V
Kerrotaan, mitä Catherinelle on tapahtunut, mutta ei sanota, mitä hänelle tapahtuu
Tänä heinäkuun 5 ja 6 päivän välisenä yönä kellon lähetessä yhtätoista illalla tohtori Raynal, joka oli mennyt levolle toivoen — kuten lääkärit niin usein turhaan tekevät — saavansa viettää yön kaikessa rauhassa, heräsi siihen, että ulko-ovelta kuului kolme voimakasta koputusta.
Kuten tiedämme, oli kunnon tohtorin tapana, kun yöllä kolkutettiin hänen ovelleen tai soitettiin yökelloa, mennä itse avaamaan, jotta tapaisi pikemmin ne henkilöt, jotka voivat tarvita hänen apuaan.
Tälläkin kerralla hän hypähti sukkasillaan vuoteesta, pani yllensä aamunutun, jalkaansa tohvelit ja meni niin nopeasti kuin pääsi kapeat portaat alas.
Vaikka hän liikkuikin ketterästi, oli hän yöllisen vieraan mielestä kai liian hidas, sillä tämä oli alkanut jälleen kolkuttaa, mutta nyt ihan säännöttömästi ja loputtomasti, kunnes ovi äkkiä aukeni.
Tohtori Raynal tunsi saman lakeijan, joka kerran aikaisemminkin oli tullut häntä yöllä hakemaan varakreivi Isidor de Charnyn luokse.
»Ohoh!» virkkoi tohtori. »Tekö taas, ystäväiseni? Ymmärrätte kai, etten sano näin moittiakseni, mutta jos isäntänne on jälleen haavoittunut, niin pitäköön varansa; ei ole terveellistä liikuskella tienoilla, missä sataa pyssynkuulia.»
»Herra tohtori», vastasi palvelija, »nyt ei ole kysymys isännästä eikä haavasta, vaan jostakin muusta yhtä kiireellisestä. Pukeutukaa nopeasti, tässä on ratsu, teitä odotetaan.»
Tohtori ei tarvinnut pukeutumiseensa milloinkaan viittä minuuttia enempää. Tällä kerralla, kun hän huomasi palvelijan äänensävystä ja äskeisestä kolkutustavasta, että häntä tarvittiin tavallista kiireellisemmin, hänelle riitti neljä minuuttia.
»Tässä olen», sanoi hän tullessaan takaisin melkein heti kun oli kadonnut.
Maahan laskeutumatta lakeija piteli suitsista tohtori Raynalin hevosta. Tohtori nousi heti satulaan ja seurasi palvelijaa, joka ratsasti edellä. Nyt ei käännyttykään vasemmalle, kuten edellisellä kerralla, vaan poikettiin oikealle.
Hänet opastettiin nyt päinvastaiseen suuntaan Boursonnelsista.
He ratsastivat halki puiston, tulivat sitten metsään — Haramontin jäädessä vasemmalle — ja olivat pian niin sankassa ryteikössä, että oli vaikeaa päästä edemmäksi ratsain.
Äkkiä muuan mies tuli esille puun takaa.
»Tekö siellä, tohtori?» kysyi hän.
Tohtori pysäytti hevosensa, sillä hän ei tiennyt, mitä tämä uusi tulokas heistä tahtoi, mutta sitten hän tunsi varakreivi Isidor de Charnyn äänen.
»Minä tässä olen», vastasi hän. »Minne lempoon te oikein aiotte viedä minut, herra varakreivi?»
»Saatte pian nähdä», sanoi Isidor. »Mutta olkaa hyvä ja hypätkää satulasta ja seuratkaa minua.»
Tohtori hypähti maahan. Hän alkoi käsittää.
»Vai niin», virkkoi hän, »lyön vetoa, että kysymyksessä on synnytys?»
Isidor tarttui hänen käteensä.
»Niin on, tohtori, ja lupaattehan säilyttää salaisuuden, eikö totta?»
Tohtori kohautti olkapäitään ikäänkuin olisi mielinyt sanoa: — Hyvä jumala, olkaa rauhassa, ei tämä ole ensimmäistä kertaa!
»No niin, tätä tietä», sanoi Isidor vastaten hänen ajatukseensa.
Ja molemmat painuivat rautatammien sekaan, yli kuivien, alla ratisevien lehtien, suunnattomien pyökkien pimentoon, joiden huojuvien oksien lomitse tähti silloin tällöin pilkahti, ja etenivät ryteikössä, johon ratsain ei olisi voinut tunkeutua.
Jonkun tovin perästä tohtori näki Clouise-kallion.
»Soo, kelpo Clouisin majaanko olemmekin menossa?» kysyi hän.
»Emme ihan sinne, mutta lähelle kyllä», vastasi Isidor.
Ja kiertäen tuon suunnattoman kalliopaaden hän opasti tohtorin pienen tiilirakennuksen oven eteen. Tämä rakennus nojasi vanhan metsänvartijan hökkeliin niin välittömästi, että olisi voinut luulla — ja naapuristossa tosiaan luultiinkin että ukko Clouis oli mukavuussyistä rakennuttanut tämän jatkon.
Mutta, paitsi että Catherine vääntelehti vuoteella, tarvitsi vain luoda silmäys ympärilleen tässä pikku huoneessa huomatakseen erehtyneensä.
Seiniä peitti kaunis paperi, kahdessa ikkunassa oli seinäpaperin väriset kangasuutimet, ikkunoitten välissä riippui komea kuvastin ja kuvastimen alla oli pöytä täynnä porsliinisia tarve-esineitä, edelleen kaksi tavallista tuolia ja kaksi nojatuolia, pieni sohva ja pieni kirjakaappi, siinä se, kuten nykyisin sanottaisiin, miltei loistelias sisustus, joka kohtasi silmää, kun astui tähän pikku huoneeseen.
Mutta kelpo tohtorimme katse ei pysähtynyt hetkeksikään näihin seikkoihin. Hän oli huomannut vuoteella makaavan naisen. Hän meni suoraan potilaan luokse.
Tohtorin nähdessään Catherine peitti kasvot käsillään, jotka eivät voineet pidättää hänen nyyhkytyksiään eivätkä salata hänen kyyneliään.
Isidor tuli lähemmäs ja lausui hänen nimensä. Tyttö kietoi kätensä hänen kaulaansa.
»Tohtori», sanoi nuori mies, »uskon teidän käsiinne sen naisen elämän ja kunnian, joka tänään on rakastajattareni, mutta josta kerran tulee vaimoni».
»Ah, kuinka hyvä sinä oletkaan, Isidor kulta, kun puhelet noin! Sillä sinä tiedät hyvin, että minunlaiseni tyttö-rievun on mahdotonta koskaan tulla varakreivitär de Charnyksi. Mutta minä kiitän sinua silti. Sinä tiedät minun nyt tarvitsevan voimaa ja sinä haluat valaa minuun rohkeutta. Ole rauhassa, minä olen rohkea. Paras todistus siitä on, että paljastan kasvoni teille, hyvä tohtori, ja ojennan teille käteni.»
Ja hän ojensi kätensä tohtori Raynalille.
Entistä ankarampi tuska kouristi Catherinen kättä juuri silloin kun tohtori Raynal puristi sitä.
Tohtori loi merkitsevän silmäyksen Isidoriin. Tämä ymmärsi, että hetki oli tullut.
Nuori mies polvistui potilaan vuoteen viereen.
»Catherine, rakas lapsi», sanoi hän, »minun pitäisi pysyä lähelläsi, tukea ja rohkaista sinua, mutta minä pelkään voimieni pettävän. Mutta jos sinä haluat…»
Catherine kietoi kätensä Isidorin kaulaan.
»Mene», sanoi hän. »Kiitän sinua, että rakastat minua niin, ettet voi nähdä minun kärsivän.»
Isidor kosketti huulillaan lapsi-poloisen huulia, puristi vielä kerran tohtori Raynalin kättä ja lähti huoneesta.
Kaksi tuntia hän harhaili kuin haamut, joista Dante puhuu, jotka eivät voi hetkeäkään levähtää ja jos pysähtyvät, pistää heitä joku pahahenki kolmikärjellään ja työntää heidät jälleen liikkeelle. Yhtenään, pitemmän tai lyhyemmän matkan kuljettuaan, hän palasi tuon oven eteen, jonka takana täyttyi synnyttämisen tuskallinen salaisuus. Mutta kerta kerralta Catherinen huudot iskivät häneen kuin kadotettuja kiduttava kolmikärki, ja hän jatkoi harhailevaa kulkuaan loitoten alituiseen paikalta, jonne hän alituiseen palasi.
Vihdoin hän kuuli yöstä tohtorin kutsun, johon liittyi toinen hennompi, heikompi ääni. Kahdella harppauksella hän ehätti avoimelle ovelle, jonka kynnyksellä häntä odotti tohtori lapsi sylissä.
»Ah, Isidor», kuiskasi Catherine, »nyt minä olen kaksin kerroin sinun… sinun rakastajattarena ja sinun äitinä!»
Viikkoa myöhemmin, heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä samalla kellonlyömällä majan ovi aukeni jälleen. Pari miestä kuljetti paareilla erästä naista ja lasta. Muuan nuori, ratsastava mies kulki saattueen mukana ja kehoitti kantajia äärimmäiseen varovaisuuteen. Haramontin ja Villers-Cotteretsin valtatiellä saattue tapasi kauniit, kolmen hevosen vetämät berliiniläisvaunut, joihin äiti lapsineen nousi.
Nuori mies antoi joitakin ohjeita palvelijalleen, hypähti maahan, heitti ratsunsa ohjakset palvelijalle ja meni vaunuihin. Villers-Cotteretsiin pysähtymättä, sen kautta edes menemättä vaunut sivuuttivat puiston ja fasaaniaitauksen, tulivat Largny-kadun päähän ja vierivät sitten nopeaa menoa Pariisiin johtavalla tiellä.
Ennen lähtöä nuori mies oli jättänyt ukko Clouisille kukkarollisen kultaa ja nuori nainen Pitoulle osoitetun kirjeen.
Tohtori Raynal oli vakuuttanut, että toipilaan terveydentila ja poikalapsen vankka ruumiinrakenne sallivat kyllä vaaratta matkata Villers-Cotteretsista Pariisiin hyvissä ajoneuvoissa.
Tohtorin vakuutus oli saanut Isidorin järjestämään tämän matkan, joka oli muuten välttämätönkin, koska Billot ja Pitou palaisivat pian kotiin.
Jumala, joka joskus tuntuu määrättyyn hetkeen asti suojelevan ja sitten myöhemmin hylkäävän, oli suonut synnytyksen tapahtua Billotin ja Pitoun poissaollessa. Edellinen ei muuten tuntenutkaan tyttärensä pakopaikkaa eikä jälkimäinen edes aavistanut Catherinen olevan siunatussa tilassa.
Kello viisi aamulla vaunut saapuivat Saint-Denisin portille, mutta se ei päässyt bulevardeille, sillä kadut olivat ahdinkoon saakka täynnä juhlayleisöä.
Catherine kurkisti sattumalta vaunujen ikkunasta, mutta vetäytyi parahtaen takaisin ja kätki päänsä Isidorin rinnalle!
Ensimmäiset, jotka hän juhlivien joukossa näki, olivat Billot ja Pitou.