XXI LUKU.
Morsiuspuku.
On helppo arvata minkä vaikutuksen sellainen kirje teki nuoreen tyttöön. Hän lankesi polvilleen ristiinnaulitunkuvan eteen; sitten lausuttuaan rukouksensa ja kiitoksensa hän riensi markiisittarelle ilmoittamaan tätä iloista uutista. Markiisitar luki paraikaa uutta romaania, jonka rakkausjutut olivat hänestä paljon mieltäkiinnittävämmät kuin Cécilen jokapäiväiset ilot ja surut. Kumminkin hän onnitteli tavallista hellemmin ja suuteli Cécileä otsalle.
— Näetkö nyt, lapseni, sanoi hän, että äitivainajasi naimistuumat olivat kaikkea järkeä vailla ja että minä yksin olin oikeassa. Minua sinun siis tulee kiittää onnestasi. Älä koskaan unohda sitä, lapseni.
Cécile palasi raskain mielin omaan huoneeseensa. Tuo äitiä koskeva nuhde hetkellä, jolloin häntä kohtasi niin suuri onni, kouristi hänen sydäntänsä. Äsken hän oli langennut polvilleen kiittääkseen Jumalaa; nyt hän polvistui toisen kerran pyytääkseen anteeksi äidiltään.
Sitten luettuansa taas uudestaan kirjeen tarttui hän jälleen työhönsä.
Puku olikin nyt valmistumaisillaan, ja kaikesta päättäen Cécile ei näyttänyt laskuissaan erehtyneen. Viikoksi siinä vain enää oli työtä, ja viikon kuluttua Henrik oli tuleva. Viimeinen kukka oli valmistuva yhdeksän kuukautta sen jälkeen kuin ensimäinen oli pantu alulle.
Totta oli mitä Henrik oli kirjoittanut. Kovin pitkiksi odotuksen tunnit jo tänä ensimäisenä päivänä kävivät. Mutta sittenkin ne verkalleen vierivät, ja joutui ilta ja yö. Cécile ei saanut unta silmiinsä. Joka kerta kun ohitse vierivien vaunujen räminä tärisytti ikkunaruutuja, hän hypähti vuoteestaan. Olihan Henrik sanonut, että Anna-Bell oli mainio purjehtija ja että hän kenties saapuisi kirjeen kanssa yhtaikaa. Mutta mieletöntähän oli sellaista toivoa. Olihan päinvastoin hyvinkin mahdollista, että odottamattomat seikat viivyttäisivät laivaa matkalla. Eihän kannattanut toden perästä odottaa ennenkuin viikon kuluttua. Mutta sittenkin vähinkin liike portaissa sai hänet juoksemaan ovelle, vähinkin hälinä kadulla ikkunaan.
Seuraava päivä kului Cécileltä samalla tavalla ja samaten sen jälkeinen ja sitä seuraavat. Viikon viimeinen päivä oli hänelle oikea kidutus. Edellisenä iltana hän oli lopettanut morsiuspuvun, ja kirjauksen viimeinen kukka oli loistavana ja riemuitsevana puhjennut hänen sormiensa kosketuksesta. Mutta tämäkin päivä kului häneltä niinkuin muutkin. Kahdesta lähtien myöhäiseen yöhön asti Cécile istui ikkunansa ääressä, katse kiintyneenä St.-Honoré-kadun kulmaan, mistä Henrikin hänen mielestään piti ilmestyä, niinkuin hän oli sinne kadonnutkin.
Hänen siinä istuessaan hänet valtasi tuollainen outo tunnelma, joka on meille todisteena siitä, ettei aika ole itsessään mitään, tyhjä sana vain. Nuo pitkät, odotuksessa kuluneet päivät tuntuivat hänen mielestään katoavan, ikäänkuin ei niitä olisi ollutkaan ja ikäänkuin Henrikin lähtö olisi tapahtunut edellisenä iltana ja koko yhdeksän kuukautta kestänyt matka olisi ollut unennäköä vain.
Yö kävi yhä pimeämmäksi, mutta taivas oli kirkas, eikä Cécile hievahtanut paikaltaan, ennenkuin päivä alkoi koittaa. Silloin vasta hän murtuneena väsymyksestä, raskain mielin ja itku kurkussa heittäysi vuoteelleen.
Hän nukkui levottomasti. Yhtämittaa hän säpsähti unestaan luullen kuulleensa ovikelloa soitettavan. Ja tätä yötä seurasi päivä, joka kului samassa tuskallisessa odotuksessa kuin edellinen.
Silloin hän päätti turvautua järkeensä. Eihän laivojen kulku tapahdu niinkään edeltäpäin määrättyjen sääntöjen mukaan. Kaikenlaisista seikoistahan se on riippuvainen. Nuo kuuman ilmanalan niin tavalliset tyvenet olivat voineet viivyttää Anna-Bellin lähtöä päiviä, jopa viikkokausiakin. Cécile päätti malttaa mielensä ja olla kolme päivää kokonaan odottamatta. Mutta mitä tuli hänen tehdä näinä kolmena päivänä?
Hän otti morsiuspukunsa esille ja päätti täydentää mallia ompelemalla vieläkin kukkavihkon jokaiseen kiehkuraan.
Nuo kolme päivää kuluivat, ja niitä seurasi vielä neljä, ja viikko oli täysi. Tämän viikon kuluessa Cécile sai kukkavihkonsa valmiiksi.
Nyt oli jo kulunut kaksi viikkoa yli sen ajan, jolloin Henrikin olisi pitänyt tulla kirjeen mukaan, ja Cécilen maltittomuus alkoi muuttua levottomuudeksi.
Silloin kaikki kiihtyneen mielikuvituksen tuottamat kauhut alkoivat hätyyttää häntä. Tuo ääretön meri, jonka kumea kohina Boulognessa oli tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, tuo ärjyvä meri oikkuineen, myrskyineen ja kuohuvine aaltoineen, mitä se oli tehnyt Henrikille ja Anna-Bellille?
Odotus ja levottomuus kiduttivat häntä alituisesti päivällä, mutta yöllä ne vasta oikein kovalle ottivat. Tuo ainainen ajatus, joka Cécilen valvoessa kumminkin oli järjen hallitsema, paisui yöllä mahtavaksi hirviöksi, joka vaivasi häntä unessakin näyttäen hänelle milloin äidin, milloin sulhasen tuhansien vaarojen uhkaamana, niin että hän heräsi kauhuun ja itkun puistatuksiin.
Henrik oli jo myöhästynyt kokonaisen kuukauden.
Täyttääkseen tyhjät tuntinsa ja viihdyttääkseen kipeää sydäntään Cécile turvautui morsiuspukuunsa siroittaen reunuskiehkurain välisen pohjan kukkavihkoja täyteen.
Mutta ei aikaakaan, niin tuli uusia huolia entisten lisäksi. Markiisitar jatkoi entistä elämäänsä huolettomassa itsekkyydessään välittämättä vähääkään tulevaisuudesta. Kerran kun Cécile avasi laatikon, missä hänen isoäidillään oli kaikki rahansa, huomasi hän kauhukseen, että koko heidän omaisuutensa oli huvennut tuhanteenviiteensataan frangiin.
Hän riensi markiisittaren luo ja selitti hellä varoen tälle aseman ja siitä johtuvat pelkonsa.
— No ei hätää, sanoi markiisitar, riittävät kai nämä rahat vielä kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ja siihen mennessä Henrik jo palaa.
Cécile avasi suunsa sanoakseen: "Niin, mutta jos hän ei palaakaan", mutta nämä sanat eivät päässeet hänen huuliltaan. Oliko hänellä oikeutta epäillä näin Jumalan armoa? Hänestä tuntui, että epäillessään hän itse manasi onnettomuuden esiin. Hän palasi omaan huoneeseensa, mieli isoäidin vakaumuksen rauhoittamana.
Ja todellakin, miksi Henrik ei palaisi? Eihän vielä ollut niin pitkää aikaa kulunut. Henrik oli muutamia viikkoja myöhästynyt, siinä kaikki. Olihan Henrik pelännyt, ettei Anna-Bell pääsisi määräpäivänä lähtemään, ja niin kai oli käynytkin. Henrik oli epäilemättä nyt matkalla, lähestyi kenties jo Englantia tai saapui Ranskaan. Kenties hän jo oli tulossa, ennenkuin uusi morsiuspuvussa aloitettu työ oli ehtinyt valmistua.
Kolme kuukautta kului näin. Puku oli jo ommeltu kukkavihkoja täyteen, ja ihmeellisen kaunis siitä oli tullutkin. Ne, jotka näkivät sen, väittivät sitä liian komeaksi ihmislapsen kannettavaksi. Loretten tai Mont-Carmelin kirkon pyhälle neitsyelle se olisi ollut lahjoitettava.
Cécile päätti nyt täyttää lomat vihkojen välillä yksityisillä kukilla.
Eräänä aamuna Aspasia neiti tuli Cécilen huoneeseen, jossa hän ei juuri koskaan käynyt.
— Mitä nyt, neiti Aspasia! huudahti Cécile. — Onko isoäidille tapahtunut jotain?
— Ei toki, mitään, Jumalan kiitos, vastasi tämä. — Mutta laatikossa ei ole enää ollenkaan rahoja, ja minä tulin neidiltä kysymään mistä minä niitä otan.
Cécilen otsalle nousi kylmä hiki. Nyt siis tuo pelätty hetki oli käsissä.
— Hyvä on, sanoi hän. — Käyn puhuttelemassa isoäitiä asiasta.
Cécile meni isoäitinsä luo.
— Mitä nyt on tehtävä, isoäiti? sanoi hän. — Nyt on käynyt niinkuin minä ennustin.
— Missä suhteessa, lapseni? kysyi markiisitar.
— Rahat ovat lopussa, eikä Henrik vielä ole palannut.
— Oh, kyllä hän palaa, lapseni, aivan varmaan hän palaa.
— Mutta siihen mennessä, isoäiti, mitä meidän on tehtävä?…
Markiisitar katsahti käteensä. Hänellä oli pikkusormessaan sormus, jonka kantana oli timanttikehän ympäröimä, soikea medaljongi.
— Öh, sanoi hän, en minä mielelläni eroaisi tästä sormuksesta, mutta mitäpä sille taitaa.
— Isoäiti kulta, sanoi Cécile, eihän teidän tarvitse erota muusta kuin timanteista vain. Voimmehan panettaa kultakehän timanttikehän sijaan, ja sitten saatte sormuksenne takaisin.
Markiisitar huokasi vielä kerran, sillä timantit ne juuri olivatkin hänelle rakkaat. Mutta hän veti sormuksen sormestaan ja antoi sen Cécilelle.
Nuorella tytöllä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa sormuksen myymisen, ja vaikka hänellä olisi ollutkin, ei hän olisi tahtonut ilmaista kenellekään, että puute oli pakoittanut hänet sellaiseen toimenpiteeseen, kaikkein vähimmän Aspasia neidille. Hän meni sentähden itse hakemaan sille ostajaa. Jalokivikauppias, jonka puoleen hän kääntyi, antoi kivistä kahdeksansataa frangia luvaten panna sormuksen jälleen käyttökuntoon laittamalla kultakehän timanttikehän sijaan.
Tästä hetkestä lähtien Cécile ymmärsi, että entisestä onnettomuudesta oli kasvanut uusi onnettomuus, jonka torjumiseen hänen täytyi varustautua, kun hän ei voinut mitään edellistä vastaan. Kun hän muutaman päivän kuluttua meni sormusta hakemaan, otti hän mukaansa korko-ompelumallejaan näyttääkseen niitä kauppiaalle, jonka rehelliset kasvot olivat herättäneet hänessä luottamusta, ja kysyäkseen tältä, eikö hän tietänyt mitään käsityötarpeiden kauppaa, josta hän voisi saada piirustustyötä. Kauppias haetti vaimonsa katsomaan, ja ihastuneena malleihin tämä lupasi puhua Cécilen puolesta eräälle tuttavalleen. Kolmen päivän kuluttua Cécile sai työtä, joka tuotti hänelle kuusi tai kahdeksan frangia päivässä.
Siitä lähtien ei mikään muu huoli estänyt Cécileä omistamasta kaikki ajatuksensa Henrikille.
Aika kului, eikä Henrikkiä kuulunut. Neljä kuukautta oli jo vierähtänyt siitä, kun hänen olisi pitänyt tulla. Cécile ei enää nauranut, Cécile ei enää itkenyt, Cécile tuntui muuttuvan yhä enemmän kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hänen surunsa tuntui paatuvan sydäntä ympäröiväksi jääkuoreksi, niin että tunteetkin jäätyivät ja kuolivat. Joskus vielä tuo jäätynyt sydän säpsähti, kun ovikello soi siihen aikaan, jolloin kirjeenkantaja ennen oli tullut. Mutta kello ei kajahtanut entisellä äänellään, ja Cécile painui takaisin tuolilleen, josta hän jo puoleksi oli noussut. Ja hän tarttui uudestaan neulaansa jatkaakseen morsiuspukunsa kirjaamista, joka työ oli käynyt hänelle miltei elämänehdoksi. Kangas täyttyi kukilla. Joka päivä siihen ilmestyi uusia, toiset toisiaan ihanampia. Eikä kirjettä kuulunut! Eikä mikään viesti palauttanut hymyä lapsi paran huulille tai kyyneleitä hänen silmiinsä.
Näiden kolmen kuukauden vieriessä sormuksesta saadut rahat olivat kulutetut, mutta sitä ei kukaan huomannut, kun Cécilen ansiot riittivät talouden pienten menojen suorittamiseen. Viikottain Cécile sai nostaa neljä- tai viisikymmentä frangia työstään eikä hänen kuitenkaan tarvinnut siihen käyttää niin tarkasti aikaansa, ettei häneltä olisi riittänyt pari tuntia päivässä morsiuspuvun kirjaamiseen. Hänestä tuntui, että niin kauan kuin kankaassa vielä oli sijaa uusille kukille, niin side, joka sitoi häntä menneisyyteen, ei ollut vielä katkennut, eikä toivo vielä kokonaan rauennut.
Saapuipa sitten vihdoinkin päivä, jolloin ei enää ollut mahdollista lisätä malliin mitään. Kaikki, vähimmätkin välit olivat täytetyt. Puku oli valmis.
Eräänä aamuna Cécile levitteli sitä polvillaan pudistaen surullisena päätään. Vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt siitä tilaa vähimmällekään kukalle tai koukerolle. Silloin äkkiä ovikello kilahti. Cécile hypähti tuoliltaan. Tällä kertaa hän oli tuntenut kirjeenkantajan.
Ja niin olikin. Cécile sai kirjeen, mutta nimi ei ollut Henrikin kirjoittama. Se oli suuri neliskulmainen ministeristön leimalla varustettu kirje. Cécilen käsi vavahti ottaessaan sen.
— Mitä tämä on? kysyi hän melkein kuulumattomalla äänellä.
— En tiedä, neiti, vastasi kirjeenkantaja, mutta eilen meidät kutsuttiin kaikki poliisiviraston puolesta koolle ja meiltä tiedusteltiin, tiesikö kukaan neiti Cécile de Marsillyn osoitteen. Minä vastasin, että joku aika sitten olin vienyt useampia kirjeitä sen nimiselle neidille ja että hänen osoitteensa silloin oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Osoite kirjoitettiin muistiin ja tänään minulle annettiin tämä kirje teille tuotavaksi. Se on meriministeristöstä.
— Voi hyvä Jumala! kuiskasi Cécile, mitähän tämä sisältää?
— Hyviä uutisia toivottavasti, neiti, sanoi kirjeenkantaja ja lähti.
Cécile katsoi kirjettä kauan uskaltamatta avata sitä. Vihdoinkin hän mursi sinetin ja luki.
"Kauppalaivan Anna-Bellin kannella. Laivanpäällikkö kapteeni John
Dickins.
"Tänään, maaliskuun 28 päivänä 1805, kolmen aikaan iltapäivällä, ollessamme Azorien tasalla 32:sen leveysasteen ja 42:sen pituusasteen kohdalla, minun, Anna-Bell nimisen prikin ensimäisen perämiehen, Edvard Thomsonin ollessa vahdinpidossa kannella, toinen perämies tuli ilmoittamaan, että kreivi Charles Henrik de Sennones, merkitty matkustajaluetteloon numerolla yhdeksän, oli juuri kuollut.
"Lääketieteen kandidaatti, herra Williams Smithin seuraamana menin hyttiin N:o 5, jossa tapasin kuolleen ja tunsin hänet yllämainituksi herra Charles Henrik de Sennones'iksi.
"Todistaja Samuel ilmoitti minulle silloin, että viisi minuuttia vailla kolme herra Henrik de Sennones oli heittänyt henkensä hänen nähden, että hän, Samuel, tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki todellakin oli lähtenyt, oli pitänyt peiliä hänen suunsa edessä sekä että hän, nähdessään, että lasi pysyi puhtaana ja että hengitys siis oli lakannut, oli mennyt ilmoittamaan esimiehelleen kuolemantapauksen.
"Ruumiinavauksessa matkustaja, herra Williams Smith, lääketieteen kandidaatti, joka oli hoitanut sairasta, antoi seuraavan lausunnon:
'Minä allekirjoittanut Williams Smith vannon sieluni ja omantuntoni kautta, että kreivi Charles Henrik de Sennones on kuollut keltakuumeeseen, jonka hän epäilemättä on saanut ollessaan Guadeloupessa, että kolme päivää sitten ensimäiset oireet huomattiin ja että kuume on ollut niin ankara, että hoidosta ja lääkkeistä huolimatta sairas heitti henkensä tänään kello viisi minuuttia vailla kolme.'
"Minkä lausunnon perustuksella tämä pöytäkirja on laadittu ja asianomaisilla allekirjoituksilla varustettu.
"Pöytäkirja laadittu Anna-Bellin kannella yllämainittuna päivänä, kuukautena ja vuotena.
"Allekirjoitukset:
"John Dickins, laivan kapteeni; Edvard Thomson, ensimäinen perämies;
Williams Smith, lääketieteen kandidaatti.
"Mitä todistajaan, yllämainittuun perämieheen tulee, pani hän puumerkkinsä, koska hän ei sanonut osaavansa kirjoittaa."
Luettuansa tämän kirjeen Cécile päästi huudon ja kaatui lattialle tajuttomana.