IV
Mars-kenttä
Olemme jo koettaneet saada lukijamme käsittämään, mikä aukaisematon liittoside oli yhdistänyt koko Ranskan ja mikä vaikutus yleistä liittoa edeltäneillä paikallisliitoilla oli koko Euroopalle.
Eurooppa näet käsitti, että jonakin päivänä — milloin? määräpäivä oli vielä etäisen tulevaisuuden usvissa — Eurooppa käsitti, sanomme sen toistamiseen, että jonakin päivänä sekin muodostaisi vain yhden suunnattoman kansalaisliiton, yhden valtavan veljesjärjestön.
Mirabeau oli innokkaimpia tämän suuren liiton puuhaajia. Kuninkaan epäileviin huomautuksiin hän oli vastannut, että mikäli Ranskassa kuninkuus aiottiin turvata, ei pelastusta suinkaan olisi etsittävä Pariisista, vaan maaseudulta.
Tästä Ranskan kaikilta kulmilta saapuneiden kansalaisten veljellisestä liitosta koituisi muuten tavaton etu, se näet, että kuningas näkisi kansansa ja kansa näkisi kuninkaansa. Kun Ranskan kansa kolmensadantuhannen edustajansa, porvarien, virkamiesten ja sotilasten, suulla huutaisi Mars-kentällä: »Eläköön kansa!» ja kädet liittyisivät toisiinsa Bastiljin raunioilla, eivät jotkut sokeat liehittelijät tai ne, joiden etujen mukaista oli sokaista kuningas», voisi enää sanoa hänelle, että vain Pariisi, jota kourallinen kiihkoilijoita johti, vaati vapautta, jota muu Ranska ei ollenkaan kaivannut. Ei, Mirabeau luotti kuninkaan terveeseen arvostelukykyyn, hän luotti kuninkuusaatteeseen, joka silloin vielä vaikutti elävänä jokaisen ranskalaisen sydämessä, ja hän laski, että tämä ennen kokematon, tuntematon, kuulumaton kosketus kuninkaan ja kansan välillä johtaisi pyhään liittoon, jota mitkään vehkeilyt eivät voisi murtaa.
Neroilla on joskus ylevän lapsekkaita oikkuja, joita tulevan ajan poliittisilla alokkaillakin on oikeus naureskella.
Lyonin tienoilla oli jo pidettykin jonkunlainen valmistava liittojuhla. Ranska, joka vaistomaisesti liukui kohti yhteyttään, oli luullut saavansa kuulla ratkaisevan sanan Rhône-joen laaksomaakunnista, mutta olikin sitten huomannut, että Lyon kyllä saattoi kihlata Ranskan vapaudenhengen kanssa, mutta että Pariisin tehtävänä oli solmia lopullinen avioliitto!
Kun Pariisin pormestari ja kommuuni, jotka eivät voineet enää vastustaa toisten kaupunkien pyyntöjä, tekivät kansalliskokoukselle ehdotuksen yleisen liittojuhlan järjestämisestä, syntyi edustajien joukossa tavaton mieltenkuohu. Ajatusta, että Pariisiin, tähän ikuisen kapinallisuuden keskukseen, kerättäisiin suunnaton väkijoukko, vastustivat eduskunnan molemmat riitapuolueet, rojalistit ja jakobinit.
Rojalistit väittivät, että siitä uhkaisi tulla toinen jättimäinen heinäkuun 14 päivä, mutta ei Bastiljia, vaan kuninkuutta vastaan.
Jakobinit puolestaan, jotka tiesivät hyvin, minkälainen vaikutusvalta Ludvig XVI:lla oli suuriin joukkoihin, kavahtivat tätä liittojuhlaa yhtä paljon kuin heidän vastustajansakin.
Jakobinien silmissä moinen liitto herpaannuttaisi yleisen mielipiteen, tyynnyttäisi epäluulon, herättäisi entisen palvonnan, lyhyesti, tekisi Ranskasta jälleen kuningasmielisen.
Mutta ei liioin käynyt päinsä vastustella tätä liikettä, jonka vertaista ei ollut nähty sen jälkeen kun 11. vuosisadalla koko Eurooppa oli noussut vapauttamaan Kristuksen hautaa.
Eikä se ole kummakaan: nämä kaksi kansanliikettä eivät olleet toisilleen niin vieraita kuin ensi silmäyksellä voisi luulla. Ensimmäinen vapaudenpuu oli istutettu Pääkallonpaikalle.
Mutta kansalliskokous teki voitavansa saadakseen osanoton liittojuhlaan pienemmäksi kuin miksi se uhkasi paisua. Kysymystä pohdittiin pitkät ajat, joten niille, jotka tulisivat valtakunnan kaukaisimmilta kulmilta, voisi käydä samoin kuin Lyonin liittojuhlassa oli käynyt Korsikan edustajille: vaikka nämä olivatkin pitäneet kiirettä, olivat he kuitenkin tulleet liian myöhään.
Kukin paikkakunta saisi sitäpaitsi kustantaa edustajiensa matkan. Oli maakuntia — ja se tiedettiin — niin köyhiä, että ne vain äärimmäisin ponnistuksin voisivat kustantaa edustajilleen vain puoli matkaa tai oikeammin vain neljänneksen, koska edustajien oli ei ainoastaan tultava Pariisiin vaan myöskin palattava kotiseudulleen.
Mutta kansalliskokous ei ollut huomannut yleistä innostusta. Se ei ollut ottanut lukuun varakkaitten autiutta, jotka antoivat kahdesti, kerran omilleen, toisen kerran köyhille. Se ei ollut ottanut lukuun vieraanvaraisuutta, joka huusi teiden varsilla: »Ranskalaiset, avatkaa ovet, veljenne saapuvat Ranskan kaikilta ääriltä!»
Tämä huuto ei tavannut ainoatakaan kuuroa korvaa, ei ainoatakaan vastahakoista ovea.
Ei ollut vieraita, ei tuntemattomia, kaikkialla vain ranskalaisia, omaisia, veljiä. Tänne, te suuren juhlan toivioretkeläiset! Tulkaa, kansalliskaartilaiset, tulkaa, soturit, tulkaa, meripojat! Astukaa meidän taloomme! Te tapaatte isiä, äitejä, vaimoja, joiden pojat ja miehet saavat muualla samaa kestiystävyyttä, mitä me tarjoamme teille!
Jos joku olisi viety, kuten aikoinaan Kristus, ei maapallon korkeimmalle vuorelle, vaan Ranskan korkeimmalle kukkulalle, olisi hänelle auennut loistava näky, kun nämä kolmesataatuhatta kansalaista vaelsivat kohti Pariisia, kun nämä tähden säteet virtasivat takaisin keskukseensa.
Entä ketkä johtivat kaikkia näitä vapauden toivioretkeläisiä? Vanhukset, seitsenvuotisen sodan poloiset soturit, Fontenoyn aliupseerit, ylemmät upseerit, joilta oli vaadittu kokonainen elämä työtä, rohkeutta ja uhrautumista ennenkuin olivat saaneet luutnantin olkanauhan ja kapteenin kahdet olkanauhat, kurjat kaivostyöläiset, joiden oli täytynyt otsallaan kuluttaa entisen sotilashallituksen graniittiholvia, merimiehet, jotka Bussyn ja Dupleixin kanssa olivat valloittaneet Intian ja Lally-Tollendalin kanssa sen menettäneet, elävät ihmisrauniot, sotakenttien tykkien runtelemat, meren vuoksen ja luoteen kuluttamat. Juhlan aattopäivinä kahdeksankymmenen ikäiset ukot suorittivat kuuden seitsemän penikulmaisen päivämatkan ehtiäkseen ajoissa. Ja he saapuivat perille ajoissa.
Hetkellä, jolloin he olivat valmiit vaipumaan ikuiseen uneen ja lepoon, he saivat takaisin nuoruutensa voimat.
Isänmaa oli kutsunut heitä toisella kädellä, toisella näyttänyt heille heidän lastensa tulevaisuuden.
Toivo kulki heidän edellään.
Ja he lauloivat kaikki samaa laulua, tulivatpa toivioretkeläiset pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, Elsassista tai Bretagnesta, Provencesta tai Normandiesta. Kuka oli opettanut heille tämän laulun, jonka poljento oli raskasta, hidasta kuin niiden vanhojen virsien, joiden sävel oli johtanut ristiretkeläiset yli Bosporon ja halki Vähän Aasian tasankojen? Kukaan ei tiedä — ehkäpä uudistusten hyvä hengetär, joka ohiliitäessään lehahdutti siipiään Ranskan yli.
Tämä laulu oli kuuluisa Eespäin vaan, ei vuoden 93 laulu. Vuosi 93 käänsi kaikki ylösalasin, muutti naurun kyynelvuoksi, hien verivirraksi.
Ei, koko tämä Ranska, joka oli riistäytynyt kotikonnultaan ja marssi nyt Pariisiin vannomaan yleistä valaa, ei laulanut uhkaavia sanoja, se ei laulanut:
»Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, ylimykset lyhtytolppaan; hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, hirteen ylimykset maan!»
Tämä kansa ei laulanut kuolemanlaulua, vaan elämänlaulua, se ei ollut epätoivon hymniä, vaan toivon virttä.
Se lauloi toisin sävelin ja toisin sanoin:
»Kaikki kansa tänään kertaa yhä: hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan, ohjeenansa Luojan sana pyhä. Hei, eespäin vaan, eespäin vaan, eespäin vaan. Lainlaatijan? apua vaatii maa: ken itsensä ylentää, nöyrtyä saa, ylös se, joka itsensä alentaa!»
Tarvittiin jättiläissirkus Pariisin ja maakunnan viidellesadalletuhannelle hengelle, tarvittiin suunnaton amfiteatteri miljoonaiselle katselijajoukolle.
Edelliseen tarkoitukseen valittiin Mars-kenttä.
Jälkimäiseen Passyn ja Chaillotin kukkulat.
Mutta Mars-kenttä oli vain tasainen pinta. Siitä oli tehtävä valtava allas, sitä oli syvennettävä ja kaivausmullasta tehtävä siihen sivukorokkeet.
Viisitoistatuhatta työmiestä — miehiä, jotka ikuisesti valittelevat ääneensä, että hakevat työtä turhaan, mutta kaikessa hiljaisuudessa rukoilevat, ettei työtä ilmaantuisi — viisitoistatuhatta työmiestä Pariisin kaupunki lähetti kuokin ja lapioin muuttamaan tätä kenttää leveän amfiteatterikorokkeen reunustamaksi laaksoksi. Mutta näillä viidellätoistatuhannella oli aikaa vain kolme viikkoa suorittaa tämä titanien työ. Kahden päivän perästä huomattiin, että he tarvitsisivat kolme kuukautta.
Ehkä he saisivat paremman palkankin, jos lakkaisivat työstä, kuin jos työskentelisivät.
Mutta silloin tapahtui ihme, jonka mukaan voi arvostella Pariisilaisten haltioitunutta innostusta. Koko asujamisto ryhtyi tähän suunnattomaan työhön, jota muutama tuhat laiskuria ei voinut tai ei halunnut suorittaa. Samana päivänä kun kuultiin, ettei Mars-kenttä valmistuisikaan heinäkuun 14 päiväksi, nousi satatuhatta miestä ja sanoi äänessä varmuus, joka ilmenee kansan tai Jumalan tahdossa: »Se valmistuu!»
Näiden sadantuhannen työmiehen edustajat kävivät Pariisin pormestarin puheilla, jonka kanssa tehtiin sopimus, että he saisivat työskennellä yöllä, jottei heidän päivätyönsä häiriintyisi.
Jo samana iltana kello seitsemän jymähti tykinlaukaus, joka ilmoitti päivän työn päättyneen ja yön alkavan.
Ja samalla hetkellä Mars-kentälle syöksyi väkeä neljältä suunnalta, Grenellen taholta, joen puolelta, Gros-Cailloulta päin ja Pariisista käsin.
Kukin toi työaseet mukanaan: kuokan, lapion tai käsirattaat.
Toiset vierittivät paikalle viinitynnyreitä ja näiden perässä tuli viulun ja kitaransoittajia, rumpaleita ja huilunpuhaltajia.
Kaikki ikäkaudet, kaikki säätyarvot, molemmat sukupuolet olivat mukana tässä tungoksessa: rahvasta, sotamiehiä, apotteja, munkkeja, kauniita naisia, tanssijattaria, armeliaisuussisaria, näyttelijättäriä. Kaikki käyttelivät lapiota, työnsivät rattaita. Lapset kulkivat edellä tuohuksineen ja soittokunnat tulivat perässä viljellen kaikkia soittimiaan. Tämän työntouhun, hälinän ja soiton yli kohosi Eespäin vaan, sadantuhannen suun laulama hymni, johon kolmesataatuhatta ääntä vastasi Ranskan kaikilta ääriltä.
Uutterimpien ja ensimmäisinä tulleiden työmiesten joukossa oli kaksi asetakkiin pukeutunutta miestä. Toinen oli nelikymmenvuotias, jäntterä, voimakas, mutta synkännäköinen.
Hän ei laulanut, tuskin puhuikaan.
Toinen oli nuori mies, parinkymmenen ikäinen; hänellä oli avomieliset, hymyilevät kasvot, suuret siniset silmät, hohtavan valkoiset hampaat, vaaleat hiukset, isot jalat ja kömpelöt polvet. Leveillä kourillaan hän nosteli valtavia taakkoja, työnsi käsirattaitaan, hetkeksikään levähtämättä, alati laulaen, päästämättä silmänräpäykseksikään näkyvistä toveriaan, lausuen hänelle tuolloin tällöin jonkun ystävällisen sanan, vaikkei toinen vastannutkaan, tai tarjoten hänelle viinilasin, jonka hän torjui, ja palasi työpaikalleen olkapäitänsä kohauttaen, raataen kuin kymmenen ja laulaen kuin kaksikymmentä.
Nämä miehet olivat Billot ja Pitou.
Kertokaamme nyt, mitä tapahtui Villers-Cotteretsissa kolmantena yönä sen jälkeen kun he oli saapuneet Pariisiin, toisin sanoin heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä eli hetkellä, jolloin näimme heidän voimiensa mukaan ahertavan toisten raatajien joukossa.