I
Mirabeaun sanaleikki
Koska Mirabeaun kaupunkiasunto ei ollut vielä kunnossa eikä hänellä ollut siis omaa talliakaan, lähetettiin palvelija hakemaan torilta ajuri. [Romaani on suoranaista jatkoa Salaliittolaisille.]
Siihen aikaan merkitsi ajelu Argenteuiliin miltei oikeaa matkaa. Nykyisin sinne mennään yhdessätoista minuutissa ja kymmenen vuoden perästä sinne pääsee kenties yhdessätoista sekunnissa.
Miksi Mirabeau oli valinnut Argenteuilin? Koska hänen elämänsä muistot, kuten hän oli sanonut tohtorille, kiinnittivät häntä tähän pikku kaupunkiin ja koska ihminen tuntee niin suurta tarvetta pidentää hänelle suotua lyhyttä elinaikaa, että hän takertuu voimiensa mukaan menneisyyteen päästäkseen liian nopeasti joutumasta tulevaisuuden kahleihin.
Argenteuilissa oli hänen isänsä, markiisi de Mirabeau, kuollut heinäkuun 11 p. 1789, kuten tulikin kuolla todellisen aatelismiehen, joka ei mielinyt nähdä Bastiljin valtausta.
Argenteuilin sillan päässä Mirabeau pysäytti ajurin.
»Olemmeko perillä?» kysyi tohtori.
»Olemme ja emme. Emme ole vielä saapuneet Marais-linnaan, joka on puolentoista kilometrin päässä Argenteuilista, mutta, hyvä tohtori, unohdin sanoa teille, ettemme tänään teekään yksinkertaista vieraskäyntiä, vaan olemme toivioretkellä, jonka kuluessa pysähdymme kolmasti.»
»Toivioretkellä!» hymyili Gilbert. »Minkä pyhimyksen haudalle?»
»Pyhän Riquettin haudalle, tohtori hyvä. Sitä pyhimystä ette taida tunteakaan. Sen pyhimyksen ovat ihmiset julistaneet kanoniseksi. Totuuden lausuakseni epäilen suuresti, onko Jumala, mikäli hän ollenkaan piittaa tämän maailmapahaisen pikkuasioista, hyväksynyt koko kanonisointia. Mutta totta vain on, että täällä on päättänyt päivänsä Riquetti, markiisi de Mirabeau, Ihmisten ystävä, joka kuoli marttyyrina arvottoman poikansa, Honoré-Gabriel-Victor Riquettin, kreivi de Mirabeaun, hillittömän elostelun takia.»
»Ah, se on totta», sanoi Gilbert, »isänne kuoli Argenteuilissa. Suokaa anteeksi, hyvä kreivi, että unohdin sen seikan. Puolustuksekseni haluan mainita, että tulin suoraan Amerikasta, kun minut vangittiin heinäkuun alussa matkalla Havresta Pariisiin. Isänne kuoleman aikoihin olin siis Bastiljissa. Pääsin vapaaksi heinäkuun neljäntenätoista seitsemän muun vangin mukana, ja vaikka tämä tapahtuma olikin sinänsä varsin merkittävä, hävisi se, ellei juuri pääasiana, niin ainakin sivuseikkana, saman kuukauden muihin laajakantoisiin tapahtumiin… Entä missä isänne asui?»
Juuri kun Gilbert teki kysymyksensä, pysähtyi Mirabeau laiturikadun varrella olevan rakennuksen ristikkoportin eteen. Talo oli vastapäätä jokea, josta sen eroittivat noin kolmesataa askelta leveä nurmikko ja pensasaita.
Roteva pyrenealaiskoira hyökkäsi muristen portille nähdessään vieraan miehen seisahtuvan sen eteen, tunki päänsä ristikkorautojen välistä ulos ja yritti puraista Mirabeauta tai edes kiskaista irti palasen hänen nutustaan.
»Totisesti, tohtori», sanoi Mirabeau ja väistyi paimenkoiran valkoisten, uhkaavien hampaitten ulottuvilta, »mikään ei ole muuttunut ja minut otetaan vastaan samalla tavalla kuin isäni eläessäkin».
Mutta tällöin ilmestyi portaille muuan nuori mies, vaiensi koiran, houkutteli sen luoksensa ja meni itse molempia vieraita vastaan.
»Suokaa anteeksi, hyvät herrat», sanoi hän. »Isäntäväki ei ole mukana siinä vastaanotossa, jonka koira on teille suonut. Varsin monet kulkijat pysähtyvät tämän talon luo, jossa varemmin asui markiisi de Mirabeau, eikä Cartouche-parka ymmärrä sitä historiallista harrastusta, jota osoitetaan sen halvan isäntäväen asunnolle. Se haukkuu aina. Koppiisi, Cartouche!»
Nuori mies teki uhkaavan liikkeen ja koira meni koppiinsa yhä muristen. Aukosta se sitten työnsi molemmat etukäpälänsä ulos, painoi niille pitkän turpansa ja paljasti terävät hampaansa, veripunaisen kielensä ja tulta tuiskivat silmänsä.
Mirabeau ja Gilbert vaihtoivat sillaikaa pikaisen silmäyksen.
»Hyvät herrat», jatkoi nuorukainen, »nykyisin tämän ristikkoportin takana ei ole ketään muita kuin talonisäntä, joka on valmis aukaisemaan sen ja ottamaan teidät vastaan, ellei uteliaisuutenne rajoitu vain talon ulkoasun tarkasteluun».
Gilbert sysäsi kyynärpäällään Mirabeauta merkiksi, että hän katsoisi mielellään myöskin talon sisustaa.
Mirabeau ymmärsi merkin. Hän halusi muuten samaa kuin Gilbertkin.
»Hyvä herra», virkkoi hän nuorukaiselle, »olette lukenut ajatuksemme. Tiesimme, että tässä talossa on asunut Ihmisten ystävä, ja uteliaisuudessamme lähdimme sitä katsomaan.»
»Ja teidän uteliaisuutenne tulee vieläkin voimakkaammaksi, hyvät herrat», vastasi nuori mies, »kun saatte kuulla, että markiisin eläessä täällä kävi kolme kertaa hänen kuuluisa poikansa, jota, mikäli huhu kertoo, ei otettu aina vastaan niinkuin hän olisi ansainnut, tai kuten me ottaisimme hänet vastaan, jos hän teidän laillanne, hyvät herrat, saisi halun tulla tänne, mitä minä toivon kaikesta sydämestäni.»
Nuori mies kumarsi, aukaisi ristikkoportin vieraille, sulki sen ja lähti astumaan heidän edellään.
Mutta Cartouche ei tuntunut olevan ensinkään taipuvainen antamaan heidän nauttia tarjotusta vieraanvaraisuudesta. Se syöksyi jälleen ulos kopistaan ja haukkui vimmatusti.
Nuori mies asettui koiran ja sen vieraan väliin, jota elikko tuntui vihaavan katkerimmin.
Mutta Mirabeau työnsi nuorukaisen syrjään.
»Hyvä herra», sanoi hän, »koirat ja ihmiset ovat haukkuneet minua aina.
Ihmiset ovat toisinaan purreetkin, koirat eivät milloinkaan. Sitäpaitsi
ihmiskatseen väitetään tehoavan elikkoihin vastustamattomalla voimalla.
Sallikaa minun yrittää koetta, olkaa hyvä.»
»Herra», virkkoi nuorukainen nopeasti, »varokaa, Cartouche on äkäinen koira».
»Olkoon vain, hyvä herra», vastasi Mirabeau. »Joudun joka päivä tekemisiin häijyluontoisempien otusten kanssa kuin tuo on ja tänään pidin kurissa kokonaisen elikkolauman.»
»Niin, mutta sille laumalle te voitte puhua», huomautti Gilbert, »eikä kukaan kiellä sanojenne voimaa».
»Hyvä tohtori, luulin teidän olevan salatieteitten harrastelijan.»
»Niin olenkin. Entä sitten?»
»Silloin teidän pitäisi tuntea myöskin katseen voima. Sallikaa minun magnetisoida Cartouche.»
Mirabeau puhui sitä rohkeaa kieltä, joka on ominaista kaikille muita lahjakkaammille ihmisille.
»Tehkää kokeenne», sanoi Gilbert.
»Ah, herra», varoitti nuorukainen jälleen, »älkää olko varomaton!»
»Olkaa rauhassa», tyynnytti Mirabeau häntä.
Nuori mies kumarsi suostumuksen merkiksi ja väistyi vasempaan Gilbertin siirtyessä oikealle, kuten todistajat kaksintaistelussa tekevät, kun vastustaja aikoo ampua heidän toveriaan.
Nuori mies, joka oli noussut pari kolme porrasaskelta, valmistui pysäyttämään Cartouchen, jos tuntemattoman sana tai katse osoittautuisi riittämättömäksi.
Koira vilkaisi ensin vasemmalleen ja oikealleen kuin varmentuakseen, ettei mies, jota vastaan se tuntui vannoneen heltymätöntä vihaa, saisi mistään apua. Kun se huomasi tämän seisovan yksin ja aseettomana, ryömi se hitaasti kopistaan, muistuttaen tällöin enemmän käärmettä kuin nelijalkaista, syöksyi sitten äkkiä eteenpäin ja pääsi yhdellä loikkauksella kolmanneksen välimatkasta, joka eroitti sen vastustajastaan.
Mirabeau pani käsivarret ristiin rinnalleen ja katseessa voima, joka teki hänestä puhujalavalla jyrisevän Jupiterin, hän suuntasi silmänsä koiraan.
Samalla kaikki hänen jäntevän ruumiinsa kehittämä sähkö tuntui keskittyneen hänen otsaansa. Hänen hiuksensa nousivat karilleen kuin leijonanharja ja jos tällöin olisi ollut yö eikä se päivänhetki, jolloin laskeva aurinko vielä valaisi, olisi varmaankin jokaisen hiuskarvan nähty kipunoivan.
Koira pysähtyi ja tuijotti häneen.
Mirabeau kumartui ottamaan maasta kourallisen hiekkaa ja viskasi sen koiran silmille.
Koira ulvahti ja uudella hypyllä se tuli kolmen neljän askelen päähän vastustajastaan. Mutta silloin tämä astui askelen koiraan päin.
Elikko oli hetken aikaa liikkumaton kuin metsästäjä Kephaloksen graniittikoira. Mirabeaun lähestyminen teki sen levottomaksi, se näytti empivän vihan ja pelon vaiheilla, hampaat ja silmät uhkasivat yhä, mutta samalla se lyyhistyi takakäpälilleen. Sitten Mirabeau kohotti kätensä hallitsijan elein, joka oli niin monesti koitunut hänelle voitoksi puhujalavalla, kun hän sinkosi vihollistensa silmille purevat, vihlovat, musertavat ivasanansa, ja masennettu koira alkoi väristä kaikilta jäseniltään ja peräytyi vilkuillen taakseen nähdäkseen, oliko pakotie esteetön. Äkkiä se sitten pyörsi poispäin ja kapaisi takaisin koppiinsa.
Mirabeau kohotti päänsä ylpeänä ja haltioissaan kuin joku
Isthmos-kisojen voittaja.
»Ah, herra tohtori», sanoi hän, »vanhempi Mirabeau oli oikeassa väittäessään, että koirat voivat pyrkiä ihmisyyden edustajiksi. Näitte tuon äsken röyhkeänä, sitten pelkurina ja nyt se on nöyrä kuin ihminen.»
Hän antoi kätensä vaipua rentona kupeelle ja sanoi käskevällä äänellä:
»Tänne, Cartouche, tänne!»
Koira epäröi, mutta käskijän kärsimätön ele sai sen työntämään päänsä toistamiseen ulos kopista, ryömien jälleen maata pitkin ja tuijottaen suoraan Mirabeaun silmiin se kulki välimatkan, joka eroitti sen voittajastaan. Mirabeaun jalkojen edessä se kohotti päänsä arasti ja hitaasti ja läähättäen nuoli kielensä kärjellä Mirabeaun sormenpäitä.
»Hyvä on», virkahti Mirabeau, »koppiisi takaisin!»
Hän viittasi kädellään ja koira meni makuulle.
Nuori mies oli kaiken aikaa seisonut portailla pelokkaana ja mykkänä kummastuksesta.
Mirabeau kääntyi puhuttelemaan Gilbertiä.
»Tiedättekö, hyvä tohtori», sanoi hän, »mitä minä ajattelin järjestellessäni tätä pikku kohtausta, jonka katselijana saitte vastikään olla?»
»En tiedä, mutta sanokaa, sillä ette varmaankaan tehnyt sitä pelkän uhman takia vai kuinka?»
»Minä ajattelin lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välistä kuuluisaa yötä. Tohtori, tohtori, antaisin mielelläni puolet jäljellä olevista elinpäivistäni, jos kuningas Ludvig kuudestoista olisi nähnyt tuon koiran syöksyvän kimppuuni, poistuvan koppiinsa ja tulevan sitten nuolemaan kättäni.»
Sitten hän virkkoi nuorelle miehelle:
»Suottehan anteeksi, hyvä herra, että nöyryytin Cartouchen? Menkäämme nyt silmäilemään Ihmisten ystävän asuntoa, koska haluatte näyttää sitä meille.»
Nuorukainen väistyi syrjään ja päästi Mirabeaun ohitseen. Tämä ei tuntunut tarvitsevan opasta ja näytti tuntevan talon yhtä hyvin kuin sen vakinainen asukas.
Pohjakerrokseen pysähtymättä hän riensi portaille, joita koristivat melko sirotekoiset rautakaiteet.
»Tätä tietä, tohtori, tätä tietä!» kehoitti hän.
Hänelle ominaisella, vastustamattomalla tavallaan, tottuneena kaikissa olosuhteissa hallitsemaan Mirabeau nytkin muuttui katselijasta toimivaksi henkilöksi, vieraasta isännäksi.
Gilbert seurasi häntä.
Tällä välin nuorukainen kutsui paikalle isänsä, viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, ja molemmat sisarensa, viidentoista, kahdeksantoista ikäiset tytöt, kertoakseen näille, minkä kummanlaisen vieraan talo oli saanut.
Hänen kuvaillessaan Cartouchen masentamista Mirabeau näytti Gilbertille markiisivainajan työhuonetta, makuusuojaa ja salonkia, ja koska jokainen huone, missä he kävivät, herätti hänessä joitakin muistoja, kertoi hän pikkujutun toisensa perään miellyttävästi ja innostuneesti, kuten hänen tapansa oli.
Talon omistaja sekä hänen omaisensa kuuntelivat silmät suurina ja korvat höröllä tätä opasta, joka kertoi juttuja heidän omasta talostaan.
Kun yläkerroksen huoneet oli tarkastettu ja kun Argenteuilin kirkonkello löi seitsemän, pelkäsi Mirabeau, ettei hän kenties ehtisikään tehdä kaikkea mitä oli aikonut, minkä vuoksi hän kehoitti Gilbertiä lähtemään alas ja näytti itse hyvää esimerkkiä harpaten nopeasti portaitten neljä ylintä askelta.
»Hyvä herra», virkkoi silloin talon isäntä, »koska te tiedätte noin monta juttua markiisi de Mirabeausta ja hänen kuuluisasta pojastaan, voisitte kenties kertoa jotakin myös näistä neljästä porrasaskelmasta, jutun, joka ei suinkaan olisi aikaisempia tarinoitanne huonompi.»
Mirabeau pysähtyi ja hymyili.
»Tosiaankin!» huudahti hän. »Mutta sen minä aioin sivuuttaa vaitiololla.»
»Miksi, kreivi?» kysyi tohtori.
»Hitossa, saatte itse päätellä. Päästyään pois Vincennesin vankilasta, missä oli virunut puolitoista vuotta, oli Mirabeau, joka oli kaksi kertaa niin vanha kuin tuhlaajapoika, saanut päähänsä tulla vaatimaan perintöosuuttaan. Hän ei suinkaan odottanut, että hänen paluunsa kunniaksi olisi teurastettu juottovasikkaa. Oli näet kaksikin syytä, miksei Mirabeauta otettu isänkodissa suosiollisesti vastaan. Ensiksi, hän tuli Vincennesistä vastoin markiisin tahtoa, ja toiseksi, hän tuli taloon tiukkaamaan rahaa. Siitä johtui, että markiisi, joka paraikaa viimeisteli jotakin ihmisystävällistä työtä, nousi tuolilta heti kun näki poikansa, sieppasi kepin kuultuaan pojan ensimmäiset sanat ja syöksyi hänen kimppuunsa niin pian kun kuuli sanan rahaa. Kreivi tunsi isänsä vanhastaan, mutta toivoi silti, että hänen seitsemänneljättä ikävuottansa pelastaisi hänet siitä ojennuksesta, joka nyt uhkasi häntä. Kreivi huomasi erehdyksensä tuntiessaan olkapäillään kepiniskujen raekuuron.»
»Mitä, kepiniskuja?» sanoi Gilbert.
»Niin juuri, ja aimo iskuja ne olivat, ei sellaisia, joita sivalletaan Comédie Françaisen esittäessä Molièren kappaleita, vaan rehellisiä kepiniskuja, jotka voivat murskata kallon ja katkaista käsivarren.»
»Entä mitä teki kreivi de Mirabeau?» kysyi Gilbert.
»Lempo, hän teki samaa mitä Horatius ensimmäisessä taistelussaan, hän turvautui pakoon. Valitettavasti hänellä ei ollut, kuten Horatiuksella, kilpeä. Lydian laulajan lailla hän ei olisi viskannut sitä menemään, vaan olisi suojellut sillä itseään kepiniskuilta. Mutta koska hänellä ei ollut kilpeä, kapaisi hän alas näiden portaitten neljä ylintä askelmaa, kuten minä vastikään tein, kenties hieman nopeamminkin. Siihen hän sitten pysähtyi, kääntyi, kohotti keppinsä hänkin ja sanoi: 'Seis, hyvä herra! Neljän asteen alapuolella ei ole enää sukulaisia!' Se oli aika kehno sanaleikki, mutta se pysäytti kelpo markiisin paremmin kuin maailman tepsivin järkisyy. 'Ah, mikä vahinko', sanoi hän, 'että isäni on kuollut, olisin kirjoittanut hänelle tämän'. Mirabeau», jatkoi kertoja, »oli liian taitava strategikko jättääkseen käyttämättä hyväkseen tätä pakotilaisuutta. Hän livisti jäljellä olevat portaat alas melkein yhtä nopeasti kuin oli harpannut ylimmätkin askelmat eikä valitettavasti sen koommin käväissyt enää isänsä talossa. Kreivi de Mirabeau onkin aika heittiö vai mitä te arvelette, tohtori?»
»Oh, hyvä herra», virkkoi nuorukainen lähestyessään kädet ristissä Mirabeauta ikäänkuin pyytääkseen vieraaltansa anteeksi, kun uskalsi olla toista mieltä, »sanokaa pikemminkin, hyvin suuri mies!»
Mirabeau silmäili nuorukaista tutkivasti.
»Vai niin», sanoi hän, »onko siis maailmassa ihmisiä, jotka ajattelevat
Mirabeausta tuontapaistakin?»
»On kyllä, hyvä herra», vastasi nuori mies, »ja silläkin uhalla, että pahoitan mielenne, sanon, että minä ennen muita ajattelen hänestä sitä.»
»Mutta, nuori mies», naurahti Mirabeau, »älkää sanoko sitä ääneen tässä talossa, sillä seinät voivat sen johdosta luhistua päällenne».
Sitten hän kumarsi kunnioittavasti vanhukselle ja kohteliaasti molemmille nuorille tytöille ja poistui puutarhaan. Hän heilautti kädellään ystävällisen tervehdyksen myöskin Cartouchelle, joka vastasi siihen murahduksella, mihin sisältyi sekä kapinallisuutta että alistumista.
Gilbert seurasi Mirabeauta, joka käski ajurin suunnata matkan kaupunkiin ja pysähtyä kirkon eteen.
Mutta jo ensimmäisessä kadunkulmassa hän komensi seis, otti taskustaan käyntikortin ja sanoi palvelijalleen:
»Teisch, viekää tämä kortti sille nuorelle miehelle, joka on herra de
Mirabeausta toista mieltä kuin minä.»
Sitten hän huoahti ja virkkoi:
»Ah, tohtori, hän ei ole vielä lukenut 'kreivi de Mirabeaun suurta petosta'!»
Teisch palasi.
Nuorukainen tuli hänen mukanaan.
»Voi, herra kreivi», sanoi hän pettämättömän ihailevasti, »suokaa minulle sama kunnia, minkä soitte Cartouchellekin, sallikaa minun suudella kättänne».
Mirabeau levitti sylinsä ja puristi nuorukaisen rintaansa vasten.
»Herra kreivi», lisäsi nuori mies, »nimeni on Mornais. Jos milloin tarvitsette henkilöä, joka on valmis kuolemaan puolestanne, muistakaa silloin minua.»
Mirabeaun silmät kyyneltyivät.
»Tohtori», sanoi hän, »tuollaisia ihmisiä tulee jälkeemme. Kunniani kautta minä luulen, että he ovat meitä parempia!»