XXII LUKU.
Onnettomuus onnettomuuden jälkeen.
Cécile toipui hajusuolojen kitkerästä hajusta, joita Aspasia neiti oli tuonut hänelle. Hänen huutonsa oli kuulunut markiisittaren huoneeseen saakka, ja tämä oli lähettänyt kamarineitsyensä tiedustelemaan mitä oli tapahtunut.
Hetken kuluttua markiisitar, nähden ettei Aspasia neiti palannut, tuli itse katsomaan.
Vaikkei Cécilen suhde markiisittareen ollut hellimpiä, heittäysi hän isoäitinsä sylin ojentaen hänelle tuon hirveän pöytäkirjan, joka yhdellä iskulla oli lyönyt sirpaleiksi kaikki hänen unelmansa ja toiveensa, ja toisti kerta toisensa perästä:
— Kuollut! Kuollut! Kuollut!
Mitä markiisittareen tulee, hän lysähti kokoon tuon masentavan uutisen kuullessaan. Jo ensi silmäyksellä hänelle selveni mitä kauheita seurauksia tästä iskusta oli hänelle ja hänen lapsenlapselleen. Kaikki hänen tulevaisuuden toiveensa, lepo, mukavuus ja ylellisyyden nautinnot olivat olleet Henrik de Sennones'ista riippuvaiset. Hän oli perustanut kaikki laskelmansa viimeiseen Guadeloupesta saapuneeseen kirjeeseen, jossa Henrik oli tehnyt selkoa rahallisesta asemastaan. Ja nyt oli kaikki hukassa. Henrik oli kuollut, timantit myydyt, onnettoman perheen kaikki tulolähteet ehtyneet. Heillä ei ollut enää mitään jäljellä, ei kerrassaan mitään, varsinkaan ei markiisittaren mielestä, sillä hän ei tietänyt mitään Cécilen ansioista, joista perhe jo pari kuukautta oli elänyt. Aspasia neiti yksin oli arvannut mistä rahat saatiin ja oli, peläten köyhyyttä, ilmoittanut markiisittarelle haluavansa erota palveluksesta ja lähteä maalle lepäämään muka huonontuneen terveytensä tähden.
Markiisittaren suru oli suurempi kuin Cécile olisi voinut odottaa, ja lapsiparka, joka ei voinut aavistaakaan tämän surun todellisia vaikutteita, tunsi siitä lievennystä. Nähdessään isoäidin horjuvan heitä kohdanneen iskun kovuudesta Cécile koetti karaistua tukeakseen häntä. Aspasia neidin avulla hän saattoi markiisittaren takaisin hänen huoneeseensa ja auttoi hänet vuoteeseen.
Mutta Cécile ei voinut tyytyä tähän kylmään ja viralliseen tiedonantoon. Hän tahtoi tarkempia tietoja sulhasensa kuolemasta ja halusi selitystä siihen, mitä tietä kirje oli ministeristöön saapunut. Sanalla sanoen, lapsi parka ei vielä suostunut uskomaan, vaan vaati suullisia todisteita.
Kirjeissä oli meriministeristön leima. Sinne hänen siis oli kääntyminen, jos mieli päästä asian perille.
Hän jätti isoäitinsä Aspasia neidin huostaan, heitti kiireesti harson hattunsa ympäri ja pisti vasta saapuneen tuhoisan kirjeen taskuunsa; sitten hän kiiruhti portaita alas ja heittäytyi ajurinvaunuihin käskien ajaa meriministeristöön.
Saavuttuaan portille hän näytti kirjeensä ovenvartijalle ja kysyi mistä toimistosta se oli lähtenyt. Hänelle vastattiin, että se tuli sihteerinvirastosta.
Cécile meni sinne ja pyysi puhutella sitä virkamiestä, jonka lähettämä kirje oli.
Virkamies ei ollut vielä saapunut. Cécilen täytyi odottaa. Liikkumattomana ja kylmänä hän siellä istui, silmät kuivina. Hän ei ollut vuodattanut kyyneltäkään siitä asti, kun kirje oli hänelle annettu.
Vihdoin virkamies saapui. Hän selitti nuorelle tytölle, että kirje oli tullut Plymouthista, jonka satamaan Anna-Bell oli laskenut ankkurinsa palattuaan Guadeloupesta ja että sitä oli seurannut näin kuuluva tiedonanto:
"Kun kreivi Henrik de Sennones kuoli Anna-Bell laivalla maaliskuun 28 p:nä 1805 ja kun hänellä ei meidän tietääksemme ole sukulaisia Englannissa, pyydämme Ranskan hallitusta ilmoittamaan hänen kuolemastaan neiti Cécile de Marsillylle, josta hän on usein puhunut laivan luotsille Samuelille sanoen mainitun neidin olevan hänen kihlatun morsiamensa. Kaikesta päättäen mainittu neiti asuu Ranskassa.
"Myötäliitetään kuolemantapausta todistava pöytäkirja."
Cécile kuunteli kaikkia näitä yksityiskohtia murtunein mielin, mutta kasvot kylminä ja jäykkinä kuten ennenkin. Hän kysyi virkamieheltä, tiesikö hän minne ruumis oli pantu.
Virkamies vastasi, että kun laivassa merimies tai matkustaja kuolee, ei ruumista pidetä laivassa, vaan se heitetään muitta mutkitta mereen.
Cécilestä tuntui, ikäänkuin hän näkisi salamanvälähdyksen valaisemana äärettömän valtameren kohisevan ja lainehtivan sellaisena kuin se oli näyttäytynyt hänelle hänen kävellessään Henrikin kanssa Boulognen rantakalliolla.
Hän kiitti virkamiestä saamistaan tiedoista ja lähti.
Kaikki oli nyt selvinnyt. Tuo pitkä aika, joka oli kulunut Henrikin kuolinpäivästä siihen hetkeen, jolloin ilmoitus oli saapunut hänelle ja jonka hän oli viettänyt tuskallisessa odotuksessa, oli virastolta kulunut hänen osoitteensa tiedustelemiseen. Virasto oli siinä suhteessa, noudattanut tavallista tapaansa, kun on kysymys vähäpätöisistä yksityisiä koskevista tiedonannoista. Sanomalehtiin oli pantu ilmoituksia, jotka eivät koskaan saapuneet Cécilen tietoon, hän kun ei sanomalehtiä lukenut. Sitten vihdoinkin oli keksitty kysyä kirjeenkantajilta, ja yksi niistä oli muistanut tuoneensa puolitoista vuotta sitten kirjeitä Cécile de Marsilly nimiselle neidille, jonka osoite oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Eipähän siinä mitään sen kummempaa ollut.
Cécile palasi kotiin, nousi portaita viidenteen kerrokseen ja aikoi soittaa, mutta huomasi samassa, ettei ovi ollutkaan lukossa. Otaksuen, että Aspasia neiti oli pistäytynyt jonkun naapurin luona käymään, meni hän sisään sulkematta hänkään ovea.
Ensi työkseen hän meni markiisitarta katsomaan. Tämä makasi vuoteessaan ja tuntui nukkuvan.
Cécile poistui hiljaa ja meni omaan huoneeseensa.
Siellä hän meni suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, jonka laatikkoon hän oli kätkenyt ainoan aarteensa, Henrikin kirjeet.
Niistä hän valitsi yhden, jonka Henrik oli kirjoittanut Boulognesta, ja luki seuraavan sivun:
"Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa. Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan suuruuden ja ihmisen kurjuuden.
"Ah, tällä hetkellä, Cécile — suokoon Jumala minulle anteeksi tämän ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä — uskallan väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan, pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään; miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja toisiinsa.
"Ja sentähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.
"Ja sentähden, Cécile, on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa, sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin varmaankin tulevassa."
Niin on, kuiskasi Cécile. Oikeassa olet, Henrik. Näkemiin asti.
Tällä hetkellä Cécile kuuli huudon markiisittaren huoneesta. Hän lähti juoksemaan sinnepäin ja tapasi käytävässä Aspasia neidin, joka kalpeana ja vapisevana tuli häntä vastaan.
— Mitä on tapahtunut? huudahti Cécile.
Mutta Aspasia neiti ei osannut vastata mitään. Silloin Cécile juoksi isoäitinsä huoneeseen.
Markiisittaren pää oli luisunut tyynyltä, ja toinen käsi riippui hervotonna vuoteesta.
— Isoäiti kulta! huudahti Cécile tarttuen hervottomaan käteen.
Käsi oli kylmä.
Cécile nosti pään takaisin vuoteelle ja suuteli sitä kerta toisensa perästä rukoillen vastausta. Mutta turhaan. Vastausta ei kuulunut, ja käsi pysyi kylmänä. Markiisitar oli kuollut.
Aspasia neidin ollessa hetkisen ulkona markiisitar oli saanut halvauksen ja oli jo silloin ollut hengetönnä, kun Cécile, kotiin tultuaan, oli käynyt hänen huoneessaan ja luullut hänen nukkuvan.
Mutta hän oli kuollut kipua tuntematta, valitusta päästämättä, liikettä tekemättä; hän oli kuollut, niinkuin hän oli elänytkin, ajattelematta kuolemaa, yhtä vähän kuin hän oli eläessään elämää ajatellut. Hän oli kuollut hetkellä, jolloin elämä ensimäisen kerran oli muuttumaisillaan hänelle raskaaksi ja katkeraksi.
Merkillistä on, että kun sama henkilö yhtä aikaa joutuu kahden onnettomuuden alaiseksi, auttaa toinen näistä onnettomuuksista häntä toista kestämään. Cécilekin olisi kenties hetkeä aikaisemmin iäksi murtunut häntä kohdanneen ensimäisen iskun johdosta, mutta nyt hän ponnahti pystyyn uuden iskun sattuessa.
Ja mahdollista on sitäpaitsi, että isoäidin kuolema oli hänelle huojennukseksi, sillä se helpoitti hänelle erään tuuman toteuttamista, jota hän oli alkanut hautoa saatuaan tiedon Henrikin kuolemasta.
Kun Aspasia neiti näki, että markiisitar oli kuollut, sanoi hän surevansa niin suuresti, ettei tahtonut hetkeksikään enää jäädä taloon.
Cécile nousi isoäitinsä vuoteen äärestä, niissä oli polvillaan rukoillut, maksoi kamarineitsyelle hänen saatavansa ja kiitti häntä hänen monista markiisittarelle osoittamistaan palveluksista, joita ei voinut rahassa arvostella.
Sitten hän kääntyi talonomistajan puoleen pyytäen häntä pitämään huolta kaikista kuolemantapauksesta johtuvista toimenpiteistä. Tämä suostui mielellään auttamaan häntä, sillä nuori tyttö, vaikkei hän juuri lähestynyt ketään, oli siivolla ja hiljaisella käytöksellään voittanut kaikkien talon asukkaiden rakkauden ja kunnioituksen.
Saatuansa kaikki asiat selville Cécile meni omaan huoneeseensa ja otti morsiuspukunsa esille. Tämän nähdessään hän vihdoinkin puhkesi kyyneliin, onneksi kyllä, sillä tuo pidätetty suru oli jo vähällä hivuttaa tuhkaksi hänen sydämensä. Itkettyään kauan morsiuspuku pölyillään, suudeltuaan jokaista sen kukkaa, rukoiltuaan taivaalta rohkeutta ja kuiskattuaan monta kertaa lemmittynsä nimeä hän heitti vielä kerran hunnun päähänsä ja meni ulos.
Aspasia neidin palkan maksettuaan ei Cécilellä enää ollut rahoja ollenkaan, ja saadakseen isoäitinsä hautaan hänen täytyi turvautua viimeiseen keinoon: myydä morsiuspukunsa.
Hän riensi sen kauppiaan luo, joka osti häneltä hänen piirustuksensa, ja levitteli hänen nähtäväkseen tuon ihmeellisen teoksen, jonka valmistaminen oli kysynyt niin paljon kärsivällisyyttä, ahkeruutta ja taitoa. Mutta kauppias kieltäytyi heti ostamasta sitä sanoen, ettei hän voinut maksaa siitä tarpeeksi suurta hintaa. Muualle oli Cécilen kääntyminen.
Jo samana iltana Cécile kävi muutamien kauppiaan neuvomien henkilöiden luona pukua kaupittelemassa, mutta turhaan.
Seuraavana päivänä markiisitar haudattiin. Talonomistaja, joka luuli, ettei perhe ollut aivan varaton, oli ottanut Cécilen puolesta suorittaakseen kaikki hautajaismenot.
Sitten Cécile taas lähti matkalle pukuansa kaupittelemaan. Olemme jo kertoneet kuinka hän, käytyään turhaan monessa paikassa, vihdoinkin tuli Fernanden luo ja kuinka prinssi, heltyneenä hänen kyynelistään ja tehdäkseen Fernandelle mieliksi, osti tuon ihmeellisen puvun maksaen siitä Cécilen vaatiman hinnan.
Rahat saatuaan Cécile kutsui luokseen talonomistajan ja maksoi hänelle sekä hautajaismenot että vielä suorittamatta jääneen vuokran sanoen tahtovansa muuttaa pois jo seuraavana päivänä.
Mutta talonomistajan pyynnöistä huolimatta Cécile ei suostunut ilmoittamaan minne aikoi mennä.
Cécile pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä hän katosi talosta teille tietymättömille.
Jonkun aikaa vielä puhuttiin Cécilen pienessä tuttavapiirissä hänen katoamisestaan ja ihmeteltiin minne hän oli joutunut. Mutta vähitellen väsyttiin koko asiaan, ja kun ei Cécileä enää koskaan kuulunut, joutui hän kokonaan unohduksiin.