XVIII LUKU.
Päätös.
Cécile ja Henrik olivat siis luopuneet loistavasta tulevaisuudesta, joka hetkeksi oli heille häämöittänyt, mutta asia ei ollut sillä hyvä. Tulevaisuus oli uudestaan luotava ja neuvottelut uudestaan aloitettavat. Vihdoinkin, kun kaikkia muita mahdollisuuksia oli punnittu, tarkastettu ja hyljätty, hyväksyttiin se, joka ensimäiseksi oli ollut heillä kaikilla mielessä ja joka kaikesta huolimatta oli ainoa järkevä: Henrikin oli lähdettävä Guadeloupeen ja ruvettava liikemieheksi.
Mutta tämä ammatti, sellaisena kuin Henrik sen käsitti, edellytti pitkiä merimatkoja ja niistä johtuvia tuhansia vaaroja. Sellainen seikkailijaelämä, joka Henrikistä oli ainoa hänen vastaisen ammattinsa valopuoli, peloitti Cécileä. Sentähden olikin vasta viime tingassa ryhdytty tähän päätökseen, sitten kun kaikki muut keinot oli huomattu mahdottomiksi. Olihan tämä tuuma kumminkin ainoa, joka tarjosi heille runsaan ja varman toimeentulon. Henrik tiesi, että jos hän saapuisi Guadeloupeen tuoden mukanaan kauppavaraston, vaikka kuinkakin pienen, niin setä varmaankin avaisi hänelle sylinsä ja maksaisi hänelle hänen tavaroistaan hinnan, joka olisi niiden arvoa kahta vertaa suurempi. Vähin mitä tämä miljoonamies saattoi tehdä veljensä pojan hyväksi, oli valmistaa hänelle tilaisuus sadan tai kahdensadantuhannen voittoon. Tämän voiton saatuaan Henrik oli vapaa tekemään uuden kauppamatkan ansaitakseen vielä enemmän tai tyytyen tähän vähäiseen varallisuuteen asettumaan Cécilen kanssa johonkin syrjäkylään, missä he rauhassa saisivat nauttia hiljaista onneaan, kunnes uusi valtiollisten olojen mullistus sallisi heidän astua esiin elämän kilvoitukseen. Ja kävipä vaikka niinkin, että Henrik oli elinajakseen tuomittu toimettomuuteen, olihan hänen rakkautensa Cécileä kohtaan niin suuri, että hän hyvin tyytyi hiljaiseen elämään ja kätkettyyn onneen hänen rinnallaan.
Päätöksen tehtyään he määräsivät lähdön tapahtuvaksi marraskuussa. Kolme kuukautta oli kihlatuilla vielä edessä, ennenkuin eron hetki saapui, ja heidän iällään on kolme kuukautta sama kuin vuosituhansia. Kummallekin oli tuo päätös tuottanut paljon kärsimystä, mutta matkan viivytys lohdutti heitä, ikäänkuin ei kolmesta kuukaudesta koskaan olisi loppua tullutkaan. Elinkaudelta se heistä tuntui.
Mutta aika, joka ensimäisenä kuukautena kului hitaasti ja tasaisesti, tuntui jo toisena juoksujalkaa rientävän ja kolmantena, sikäli kuin lähtöpäivä lähestyi, se jo siivillä lensi. Kolmannen kuukauden viimeisinä päivinä Henrik oli aikonut purjehtia Plymouthiin. Hän oli Pariisissa kuluttanut viimeiset rahansa ja hänen täytyi turvautua. Englannissa asuviin sukulaisiin ja tuttaviin saadakseen kokoon tavaravarastoa ja matkaa varten tarvittavan summan.
Ei ole maailmassa mitään surkeampaa järkeville ja yleväluontoisille ihmisille kuin olla kaikissa toimissaan ja teoissaan sidottuja varojen puutteen takia.
Jos Henrikillä ja Cécilellä olisi ollut vain kymmenes osa vanhempiensa varallisuudesta, niin he olisivat voineet viettää täysin onnellista elämää.
Henrikin määräämä lähtöpäivä saapui, mutta kun ei mikään muu pakoittanut häntä tähän lähtöön kuin hänen oma tahtonsa, ei hän jaksanutkaan panna päätöstänsä toimeen, vaan vietti koko päivän Cécilen seurassa sanallakaan mainitsematta tuota hirveätä eroa. Cécilekään ei siitä puhunut. Vihdoin kumminkin, kun ilta jo oli niin pitkälle kulunut, että maatamenon aika joutui, katsoivat nuoret toisiinsa surunvoittoisesti hymyillen. Olihan heillä kummallakin sama asia mielessä, eikä toinen ollut toisen ajatuksista tietämätön.
— Milloin aiot lähteä, Henrik? kysyi vihdoin Cécile.
— En koskaan omasta tahdostani, vastasi Henrik, ellei tahtoani mahtavampi voima pakoita minua siihen.
— Sitten jäätkin tänne ainiaaksi, jos tuo mahtava voima on minun tahtoni, sillä minä en koskaan henno pakoittaa sinua lähtemään.
— Mitä meidän sitten on tehtävä? kysyi Henrik.
Cécile otti häntä kädestä ja vei hänet ristiinnaulitunkuvan eteen, jonka hän oli tuonut muassaan äitinsä huoneesta. Henrik ymmärsi hänen tarkoituksensa.
— Vannon, sanoi hän katse tähän kuvaan kiinnitettynä, — hänen kauttansa, joka kuoli, että lähden viikon kuluttua tästä päivästä luettuna ja että pitkin matkaa ainoa ajatukseni on oleva palata niin pian kuin suinkin hänen lapsensa onnea rakentamaan.
— Ja minä, sanoi Cécile, vannon odottavani Henrikkiä uskollisesti, kunnes hän palaa, ja jos hän ei palaa koskaan…
Henrik pani kätensä hänen suulleen estääkseen häntä lopettamasta lausetta. Sitten ristiinnaulitunkuvan edessä hän painoi morsiamensa huulille ensimäisen suudelman, puhtaan ja viattoman kuin veljen suudelma.
Seuraavana päivänä Henrik meni Cécilen kanssa markiisittaren huoneeseen tiedustellakseen tältä morsiamensa toimeentuloa hänen poissa ollessaan. Markiisitar, joka vihasi kaikkia raha-asioita, ei ollut ensin kuulevinaan, mutta kun Henrik ei hellittänyt ja Cécilekin yhtyi sulhasensa pyyntöön, päätti hän heittää koko kiusan heidän niskoilleen antaen raha-arkkunsa avaimen Cécilelle ja käskien häntä itseään pitämään huolta toimeentulostaan.
Arkussa ei ollut kuin kahdeksantuhattaviisisataa frangia, jäännös perheen yhteisestä omaisuudesta. Mutta siinä oli markiisittarelle ja Cécilelle tarpeeksi puoleksitoista vuodeksi, jos he säästäväisesti elivät, ja Henrik ei aikonut viipyä matkallaan kuin kuusi kuukautta. Ei siis tarvinnut siitä asiasta huolehtia. Kumminkin Henrik varmuuden vuoksi kehoitti markiisitarta muuttamaan pois hotellista ja vuokraamaan pienen kalustetun huoneuston, joka tulisi hänelle paljon halvemmaksi. Ja kiirehtiäkseen tätä muuttoa, joka kumminkin ennen pitkää oli tehtävä, hän sanoi tahtovansa ennen lähtöään nähdä sen kodin, missä Cécile hänen poissa ollessaan asuisi. Kuinkapa hän muutoin tietäisi, mistä morsian oli hänen muistoissaan etsittävä, kun hän ei enää silmillään voinut häntä nähdä.
Markiisitar ei mielestään pitänyt tätä viimeksimainittua syytä tärkeänä, mutta rahallinen puoli voitti.
Jo seuraavana päivänä Henrik rupesi asuntoa tiedustelemaan ja löysi sopivan Coq-Saint-Honoré-kadun varrelta.
Muutto tapahtui. Hotellilaskut, jotka nousivat viiteensataan frangiin, maksettiin, ja Cécilelle ei enää jäänyt kuin vähän vaille kahdeksantuhatta frangia.
Henrik sai auttaa Cécileä kodin järjestämisessä. Yhdessä he asettivat huonekalut paikoilleen ja järjestivät kuva-albumit pöydille. Ja sitten päätettiin, että kaikki oli säilytettävä samassa kunnossa Henrikin palaamiseen asti.
Päivät vierivät. Henrik kysyi Cécileltä mitä hän aikoi tehdä yksin jäätyään.
— Kirjailen morsiuspukuani, vastasi Cécile.
Lähtöpäivän aattona Henrik toi Cécilelle komean musliinikankaan morsiuspukua varten.
Cécile ompeli siihen ensimäisen kukan Henrikin nähden, ja päätettiin, että viimeinen oli hänen takaisin tultuaan siihen kirjaeltava.
Illalla he erosivat vasta kolmen aikaan. He eivät raskineet nukkumiseen kuluttaa yhdessäolonsa viimeisiä hetkiä. Kahdeksan aikaan aamulla he jo taas olivat yhdessä. Juhlalliselta tämä viimeinen päivä heistä tuntui. Valansa vannottuaan Henrik ei hetkeäkään ajatellut viivytellä lähtöään ja hän oli jo tilannut itselleen paikan matkavaunuissa.
Emme tahdo yksityiskohtia myöten luetella tämän päivän tapahtumia. Kyyneleitä, lupauksia, valoja, pitkiä ja helliä suudelmia, sitä tiesi kertoa eron päivä, surullisin minkä Cécile oli elämässään kokenut äidin kuolinpäivän jälkeen.
Armottomasti tämän viimeisen päivän hetket vierivät. Henrik ja Cécile katsoivat toisistaan kelloon, jonka viisarit eivät hetkeksikään pysähtyneet, ja kellosta taas toisiinsa. He olisivat vaihtaneet vuosia elinajastaan yhteen ainoaan yhdessä vietettyyn päivään, päiviä yhteen ainoaan tuntiin.
Kello kävi jo viidettä; oli enää neljännestunti jäljellä, sitten kymmenen minuuttia, sitten viisi. Viimeisen kerran he polvistuivat yhdessä ristiinnaulitunkuvan eteen. Noustuansa heillä ei ollut enää aikaa kuin suudelman vaihtamiseen.
Henrik lähti kiireesti huoneesta, mutta Cécileltä pääsi silloin sellainen tuskanhuudahdus, että hänen vielä täytyi palata. Viimeinen sana, viimeinen lupaus, viimeinen suudelma, viimeinen kyynel! Sitten Henrik riistäytyi irti ja pakeni.
Cécile nojautui kaiteeseen nähdäkseen hänen juoksevan portaita alas. Sitten hän riensi ikkunaan katsomaan kuinka hän nousi vaunuihin. Henrik huomasi hänet, tervehti hattuansa heiluttelemalla. Vaunut vierivät Saint-Honoré-katua pitkin. Hetkeksi ne pysähtyivät tungoksen estäminä. Henrik kääntyi ja huiskutti nenäliinaansa Cécilen ikkunaa kohti. Iltahämärästä huolimatta hän näki siinä varjon vilahtavan ja valkean nenäliinan vastaukseksi liehuvan. Vaunut lähtivät jälleen liikkeelle, mutta Henrik yhä kumartui niistä ulos tervehtien ikkunaa kohti, kunnes käännyttiin toiselle kadulle; silloin vasta hän nyyhkyttäen heittäytyi vaunujen perälle.
Cécile oli jo hänestä kaukana; tuskinpa valtameren laineetkaan olisivat voineet häntä kauemmaksi siirtää.