuessaankin hereillä, ja hänen vuoteensa ylitse kumartuneelle äidille oli lörpöttelevä uni ilmaissut hänen salaisuutensa.
Henrik puolestaan oli jo ensi näkemältä ihastunut Cécileen. Hän oli suuresti hämmästynyt tavatessaan tässä syrjäisessä pienessä kylässä nuoren tytön, joka äitinsä kasvattamana, ilman koulua ja opettajia, oli kehittynyt niin eteväksi, ettei nuori mies ollut laajoissa seurapiireissään tavannut hänen vertaistaan. Cécilen vaikutus nuoreen mieheen oli niin suuri, ettei tämä kotimatkalla voinut puhua tädilleen muusta kuin hänestä. Hänen pyynnöistään herttuatar oli kertonut minkä tiesi rouva de Marsillyn merkillisistä vaiheista, hänen paostaan äitinsä ja pienen tyttärensä kanssa Ranskasta ja hänen tulostaan Englantiin. Seuraus tästä kaikesta oli, ettei Henrik Lontooseen jouduttuaan muuta ajatellut kuin päästä jollakin tekosyyllä palaamaan Hendoniin Cécileä tapaamaan.
Valitettavasti hänen ei tarvinnut kauan odottaa tätä tekosyytä. Rouva de Marsillyn liikutus hänen huomatessaan, että tyttären sydän oli herännyt ja lahjoittanut rakkautensa toiselle, aiheutti uudistuvan taudinkohtauksen. Seuraavana päivänä hän oli niin heikko, ettei jaksanut nousta vuoteesta. Markiisitar kirjoitti heti Lorges'in herttuattarelle paronittaren tilasta, mainitsematta kumminkaan mitään niistä tapauksista, jotka olivat aiheuttaneet hänen äkillisen huonontumisensa.
Cécile puolestaan kirjoitti kirjeen herra Duvalille pyytäen häntä lähettämään heille lääkärin ja ilmoittaen hänelle pelkonsa äidin tilan johdosta.
Seuraus näistä kahdesta kirjeestä oli, että melkein samaan aikaan kahdet vaunut pysähtyivät pienen asunnon ovelle. Toisista laskeutuivat herttuatar ja hänen sisarenpoikansa, toisista rouva Duval ja Edvard.
Jos Henrik ja hänen tätinsä olisivat tulleet yksin, niin Cécile kenties olisi voinut sulkeutua huoneeseensa ja kieltäytyä tapaamasta Henrikkiä, mutta vierasten saapuminen samaan aikaan teki kaiken pakenemisen mahdottomaksi. Nuoret herrat jäivät naisten käydessä paronitarta tervehtimässä saliin odottamaan, ja markiisitar, jonka täytyi pitää heille seuraa, lähetti heti noutamaan Cécileä.
Henrik ja Edvard olivat jo ennestäänkin tutut, mutta heidän välinsä olivat jäykät niinkuin ainakin ylhäisen herran ja hänen palvelijansa. Henrik oli kyllä liian hienotunteinen osoittaakseen millään tavoin syntyperästään ja yhteiskunnallisesta asemastaan johtuvaa etevämmyyttään, mutta Edvard oli kasvatettu tätä etevämmyyttä tunnustamaan, ja tämä katsantotapa oli häneen niin juurtunut, ettei hänen olisi koskaan johtunut mieleenkään asettautua toisen vertaiseksi. Muitten seurassa hän tunsi olevansa varakkaan pankkimiehen poika ja perillinen, mutta Henrikin seurassa hän ei voinut koskaan unohtaa, että isänsä oli ollut Lorges'in herttuattaren palveluksessa.
Tämä ero ei jäänyt Cécileltä huomaamatta, ja markiisitar, joka yhä piti omia tarkoitusperiään silmällä, käytti vähintäkin tilaisuutta hyväkseen teroittaakseen hänelle oman suosikkinsa etevämmyyttä.
Vaikkei markiisitar kevytmielisessä välinpitämättömyydessään huomannut paronittaren tilassa mitään levottomuuden aihetta, niin Cécile ei siinä suhteessa pettynyt. Lääkärin käyntikään ei pystynyt häntä rauhoittamaan. Äiti oli kuolinvuoteellaan, sen tytär selvään huomasi, ja hänen hellyydellään ja huolenpidollaan ei ollut mitään rajoja. Jokainen ajatus, joka ei tarkoittanut äitiä ja hänen parastaan, oli Cécilen mielestä anteeksiantamaton rikos.
Henrik tuli melkein joka päivä tiedustelemaan rouva de Marsillyn terveyttä, milloin yksin ratsastaen, milloin vaunuissa herttuattaren seurassa. Mutta harvoin hän sai tavata Cécileä. Jonkinlainen epämääräinen velvollisuudentunne kielsi Cécileä menemästä minne sydän käski. Kun hän ikkunastaan suljettujen uutimien takaa tähysteli Henrikin tuloa ja lähtöä, oli hän jo mielestään uskoton tuolle ainoalle hellyydelle, joka eheänä ja jakamattomana oli äidille tuleva.
Mitä Edvardiin tulee, kävi hän ainoastaan sunnuntaisin Hendonissa, sillä arkena hän ei voinut päästä konttoristaan.
Kun syksy tuli sateineen ja sumuineen, kävi paronitar niin huonoksi, että selvään huomasi lopun olevan käsissä. Cécile ei enää hievahtanut äitinsä vuoteen äärestä.
Tulipa sitten kerran ratkaiseva päivä. Edellisenä iltana paronitar oli tuntenut itsensä paremmaksi niinkuin ainakin keuhkotautiset kuoleman lähestyessä, ja hänen hartaista pyynnöistään Cécile suostui menemään hetkeksi levolle kehoittaen palvelijatarta, joka asettui hänen sijalleen valvomaan, heti ilmoittamaan, jos mitä erikoisempaa tapahtuisi.
Alkupuoli yötä kului jotenkin rauhallisesti. Mutta aamupuolella Cécile heräsi äkkiä unestaan kuullessaan nimeänsä mainittavan. Hän hypähti sängystään, heitti aamupuvun yllensä ja riensi äitinsä huoneeseen.
Paronitarta oli taas kohdannut verensyöksy, niin runsas tällä kertaa, ettei palvelijatar uskaltanut jättää häntä yksin, vaan huusi apua.
Tämä hätähuuto oli herättänyt Cécilen. Ensimäinen ilme, joka rouva de Marsillyn toinnuttua elvytti hänen kasvojaan, oli tytärtä tervehtivä hymy. Kohtaus oli tällä kertaa ollut niin ankara, että hän oli luullut kuolevansa, ennenkuin Cécile ehtisi saapua. Ja nythän Jumala armeliaisuudessaan salli hänen nähdä tytärtä vielä kerran.
Cécile heittäysi polvilleen tarttuen sairaan käteen, itkien ja rukoillen yhtaikaa. Vaikka äiti alkoi rauhoittua, ei tytär suostunut palaamaan huoneeseensa, sillä hänestä tuntui, että jos hän hetkeksikään menisi pois, Jumala käyttäisi juuri sitä hetkeä kutsuakseen äidin luokseen. Ja tosin ei paronittarella tuntunut olevankaan monta hetkeä jäljellä.
Päivällä heikkouskohtaukset vähänväliä uudistuivat, mutta tuskia ei enää ollut. Iltasella hän käski avata ikkunan, jotta mailleen menevän auringon viimeiset säteet pääsisivät huonetta kirkastamaan.
Cécile katsoi äitiinsä. Kuume oli poissa, ja kalpeus peitti sairaan kasvot. Kädet olivat kylmät. Kun ikkuna oli avattu, kääntyi sairas käyttäen viimeiset voimansa nähdäkseen laskeutuvan auringon kultaaman taivaan.
Samassa kuului satakielen laulu.
— Kuuntele, sanoi paronitar, vetäen tytärtä lähemmäksi. Cécile painoi päänsä paronittaren rintaa vasten ja kuunteli. Sydämen sykintä oli hidas ja epätasainen; väliin se tuntui kokonaan lakkaavan, elpyäkseen uudestaan hetken kuluttua. Cécile kuunteli yhä. Satakieli oli lentänyt pois noin sadan askelen päähän, missä se jatkoi soinnukasta lauluaan.
Hetken kuluttua lintu taas nosti siipensä lähteäkseen vielä kauemmas laulamaan. Sitten yhtäkkiä laulu kokonaan taukosi.
Samassa hetkessä sairaan sydänkin herkesi sykkimästä.
Cécile säpsähti. Oliko tuo satakieli, jonka laulu oli lakannut, oliko se äidin sielu, joka kohosi linnun muodossa taivaaseen? Hän nosti päätään. Paronitar lepäsi kalpeana ja liikkumattomana, suu ja silmät puoliavoinna. Cécile kumartui hänen ylitsensä ja kuuli hiljaisen kuiskeen: "Hyvästi". Sitten silmät sulkeutuivat, vähäinen väristys puistatti ruumista, käsi vavahti heikosti ikäänkuin tarttuakseen tyttären käteen, ja kaikki oli lopussa.
Paronitar oli kuollut.
Cécile ei valittanut eikä nyyhkyttänyt. Jäykkänä hän siinä seisoi, ja runsaat kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin.
Sitten hän laskeutui puutarhaan, taittoi kauniin, tuoksuvan liljan ja palasi takaisin pannen kukan kuolleen käteen. Ja hänestä tuntui, että äiti levätessään noin kuolinvuoteellaan oli vahaan valettu taivaan autuasten kuva.
Cécile polvistui vuoteen viereen ja käski kutsua markiisitarta. Olihan äidinkin rukoiltava tyttärensä puolesta niinkuin tyttären äitinsä.