XIX LUKU.
Kirjeenvaihto.
Cécile puolestaan, kun näki vaunujen katoavan kadun käänteessä, lyyhistyi tuolille istumaan melkein tajuttomana.
Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli ovelle koputettavan ja nousi avaamaan. Siellä oli asiamies, joka toi hänelle kirjelipun. Cécile katsahti osoitteeseen ja tunsi Henrikin käsialan. Hän huudahti ilosta, tyhjensi kukkaronsa miehen käteen ja riensi omaan huoneeseensa vavisten tästä odottamattomasta onnesta.
Niin, onnesta, sillä kun rakastaa ensimäistä kertaa, sillä rakkaudella, jonka juuret tunkevat niin syvälle olentomme sisimpään, ettei mikään myöhempi rakkaus pysty niitä hävittämään, ei sydämessä ole sijaa onnen ja onnettomuuden välisille laimeille tunteille. Kaikki on sille silloin joko suurinta autuutta tai syvintä epätoivoa.
Cécile avasi kirjeen ja luki puoleksi itkien, puoleksi nauraen:
"Rakas Cécile, olen juuri saapunut kievarin pihaan, ja hetken kuluttua yhteisvaunut lähtevät liikkeelle. Mutta jalka vaunun astimella minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle muutama sana taskukirjastani revitylle lehdelle.
"Rakastan sinua, Cécile, niin paljon kuin kuolevaisen sydän voi rakastaa. Sinä olet vaimoni maan päällä, enkelini taivaassa, iloni ja onneni joka paikassa. Rakastan sinua.
"Vaunut lähtevät. Jää hyvästi, armaani!"
Tämä oli ensimäinen Henrikin Cécilelle kirjoittama kirje. Nuoren tytön täytyi lukea se yhä uudestaan, ainakin kymmenen kertaa. Sitten, ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa tästä rakkauden lahjasta, hän polvistui ristiinnaulitunkuvan eteen ja rukoili.
Vielä samana iltana Cécile teki luonnoksen morsiuspukunsa kirjaukseen. Hänestä tuntui, että kuta enemmän hän joudutti tätä työtä, sitä pikemmin Henrik palaisi. Mailiksi hän valitsi albuminsa kauneimmat kukat, tehden siten lapsuutensa ystävät ja toverit osallisiksi onnestaan.
Vähänväliä hän keskeytti työnsä kirjettä lukeakseen.
Yöllä malli tuli valmiiksi. Sitten Cécile pani maata, kirje kädessä, käsi sydämellä.
Herätessään seuraavana aamuna hän ei heti päässyt todellisuudesta selville. Hän luuli nähneensä unta, että Henrik oli lähtenyt. Mutta sitten hän muisti, että hänen nyt täytyi tyytyä vain pieneen kirjelippuunsa, ainoaan lohdutukseensa.
Hän alkoi ommella kaunista morsiuspukuansa ja huomasi, että kirjaus, sellaisena kuin hän oli sitä suunnitellut, vaati valmistuakseen ainakin seitsemän tai kahdeksan kuukautta. Ja matkan piti kestää enintään kuusi kuukautta. Mitä, jos ei puku joutuisikaan ajoissa valmiiksi?
Mitä markiisittareen tulee, hän ei välittänyt mistään. Kaikki oli hänelle yhdentekevää, matkat, meret ja myrskyt, kunhan hän vain itse sai elää rauhassa ja mukavuudessa, ja hän puhui tulevaisuudesta, ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut sata vuotta elettävänään.
Parin päivän kuluttua Cécile, joka oli herännyt viiden aikaan aamulla ja valvonut vuoteessaan koettaen jouduttaa ajan kulkua seuraten silmillään viisarien juoksua kellotaululla, sai yhdeksän aikaan näin kuuluvan kirjeen:
"Olen Boulognessa, rakas Cécile.
"Asun samassa huoneessa, missä sinä asuit täältä kulkiessasi. Olen
siis yhä seurassasi.
"Olen haettanut luokseni rouva Ambronin ja olen puhunut hänelle
sinusta.
"Tuhannet näkymättömät mutta todelliset siteet sitovat meitä vielä toisiimme. Nähdessäni niitä paikkoja, joita olemme yhdessä nähneet, minusta tuntuu, että olet vielä näkyvänä ja elävänä luonani. Mutta kuta kauemmas joudun vieraille maille, purjehtiessani Ranskasta Englantiin ja Englannista Ameriikkaan, sitä enemmän kuvasi kai käy henkiseksi, liitelee enkelinä rinnallani. Taivas on sama joka paikassa, niin täällä kuin sielläkin; taivasta minä katson, kun olen sinusta kaukana, sillä tiedän, että sieltä olet kotoisin ja sinne kerran palajat.
"Tultiin juuri ilmoittamaan minulle, että kahden tunnin kuluttua pieni laiva lähtee täältä Englantiin. Minun täytyy siis kiiruhtaa käydäkseni sillä rannalla, joka on kolminkertaisesti minulle muistettava, sillä rannalla, jossa sinä olet käynyt yksin, jossa olemme yhdessä käyneet ja jonne minä olen yksin palannut. Lasken siis kynän kädestäni, hetkeksi vain, rakas Cécile. Jatkan kun palaan.
"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa. Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan suuruuden ja ihmisen kurjuuden.
"Ah, tällä hetkellä, Cécile — suokoon Jumala minulle anteeksi tämän ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä — uskallan väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan, pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään; miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja toisiinsa.
"Ja sen tähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.
"Ja sentähden, Cécile on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa, sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin varmaankin tulevassa.
"Mitä nämä ajatukset tällä hetkellä merkitsevät? Menneisyyden muistojako ne ovat vai tulevaisuuden enteitäkö? En tiedä.
"Jää hyvästi! Minulle ilmoitetaan, että laiva on valmis lähtemään. Uskon tämän kirjeen rouva Ambronille, joka itse lupaa toimittaa sen postiin.
Henrik."
Viikko kului ilman kirjeitä. Sitten saapui seuraava:
"Olet suojelusenkelini, Cécile. Sinun rakkaudestasi saan voimia, sinun uskostasi valoa.
"En tavannut enää Lontoossa rouva de Lorges'ia enkä muitakaan sukulaisiani. He ovat kaikki matkustaneet pois. Mutta tuskin olisinkaan voinut raha-asioissa turvautua heihin, he kun ovat liian köyhiä auttaakseen. Heidän poissaolostaan ei siis ole minulle muuta huolta, kuin etten saanut heitä tavata.
"Ei heistä olisi ollut minulle mitään turvaa, enkä minä toden perästä heihin luottanutkaan. Perheemme vanhan palvelijan tai paremmin sanoakseni ystävän puoleen olin aikonut kääntyä, tuon kunnon herra Duvalin, jonka sinäkin tunnet.
"Tiedäthän, ettei minulla, enemmän kuin sinullakaan, ole varoja. Minun täytyy siis saada rahoja lainaksi voimatta tarjota takaukseksi muuta kuin kunniallisen nimeni. Ei ollut kuin yksi ainoa mies, jonka puoleen olisin uskaltanut kääntyä sellaisella pyynnöllä, ja se mies oli herra Duval. Eikä hän pettänyt. Tuskin olin avannut hänelle sydämeni — sillä sinun tulee tietää, etten salannut häneltä mitään, en rakkauttani sinuun, en nykyistä asemaani enkä mitä olin häneltä toivonut — tuskin olin siis avannut hänelle sydämeni, kun hänen vaimonsa kääntyen hänen puoleensa huudahti: 'Enkö ole monta kertaa sanonut sitä sinulle, että he jo silloin pitivät toisistaan. Nuo hyvät ihmiset olivat siis ajatelleet meitä ja olivat arvanneet rakkautemme siihen aikaan jo, jolloin emme uskaltaneet tunnustaa sitä toisillemmekaan.'
"Herra Duval silloin lähestyi minua kyynelsilmin — niin, Cécile, hän oli vähällä purskahtaa itkuun — ja sanoi: 'Rakastakaa häntä oikein paljon, herra Henrik, rakastakaa häntä sydämenne pohjasta, sillä hän on jalo ja hyvä tyttö, ja jos meidän kaltaiset ihmiset olisivat koskaan uskaltaneet nostaa silmänsä häneen asti, niin hänet minä olisin valinnut vaimoksi pojalleni.' Sitten tarttuen käteeni hän puristi sitä kovasti.
"'Ja nyt ovat asiat selvitettävät', sanoi hän sitten vieden minut työhuoneeseensa.
"Ja pian ne selvisivätkin. Täytyy myöntää, että kaupankäynti on jotakin suurta ja ylevätä, kun sen vain oikealla tavalla käsittää. Olin aina kuullut sanottavan, että mitättömän summan, muutamien tuhansien lainaamista varten tarvittiin leimapapereita, allekirjoituksia, notaaria, takausmiehiä ja muuta sellaista. Mutta eipä ollenkaan! Herra Duval otti paperin ja kirjoitti: 'Täten ilmoitan herroille Smith & Thursen, että annan Herra Henrik de Sennones'ille viidenkymmenentuhannen frangin luoton.' Sitten hän pani nimensä alle ja antoi minulle paperin. Siinä kaikki.
"Seuraavana päivänä menin mainittujen herrojen luo ja selitin heille, että aikomukseni oli hankkia kauppatavaravarasto Guadeloupeen vietäväksi. Heillä oli juuri laiva lähdössä Antillien saarille, ja he kysyivät minulta mitä tavaroita halusin kaupitella. Vastasin heille, että kun olin aivan kokematon näissä asioissa, täytyi minun siinäkin suhteessa kokonaan turvautua heidän ja herra Duvalin neuvoihin, ja he lupasivat seuraavana päivänä ottaa asian puheeksi.
"Seuraavana iltana kahdeksan aikaan minut kutsuttiin näiden herrojen puheille herra Duvalin kotiin, jonne he saapuivat säntilleen määrättyyn aikaan. He sanoivat hyvästi tuntevansa minun setäni, joka heidän sanoistaan päättäen on äärettömän rikas ja kaikin puolin kunnioitettava mies, hiukan omituinen vain luonteeltaan.
"Kaikki päätettiin samana iltana. Komea priki oli satamassa täydessä lastissa ja lähtökunnossa. Laivan isäntä oli näiden herrojen tuttava ja hän otti minun lastiani viidenkymmenentuhannen frangin arvosta. Ja, ajatteles vielä, kuinka hyvästi kaikki onnistuu: laiva lähtee huomenna!
"Niin, unohdin kertoa, että laivan nimi on Anna-Bell, melkeinpä yhtä
kaunis nimi kuin Cécile.
"Hyvästi huomiseen asti. Ennenkuin lähden, kirjoitan vielä ja
toimitan sitten kirjeeni postiin.
"Yhdentoista aikaan aamupäivällä.
"Näyttää siltä, kuin Duvalit olisivat saaneet eilen erään mullistavan uutisen. Sen mukaan mitä olin kuullut, oli Edvard tavallaan kihloissa erään naisen kanssa, jota kohtaan hänellä oli vain veljen hellyys, kun hän sitävastoin oli lahjoittanut sydämensä toiselle. Herra ja rouva Duval, joiden mielestä miehen on sanassaan pysyttävä, eivät tietysti sallineet hänen solmia tätä toista liittoa, ennenkuin hän oli päässyt edellisestä sitoumuksestaan vapaaksi.
Eilen tai toissa päivänä on heille saapunut se uutinen, että tuo entinen liitto on purettu, niin että Edvard parka jo piakkoin saa mennä naimisiin sydämensä lemmityn kanssa.
"Hän on tietysti suuresti hyvillään.
"Kaikki ennustaa meille onnellista matkaa. Cécile, Cécile, tahtoisin pysyä lujana ja luottavaisena. Tahtoisin sinussakin herättää luottavaisuutta tulevaisuuteen. Mutta sinulle en jaksa teeskennellä. Kovalta lähtö tuntuu. Boulognesta lähtiessäni erosin vain Ranskasta, nyt minun on erottava Euroopasta.
"Hyvästi Cécile, lemmittyni! Hyvästi, hyvä enkelini! Rukoile puolestani! Sinun rukouksiisi minä panen toivoni. Olen kirjoittanut sinulle aina viimeiseen hetkeen asti, mutta nyt en ehdi enempää. Herra Duval ja Edvard laskeutuvat jo veneeseen soutaakseen laivalta pois. Minä yksin viivytän lähtöä. Vielä sananen, ennenkuin suljen kirjeeni: Rakastan sinua! Hyvästi, Cécile!
Hyvästi!
Henrik."