II
Kuningattaren näköinen nainen
Vaunut pysähtyivät Argenteuilin kirkon eteen.
»Sanoin äsken, etten ole käynyt Argenteuilissa sen päivän jälkeen, jolloin isäni karkoitti minut kepiniskuin. Erehdyin, käväisin täällä päivänä, jolloin saatoin hänen ruumiinsa tähän kirkkoon.»
Mirabeau hyppäsi vaunuista, otti hatun käteensä ja astui kirkkoon paljain päin, verkkaisin ja juhlallisin askelin.
Tässä omituisessa miehessä oli niin kosolti vastakkaisia mielialoja, että hän oli toisinaan uskonnollinen, aikana, jolloin kaikki olivat ajattelijoita ja jolloin eräitten filosofia oli kehittynyt ateismiksi.
Gilbert seurasi häntä parin askeleen päässä. Hän näki Mirabeaun astelevan halki koko kirkon neitsyt Maarian alttarille saakka ja sitten pysähtyvän nojaamaan erästä jyhkeää pylvästä vasten, jonka romanilaisessa kapitelissa näkyi vuosiluku 12. vuosisadalta.
Pää kumarassa hän tuijotti mustaan kivipaateen, joka oli upotettu keskelle kappelin permantoa.
Tohtori kummasteli, mikä se noin oli vallannut Mirabeaun ajatukset; hänen katseensa seurasi kreivin katseen suuntaa ja pysähtyi seuraavaan hautakirjoitukseen:
»Tässä lepää
Françoise de Castellane, markiisitar de Mirabeau, hurskauden ja hyveen esikuva, onnellinen puoliso, onnellinen äiti.
Syntynyt Dauphinéssa 1685, kuollut Pariisissa 1769. Haudattu ensin Saint-Sulpiceen ja siirretty sitten tänne samaan hautaan kuin hänen arvoisa poikansakin, Victor de Riquetti, markiisi de Mirabeau, lisä nimeltään Ihmisten ystävä.
Syntynyt Provencen Pertuisissa lokakuun 4 p. 1715, kuollut Argenteuilissa heinäkuun 11 p. 1789. Rukoilkaa Jumalaa heidän sielujensa puolesta! Kuoleman läheisyys vaikuttaa niin voimakkaasti, että tohtori Gilbertkin painoi hetkeksi päänsä alas ja haki muististaan jotakin rukousta noudattaakseen kehoitusta, jonka hautakivi lausui jokaiselle kristitylle.
Mutta jos Gilbert joskus nuoruudessaan, mitä voi epäillä, olikin osannut puhua nöyryyden ja uskon kieltä, oli epäily, tuo viime vuosisadan syöpätauti, jäytänyt viimeisenkin rivin tästä elämänkirjasta ja filosofia oli kirjoittanut tilalle saivartelujaan ja paradoksejaan.
Havaittuaan sydämensä kuivaksi ja suunsa mykäksi hän kohotti päänsä ja näki pari kyyneltä Mirabeaun voimakkailla kasvoilla, jotka intohimoinen elämä oli uurtanut niinkuin laava tulivuoren kupeet.
Nämä pari kyyneltä liikuttivat oudosti Gilbertin mieltä. Hän meni puristamaan Mirabeaun kättä.
Mirabeau ymmärsi.
Jos hän olisi vuodattanut kyyneliä sen isän muistoksi, joka oli kiduttanut, kiusannut häntä ja toimittanut hänet vankilaan, olisivat ne kyyneleet tuntuneet käsittämättömiltä ja arkipäiväisiltä.
Hän kiiruhti siis selittämään Gilbertille tunneherkkyytensä todellisen syyn.
»Tämä Françoise de Castellane, isoäitini», sanoi hän, »oli kunnioitettava nainen. Kun kaikki muut pitivät minua inhoittavana, tyytyi hän sanomaan minua vain rumaksi. Kaikkien muiden vihatessa minua hän miltei rakasti minua. Mutta voimakkaimmin hän sentään rakasti poikaansa. Ja, kuten huomaatte, hyvä tohtori, minä olen yhdistänyt heidät samaan hautaan. Mihin minut liitetään? Kenen luut lepäävät minun vieressäni? Minulla ei ole edes koiraa minua rakastamassa!»
Ja hän naurahti sydäntäviiltävästi.
»Hyvä herra», virkkoi muuan kuivakiskoinen, moittiva ääni, jommoinen on ominainen ulkokultaisille henkilöille, »kirkossa ei ole tapana nauraa!»
Mirabeau käänsi kyynelehtivät kasvonsa suunnalle, josta tämä ääni kuului, ja huomasi pappismiehen.
»Herra», vastasi hän ystävällisesti, »oletteko tämän kirkon pappeja?»
»Olen… entä sitten?»
»Onko seurakunnassanne paljon köyhiä?»
»Enemmän kuin niitä, jotka antavat almuja…»
»Tunnette kai sentään jonkun armeliaan sydämen, jonkun ihmisystävällisen henkilön?»
Pappi alkoi nauraa.
»Hyvä herra», huomautti Mirabeau, »luulen kuulleeni teidän äsken sanovan, ettei kirkoissa ole tapana nauraa…»
»Herra», keskeytti pappi loukkaantuneena, »aiotteko pitää minulle nuhdesaarnan?»
»En, herra, aion vain todistaa teille, että henkilöitä, jotka pitävät velvollisuutenaan rientää kärsivien lähimmäistensä avuksi, ei ole niin vähän kuin te luulette. Minusta tulee todennäköisesti Marais-linnan asukas. No niin, kaikki työttömät saavat sieltä työtä ja kunnollisen palkan. Kaikki nälkää kärsivät vanhukset saavat sieltä leipää. Kaikki sairaat, kuulukootpa mihin tahansa valtiolliseen puolueeseen tai uskonlahkoon, saavat siellä hoidon. Tästä päivästä alkaen, herra pastori, annan teille siihen tarkoitukseen tuhannen frangia kuukausittain.»
Hän repäisi muistikirjastaan lehden ja kirjoitti siihen lyijykynällä seuraavan määräyksen:
»Kahdentoistatuhannen frangin maksumääräys, jonka nojalla Argenteuilin herra pastori saa minulta kuukausittain tuhannen frangia. Ne rahat hän käyttäköön hyväntekeväisyystarkoituksiin siitä päivästä alkaen, jolloin olen muuttanut asumaan Marais-linnaan.
Kirjoitettu Argenteuilin kirkossa ja varmennettu nimikirjoituksellani neitsyt Maarian alttarin ääressä.
Mirabeau vanhempi.»
Mirabeau oli tosiaankin kirjoittanut tämän maksumääräyksen ja varmentanut sen neitsyt Maarian alttarilla.
Maksumääräyksen kirjoitettuaan hän ojensi sen pastorille, joka hämmästyi luettuaan nimikirjoituksen ja hämmästyi vieläkin enemmän luettuaan koko paperin.
Sitten Mirabeau lähti kirkosta ja viittasi Gilbertiä seuraamaan mukana.
He nousivat jälleen vaunuihin.
Vaikka Mirabeau oli vain tuokioksi poikennut Argenteuiliin, ehti hän jättää jälkeensä kaksi muistoa, jotka myöhempien sukupolvien silmissä näyttivät kerrassaan suurenmoisilta.
Eräillä luonteilla on ominaisuus herättää huomiota kaikkialla, minne he jalallaan astuvatkin.
Niinkuin Kadmos, joka kylvi sotamiehiä Theban maaperälle.
Niinkuin Herakles, joka siroitteli kaksitoista urotekoansa maailman kasvoille.
Vielä tänä päivänä — Mirabeau on ollut vainaja jo seitsemättäkymmentä vuotta — vielä tänä päivänä käydessänne Argenteuilissa voitte pysähtyä samoissa paikoissa, missä Mirabeaukin, mikäli talo ei ole asumaton ja kirkko hylätty, ja te tapaatte kyllä jonkun, joka kertoo teille yksityiskohtaisesti ja kuin eilispäivän tapahtumasta kaikki, mitä mekin olemme kertoneet.
Vaunut ajoivat ison kadun päähän asti. Sitten ne poikkesivat Argenteuilista Besonsin tielle. He olivat kulkeneet tätä tietä tuskin sataakaan askelta, kun Mirabeau näki oikealla kädellä erään puiston tuuheat puut, joiden seasta pistivät esiin linnan ja sen sivurakennusten liuskakivikatot.
Se oli Marais.
Tien oikealla laidalla, ennenkuin poiketaan linnan rautaportille johtavalle kujalle, oli muuan kurjannäköinen hökkeli.
Tämän hökkelin kynnyksellä istui vaimo puurahilla tuuditellen sylissään laihaa, kalpeaa, kuumeen jäytämää lapsukaista.
Puolikuollutta pienokaistaan tyynnyttelevä äiti-rukka tuijotti itkien ylös taivaaseen.
Hän haki apua sieltä, mistä sitä haetaan, kun ihmisavusta ei enää ole toivoa.
Mirabeau huomasi jo kaukaa tämän surullisen kohtauksen.
»Tohtori», sanoi hän, »minä olen taikauskoinen kuin entisajan ihminen. Jos tuo lapsi kuolee, en muuta Marais-palatsiin. Tuumikaa asiaa, se koskee teitä.»
Hän pysäytti vaunut hökkelin edustalle.
»Tohtori», jatkoi hän, »koska minulla on vain parikymmentä minuuttia aikaa tarkastelukseni linnaa päivänvalossa, jätän teidät tähän. Tulkaa myöhemmin kertomaan minulle, onko toivoa lapsen pelastamisesta.»
Sitten hän sanoi lapsen äidille:
»Kunnon vaimo, tämä herra tässä on hyvin taitava lääkäri. Kiittäkää kaitselmusta, joka on lähettänyt hänet teidän luoksenne. Hän koettaa parantaa lapsenne.»
Vaimo ei tiennyt, oliko tämä unta. Hän nousi rahiltaan, lapsi sylissä, ja sopersi kiitossanoja.
Gilbert astui vaunuista.
Ajoneuvot jatkoivat matkaansa. Viittä minuuttia myöhemmin Teisch soitti linnan ovikelloa.
Kesti vähän aikaa, ennenkuin ketään tuli esille. Lopulta muuan mies, joka puvustaan päätellen oli puutarhuri, tuli avaamaan.
Mirabeau tiedusteli ensiksikin, minkälaisessa kunnossa linna oli.
Puutarhuri vastasi, että linna oli täysin asuttavassa kunnossa, minkä muuten ensi näkemältä huomasikin.
Se oli osa Saint-Denisin apottikunnan tiluksista, Argenteuilin priorin pääasunto, ja nyt myytävänä kirkon omaisuutta koskevan asetuksen johdosta.
Kuten on sanottu, tunsi Mirabeau linnan jo ennestään, mutta hän ei ollut milloinkaan päässyt tarkastamaan sitä niin läheltä kuin nyt tässä tilaisuudessa oli laita.
Kun portti oli aukaistu, tultiin ensimmäiseen, miltei neliönmuotoiseen pihaan. Oikealla oli sivurakennus, ilmeisesti puutarhurin asunto, vasemmalla toinen sivurakennus, jonka sirosti koristeltu ulkoasu pani hetkeksi epäilemään, ettei se ollut edellisen sisarrakennus.
Se oli silti edellisen sisarrakennus, mutta yksinkertainen sivurakennus oli koristelun mukana saanut miltei ylhäisen leiman. Suunnattomat, runsaskukkaiset ruusupensaat vaatettivat sitä monikirjavalla peitteellään, viiniköynnösten kiertäessä sitä vihreänä vyönä. Jokaista ikkunaa peittivät kuin uutimina neilikat, heliotropit ja fuksiat, joiden tuuheat oksat ja auenneet kukinnot estivät aurinkoa ja ihmiskatsetta kurkistamasta sisälle. Pieni kukkatarha, täynnä liljoja, kaktuksia ja narsisseja, oikea kukkaismatto, jota kaukaa katsellen olisi voinut luulla Penelopen kirjailemaksi, oli ihan rakennuksen edessä ja ulottui pitkin pihaa sen toiseen laitaan asti, missä kasvoi suunnaton kyynelpaju ja ryhmä upeita lehmuksia.
Tiedämme, että Mirabeau piti kukista intohimoisesti. Nähdessään tuon ruusuihin hukkumaisillaan olevan paviljongin, tuon ihanan kukkatarhan, joka oli kuin osa Flora-jumalattaren asunnosta, hän huudahti ilosta ja sanoi puutarhurille:
»Hyvä ystävä, onko tuo paviljonki vuokrattavana tai myytävänä?»
»Onpa vainen, herra», vastasi mies, »sillä se kuuluu linnaan ja linna on vuokrattavana tai myytävänä. Se on tosin nyt vuokrattu, mutta koska asukkaan kanssa ei ole tehty vuokrasopimusta, voi hänet sieltä häätää, jos herra aikoo ottaa linnan haltuunsa.»
»Entä kuka on se asukas?»
»Muuan nainen.»
»Nuori?»
»Kolmenkymmenen tai viidenneljättä ikäinen.»
»Kaunis?»
»Hyvin kaunis.»
»Hyvä on», sanoi Mirabeau. »Saammehan nähdä. Kaunis naapuritar ei ole haitaksi. Olkaa hyvä ja näyttäkää minulle nyt itse linna.»
Puutarhuri meni Mirabeaun edellä ja he tulivat pian sillalle, joka yhdisti ensimmäisen pihan toiseen ja jonka alla solisi pikku puro.
Puutarhuri pysähtyi.
»Jos herra», sanoi hän, »haluaa antaa paviljongissa asuvan naisen elää kaikessa rauhassa, käy se sitäkin helpommin päinsä, kun tämä pikku puro eristää täydellisesti paviljonkiin kuuluvan puisto-osan muusta puutarhasta. Hän olisi omalla puolellaan ja herra omallaan…»
»Hyvä, hyvä, sittenhän nähdään», sanoi Mirabeau. »Silmäilkäämme nyt linnaa.»
Ja hän nousi ketterästi ulkoportaat.
Puutarhuri aukaisi pääoven.
Tästä ovesta pääsi stukkomaalauksin somistettuun eteiseen, jonka seinäsyvennyksissä oli kuvapatsaita ja pylväsjalustoilla maljakkoja, kuten sen ajan kuosi vaati.
Eteisen perällä, vastapäätä isoa ovea, oli toinen ovi, josta pääsi puutarhaan.
Oikealla olivat biljardihuone ja ruokasali.
Vasemmalla oli kaksi salonkia, iso ja pieni.
Alakerros miellytti Mirabeauta aika lailla, mutta hän näytti hajamieliseltä ja kärsimättömältä.
He nousivat yläkerrokseen.
Yläkerroksessa oli iso sali, joka tuntui sopivan mainiosti työhuoneeksi, ja kolme neljä makuusuojaa.
Salin ja makuusuojien ikkunat olivat kiinni.
Mirabeau itse meni avaamaan yhden.
Puutarhuri aikoi avata muut.
Mutta Mirabeau viittasi kädellään ja puutarhuri herkesi yrityksestään.
Mirabeaun aukaiseman ikkunan alla, ison kyynelpajun katveessa loikoili muuan nainen kirjaa lukien. Parin askeleen päässä hänestä viiden tai kuuden vuoden ikäinen poika leikki nurmikolla kukkien seassa.
Mirabeau oivalsi, että tämä nainen oli paviljongin asukas.
Oli mahdotonta olla sirommin ja upeammin puettu kuin tämä nainen. Hänen yllänsä oli pitsein koristettu lyhyt musliininen aamunuttu, joka peitti valkoiset, punaisilla ja valkoisilla nauhoilla kurotut taftikankaiset liivit, valkoinen musliinihame ja siinä punavalkoiset, rypytetyt lievereunat, punaiset taftikankaiset kureliivit samanvärisin nauhakkein sekä päähuivi, kauttaaltaan koristettu liehuvilla pitseillä, joiden seasta kuin utupilvestä eroitti hänen kasvonsa.
Hienot, hoikat kädet, joissa oli aristokraattiset kynnet, lapsukaisen jalat parissa pienessä, taftikankaisessa, valkoisessa tohvelissa, joissa oli ruusun väriset nauhakkeet, täydensivät tätä sopusuhtaista, hurmaavaa kokonaisuutta.
Pojan yllä oli valkoinen, satiininen puku ja päässä Henrik IV:n kuosinen hattu sekä vyöllä kolmivärinauha, jota sanottiin kansallisvyöksi — moinen pukusekoitus ei ollut näihin aikoihin niinkään harvinainen.
Samanlainen puku oli ollut nuorella kruununprinssilläkin, kun hän oli viimeksi esiintynyt äitinsä kanssa Tuileries-palatsin parvekkeella.
Mirabeaun viittauksen tarkoituksena oli, ettei tuota kaunista naista häirittäisi.
Nainen oli siis kukkaispaviljongin asukas, liljoja, kaktuksia ja narsisseja kasvavan kukkatarhan kuningatar, lyhyesti, sellainen naapuritar, jonka Mirabeau, aistillisia nautintoja tavoitteleva mies, olisi valinnut, ellei sattuma olisi nyt tuonut sitä hänen tielleen.
Jonkun tovin hän ahmi silmin tuota ihanaa olentoa, joka lojui liikkumattomana kuin marmoriveistos aavistamatta, olevansa miehen palavien katseitten edessä. Mutta joko sattumalta tai jonkun magneettisen virran vaikutuksesta naisen silmät irtaantuivat kirjasta ja kääntyivät ikkunaan päin.
Hän huomasi Mirabeaun, parahti hiljaa, nousi, kutsui poikaansa, tarttui hänen käteensä ja katosi, pariin kolmeen otteeseen taaksensa vilkaistuaan, puiden sekaan, joiden välitse Mirabeau näki vilauksittain hänen upean pukunsa, jonka hohtava valkoisuus uhmasi hämärtyvää iltaakin.
Tuntemattoman naisen huudahdukseen Mirabeau vastasi syvää kummastelua ilmaisevalla huudahduksella.
Tuo nainen oli, ei vain majesteetilliselta ryhdiltään, vaan myöskin, mikäli pitsiharson takaa saattoi erottaa hänen kasvojaan, piirteiltään ilmetty Marie-Antoinette.
Poika vielä lisäsi tätä yhdennäköisyyttä. Hän oli tarkalleen yhtä vanha kuin kuningattaren toinen poika, kuningattaren, jonka ryhti, jonka kasvot ja jonka vähäisimmätkin eleet olivat syöpyneet Mirabeaun mieleen, sanoisimmeko, sydämeen Saint-Cloudissa tapahtuneen keskustelun jälkeen. Hän olisi tuntenut kuningattaren, missä tahansa hänet olisi tavannutkin, vaikkapa sen jumalaisen pilven seasta, johon Vergilius kietoo Venuksen, kun tämä ilmestyy pojalleen Kartagon rannikolla.
Mikä kumma ihme toi tuon salaperäisen naisen, joka mikäli ei ollut kuningatar, -oli hänen elävä kuvajaisensa, sen talon puistoon, jonka Mirabeau aikoi vuokrata?
Tällöin Mirabeau tunsi olkapäällään käden kosketuksen.