XX LUKU.
Setä.
Cécile sai tämän kirjeen neljä päivää sen jälkeen kuin se oli kirjoitettu. Englannin rannikko oli siis jo kaksi päivää sitten kadonnut Henrikin näkyvistä. Tällä hetkellä hän purjehti aavalla merellä näkemättä muuta kuin vettä ja taivasta vain. Luettuaan kirjeen Cécile, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa lemmittynsä puolesta.
Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät siihen osaan Henrikin kirjeestä, missä oli puhe Duvalin perheestä. Henrik oli kääntynyt herra Duvalin puoleen tietämättä mitään Edvardin suhteista Cécileen eikä hän aavistanutkaan, että Cécile juuri oli se tyttö, johon Edvard oli luullut olevansa sidottu ja jolle hän ei tahtonut olla uskoton, vaikka hän rakastikin toista. Jalosti hän olisi uhrannut koko elämänsä onnen pysyäkseen sanassaan. Cécile riensi silloin kirjoituspöytänsä ääreen ja innostuksensa ensi hetkessä hän kirjoitti rouva Duvalille pitkän kirjeen, missä hän uskoi vanhalle ystävättärelleen kaikki sydämensä salaisuudet, sanoen häntä äidikseen. Niin herkkä Cécile oli innostumaan kaikesta, mikä oli jaloa ja ylevää.
Tämän tehtyään hän tarttui jälleen työhönsä, morsiuspukunsa kirjailemiseen, josta oli tullut hänen yksinäisen elämänsä ainoa ilo ja virkistys. Markiisittaresta hänellä ei ollut mitään seuraa. Tämä jatkoi yhä entistä elämäänsä viettäen aamupuolen kokonaan vuoteessa, missä hän luki tai luetti itselleen romaaneja, ja sulkeutuen loppupäiväksi omaan huoneeseensa välittämättä vähääkään lapsenlapsensa seurasta. Ruokahetket vain olivat heille yhteisiä. Heidän luonteissaan olikin niin suuri ero, etteivät he voineet lähestyä toisiaan. Toisen nautinnot ja toimet olivat kaikki henkisiä, toisen aistillisia, toinen arvosteli kaikki sydämen, toinen kylmän järjen kannalta.
Lapsi parka vietti yksinäiset päivänsä seuraamalla ajatuksissaan, kartta edessään, tuota pientä aaltojen pieksämää laivaa, joka purjehti uutta maailmaa kohti. Hän oli aivan selvillä siitä, ettei voinut saada Henrikiltä tietoja ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Hän ei siis odottanut mitään kirjettä, mutta sittenkään hän ei voinut olla säpsähtämättä joka kerta, kun hän kuuli ovikelloa soitettavan. Hetken aikaa neula silloin vapisi hänen sormissaan, kunnes tulijan astuttua sisään hän näki, ettei tällä ollut Henrikin kanssa mitään tekemistä. Silloin hän taas huoaten kumartui työtään jatkamaan.
Ääretöntä kärsivällisyyttä, taitoa ja aistia tämä työ vaati. Kirjaus ei ollut tavallista yksinkertaista laatua; se oli taiteellista korko-ompelua. Kukat, vaikkakin värittömät, niinkuin kukat vihille astuvan neitosen kruunussa tai hautaan laskettavan kuolleen kädessä, olivat täynnä eloa. Jokainen niistä oli hänelle ystävä lapsuuden ajoilta, ja ommellessaan hän puheli niille menneistä onnen päivistä.
Eräänä aamuna, istuessaan tapansa mukaan työ kädessä, hän taaskin säpsähti ovikellon soidessa ja säpsähti vielä enemmän kuin ennen, sillä soittamistavasta hän luuli tuntevansa kirjeenkantajan. Hän juoksi itse avaamaan, ja kirjeenkantaja astui sisään. Kirje oli hänelle, ja osoite oli Henrikin kirjoittama. Se oli Le Havressa leimattu.
Vapisevana hän jäi seisomaan, kirje kädessä, uskaltamatta avata sitä. Oliko Henrik palannut takaisin? Oliko hän nyt Le Havressa ja aikoiko hän kotiin? Samassa hän huomasi, että kirjeenkantaja yhä seisoi ovella odottaen maksua. Tästä hän heräsi, haki kukkarostaan tarvittavat rahat, maksoi ja kiiruhti sitten sulkeutumaan omaan huoneeseensa.
Kuinka olivatkaan tuon kirjeenkantajan hymyilevät kasvot hänelle rakkaat! Hän avasi kirjeen ja näki, että se oli merellä päivätty. Henrik oli siis saanut tilaisuuden kirjoittaa hänelle matkalta, siinä selitys. Kirjeen sisällys oli seuraava:
"Rakas Cécile!
"Nyt näet, että rukouksesi tuottavat minulle onnea. Kuka olisi voinut toivoa, että näin äkkiarvaamatta saisin tilaisuuden kirjoittaa sinulle matkaltakin, että rakastan sinua.
"Tänä aamuna vahtia toimittava laivamies ilmoitti, että laiva oli näkyvissä. Kun sodan takia täytyy olla varuillaan, niin sekä kapteeni että kaikki matkustajat heti nousivat kannelle. Mutta pian huomattiin, että vastaantulija oli tavallinen kauppalaiva, joka suuntasi kulkunsa suoraan meitä kohti antaen hätämerkkejä.
"Älä odota mitään draamallisen merionnettomuuden jännittävää kuvausta. Rakas Cécile, Jumala säästää hellältä sydämeltäsi senkin huolen, ettei sinun tarvitse surra niiden puolesta, jotka ovat ottaneet toimittaakseen sinulle tämän kirjeen. Vastaantulija oli ranskalainen laiva, Le Havresta kotoisin, ja sen oli täytynyt New-Yorkista lähdettyään viivytellä matkalla kolme viikkoa tyvenen takia. Nyt laivaväki pelkäsi vesivaraston loppuvan ennen Ranskaan pääsyä ja pyysi meiltä apua. Kapteenimme suostui luovuttamaan heille kaksitoista tynnyriä, ja minä ryhdyin heti kirjoittamaan sinulle, Cécile, että rakastan sinua, että aina olet mielessäni päivällä niinkuin yölläkin.
"Tiedätkö mitä ajattelen nähdessäni nämä laivat vierekkäin sadan askelen päässä toisistaan?
"Ajattelen, että jos muuttaisin tästä laivasta toiseen, niin olisin kahden viikon kuluttua Le Havressa ja seuraavana päivänä sinun luonasi.
"Ajatteles, Cécile, että saisin nähdä sinut jälleen, sulkea sinut syliini, ymmärrätkö! Minun tarvitsisi vain tahtoa. Mutta sellaista ihmiset sanoisivat hulluudeksi, ja se hulluus johtaisi meidät perikatoon.
"Hyvä Jumala, minkätähden en antautunut jollekin alalle, joka olisi sallinut minun pysyä luonasi? Minusta tuntuu, että kaikki olisi onnistunut minulle, jos vain sinun katseesi, sinun sanasi olisivat minua rohkaisemassa. Tuottaahan rakkautesi minulle menestystä silloinkin, kun olen sinusta kaukana.
"Mutta, toistan sen vieläkin, tämä yhtämittainen onnemme peloittaa minua. Minusta tuntuu joskus, ettei meillä ole enää jalansijaa maan päällä, vaan että olemme kumpikin matkalla taivaaseen.
"Tiedätkö miten päiväni vietän, Cécile? Kirjoitan sinulle pitkän päiväkirjan, jonka lehdiltä saat lukea ajatukseni tunti tunnilta, päivä päivältä pitkin koko matkaa. Siitä saat nähdä, ettet hetkeksikään ole mielestäni poissa.
"Olen saanut laivaväen joukosta luotsin ystäväkseni. Poika paralta on jäänyt häneltäkin morsian kotiin, Gravesendeen. Arvasin sen tavasta, jolla hän katseli taivasta, ja hänen huokailuistaan. Meitä yhtäläisesti kohdannut onnettomuus lähensi meitä toisiimme. Hän kertoi minulle rakkaasta Jennystään, ja minä, Cécile — suo minulle anteeksi — minä kerroin hänelle sinusta.
"Minulla on siis joku, jolle voin mainita nimeäsi. Minulla on ystävä,
joka ymmärtää minua.
"Halpa laivamies vain, niin kai moni sanoisi. Onneton se, joka
uskaltaa sanoa minulle sellaista!
"Tämän nuoren miehen nimi on Samuel.
"Tahdon, että sinäkin tiedät hänen nimensä.
"Sulje hänetkin rukouksiisi. Rukoile, että hän saisi vielä tavata
Jennynsä. Olen luvannut sen hänelle sinun puolestasi.
"Hyvästi, Cécile, rakkaani. Vettä kuljettava vene palaa viimeistä kertaa laivalleen. Uskon tämän kirjeen päällikölle, joka lupaa toimittaa sen postiin Le Havressa. Hyvästi siis vielä kerran, lemmittyni. Kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden päivän kuluttua, jos tuuli vain yhä on meille suotuisa, olen Guadeloupessa.
"Hyvästi vieläkin. Rakastan sinua.
Henrik.
"P.S. Muista rukoilla Samuelin ja Jennyn puolesta."
Kirje teki Cécileen valtavan vaikutuksen, varsinkin kun se oli tullut niin odottamatta. Hän lankesi polvilleen, ja kiitollisuuden kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Hän ei löytänyt sanoja rukoukseensa, nimiä hän vain kuiskaili, ja näiden joukossa oli, niinkuin Henrik oli pyytänyt, Samuelin ja Jennynkin.
Sitten, rohkeampana ja luottavaisempana kuin koskaan ennen, hän jatkoi työtään.
Päivät seurasivat toisiaan yksitoikkoisen säännöllisesti tuomatta mitään uutta mukanaan. Tuo kallisarvoinen kirje oli saanut Cécilen toivomaan, että vieläkin jokin odottamaton tapaus toisi hänelle tietoja Henrikistä. Mutta sellaiset sattumat eivät monta kertaa uudistu, ja Cécile odotti turhaan.
Kului vieläkin kuukausi, ja Cécile alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta kirjettä ei kuulunut vielä seuraavallakaan viikolla, ja Cécile odotti tuskaisena vielä tämänkin jälkeen neljä päivää. Vihdoinkin viidentenä päivänä kuului tuo kauan ikävöity tutunomainen kellonsoitto.
Ja Cécile sai seuraavan kirjeen:
"Rakas Cécile!
"Ennenkuin muuta sinulle kirjoitan, minun täytyy sanoa sinulle, että hyvä onni yhä on puolellamme.
"Olemme saapuneet Guadeloupeen. Matkamme sujui hiukan hitaasti, mutta siihen oli vain tyven syynä eikä myrsky. Olen tavannut setäni, ja hän on paras mies maailmassa. Hän oli niin suuresti hyvillään saatuansa minut, niinkuin hän sanoi, rykmenttiinsä pestatuksi, että hän heti sanoi ottavansa minut perillisekseen. Ja sanottakoon sivumennen, rakas Cécile, että hän on äärettömän rikas.
"Mutta ei niin hyvää, ettei toinen puoli pahaa. Tuo kunnon mies sanoi heti mieltyneensä minuun niin paljon, ettei hän millään ehdolla tahdo päästää minua lähtemään ennen kahta kuukautta. Minun teki jo mieli julistaa, että siinä tapauksessa luovun koko perinnöstä. Mutta onneksi maltoin mieleni muistaessani, että kahden kuukauden olo Guadeloupessa oli minulle melkein välttämätön saadakseni pienen tavaravarastoni myydyksi. Sitäpaitsi Anna-Bellin kapteeni vakuuttaa minulle, ettei hänkään pääse ennemmin lähtemään, sillä uuden lastin ottaminen vaatii ainakin kaksi kuukautta. Minun on siis pakko tyytyä kahden kuukauden oloon Pointe-à-Pîtressä. Onneksi lähtee täältä huomenna laiva Eurooppaan, niin ettei sinun tarvitse turhaan odottaa kirjettä maanpakolaisuudessa ikävöivältä, jonka rakkaus sinua kohtaan on suurempi kuin sana voi lausua, tai ajatus käsittää. Olen kertonut sedälle kaikki. Ensimältä hän tuntui panevan pahaksi, etten ollut valinnut morsiantani kauppiaspareista. Mutta kun olin ylistänyt hänelle kaikkia ansioitasi ja hyviä avujasi vakuuttaen, että varmaankin rakkaudesta minuun suostuisit häntäkin kunnioittamaan ja rakastamaan, lupasi hän antaa sinulle anteeksi kauneutesi ja ylhäisen sukuperäsi. Tuo kunnon ukko! Minun täytyy sanoa sinulle, Cécile, että kauppakiihkostaan huolimatta hän on aatelismies sanan parhaimmassa merkityksessä. Hänen silmissään oma ansio yksin määrää ihmisen arvon.
"Keskeytän hetkeksi. Setäni tahtoo viedä minut viljelysmaitaan katsomaan. Olisin mieluummin jäänyt sinun seuraasi, mutta setä väittää, että ne ovat katsottavat, koska ne kerran joutuvat minun haltuuni. Jatkan palattuani.
"Tiedätkö, Cécile, mitä meidän tulee tehdä, jos kerran muutamme tänne Guadeloupeen? Hankimme pienen englantilaisen kotisi ja puutarhasi piirustukset ja tuotamme tänne siinä kasvavien kukkien taimia ja siemeniä. Sitten keskelle setäni tiluksia perustamme itsellemme uuden onnelan, entisen onnelasi kaltaisen.
"Vietän aikani sepittämällä tulevaisuuden tuumia ja rukoilen Jumalaa, ettei hän hävittäisi tuulentupiani.
"Hyvästi, Cécile! Lähetän Ranskaa kohti liitelevän, päivän kultaaman pilven tervehtimään sinua puolestani. Se näytti minusta äsken siivekkäältä enkeliltä, mutta nyt se muuttaa muotoa ja lentää kotkan siivillä joutuakseen nopeammin siihen maahan, jossa taivas on heleämpi ja ilma viileämpi kuin täällä. Kiidä kultapilveni! Jouduta terveiseni sydämeni lemmitylle!
"Hyvästi vielä kerran! Vieläkin kerran: rakastan sinua.
Henrikkisi."
Vaikka tällä kirjeellä oli pituutta tarpeeksi, tuntui se Cécilestä liian lyhyeltä. Hän luki sen kerta toisensa perästä pitkin päivää, kunnes osasi sen ulkoa. Siten hän morsiuspukunsa kukkia kirjatessaan saattoi mielessään kerrata lemmittynsä sanoja. Ja kun hänen sydämessään kaikuvat sanat eivät enää hänelle riittäneet, otti hän uudestaan kirjeen käsiinsä kosketellakseen sen paperia ja nähdäkseen Henrikin käden piirtämän kirjoituksen.
Päivien kuluessa työ edistyi edistymistään. Kukkaskiehkura, jonka piirustuksen mukaan tuli reunustaa hameen helmaa ja edestä nousta etukaistaa pitkin vyötäisille hajotakseen sitten liivissä kaulaa ja hihoja kiertäviksi oksiksi, oli jo puoleksi valmis, ja koska Henrikin vielä täytyi jäädä matkalle kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ei tarvinnut pelätä, ettei puku joutuisi valmiiksi.
Päivät seurasivat toisiaan. Cécile tiesi, että vasta kuuden viikon kuluttua uusi laiva lähtisi Guadeloupesta Eurooppaan ja ettei hän voinut sitä ennen saada kirjettä. Hän odotti kärsivällisesti sen ajan ja kaksi viikkoa ylikin. Vihdoinkin hän samalla onnenvavahduksella, samalla ilohuudolla kuin ennenkin sulki käteensä uuden Henrikin kirjoittaman kirjeen:
"Palaan, Cécile kulta, palaan! Laiva, joka tuo tämän kirjeen, saapuu sinne viikkoa ennen kuin itse saavun. Mutta kenties tulen kirjeeni kanssa yhtä aikaa tai ennemminkin, sillä Anna-Bell on mainio purjehtija.
"Käsitätkö sitä onnea, Cécile! Palaan! Palaan rikkaana! Oma tavaravarastoni on tuottanut minulle sata prosenttia voittoa. Maksettuani heti velkani herra Duvalille minulla on vielä 50,000 frangia jäljellä, ja setäni on toimittanut minulle tavaravaraston, joka on ainakin 300,000:n arvoinen. Ja lisäksi hän antaa minulle häälahjaksi 100,000 frangia.
"Cécile kulta, voitko kuvitella mielessäsi iloni suuruutta? Lakkaamatta puhun kapteenille lähdöstämme ja kysyn, onko maaliskuun 8 päivä todellakin määrätty lähtöpäiväksi. Ja vastaukseksi saan, että lähdemme maaliskuun 8 päivänä, elleivät vastatuulet estä.
"En ole sitäpaitsi yksin iloitsemassa ja toivomassa. Samuel parka, tiedäthän, luotsi, josta kirjoitin sinulle, hänkin oli liian köyhä perustaakseen oman kodin. Häneltä puuttui muutamia satoja niinkuin meiltä muutamia tuhansia. Mutta asia oli helposti autettavissa. Kolmellatuhannella oli hänen onnensa turvattu, ajatteles, niin vähällä! Annoin ne hänelle sinun nimessäsi. Kun hän palaa, aikoo hän naida Jennynsä.
"En tiedä oikein, uskallanko lähettää sinulle tämän kirjeen. Jos ajattelen, että olisin sinun sijassasi ja että saatuani tällaisen kirjeen minun pitäisi yhdessä kohti odottaa voimatta rientää sinua vastaan, niin tiedän, että minun olisi miltei mahdoton sietää odotusta ja että mieluummin olisin ilman tietoja tulostasi. Enkä sittenkään voi olla ilmoittamatta sinulle, että palaan, Cécile, palaan! Odota minua!
"En enää heitä hyvästiä. Viikon kuluttua lähden täältä, rientääkseni sinun luoksesi. Näkemiin asti siis, Cécile, näkemiin! Ennenkuin arvaatkaan, olen luonasi. Kun saat kirjeeni, olen jo tulossa.
Henrik."