VI
Heinäkuun 14 päivä 1790
Se työ, jolla suunnattomasta tasangosta piti tehtämän suunnaton laakso kahden kunnaan väliin, oli tosiaankin saatu valmiiksi heinäkuun 13 päivän illalla koko pariisilaisväestön yhteistoiminnan avulla.
Saadakseen varmasti hyvän paikan seuraavan päivän juhlatilaisuudessa olivat monet työmiehet jääneet nukkumaan työmaalle ja nukkuivat kuin voittajat taistotanterella.
Billot ja Pitou olivat liittyneet toisiin edustajiin ja valinneet itselleen paikan heidän kanssaan bulevardilta. Kuten olemme nähneet, järjesti sattuma asiat niin, että Aisnen departementin edustajille oli varattu juuri se tienoo, minne Catherinea ja hänen lastansa kuljettavat vaunut Pariisin-matkallaan poikkesivat.
Tämä edustajaryhmä ulottui pitkänä rivinä Bastiljista Bonne-Nouvellen bulevardille.
Jokainen oli tehnyt parhaansa ottaakseen nämä vieraat ystävällisesti vastaan. Kun saatiin kuulla, että bretagnelaiset, vapauden vanhimmat, olivat tulossa, menivät Bastiljin valloittajat heitä vastaan Saint-Cyriin saakka ja pitivät heitä vierainaan.
Silloin huomattiin kummanlaista kilpailua epäitsekkyyttä ja isänmaallisuutta ilmaisevissa mielialoissa.
Ravintoloitsijat pitivät kokouksen ja päättivät yksimielisesti alentaa kaikki hinnat sen sijaan että olisivat ne korottaneet. Siinä epäitsekkyys.
Sanomalehtimiehet, nuo jokapäiväisen elämän purevat kamppailijat, jotka käyvät keskenään hellittämätöntä sotaa käyttäen aseinaan niitä intohimoja, jotka lietsovat eivätkä suinkaan vaimenna yleistä vihaa, sanomalehtimiehet — ainakin Loustalot ja Camille Desmoulins — ehdottivat liittosopimusta kynäilijöiden kesken. Luovuttaisiin kilpailusta ja kateudesta ja luvattaisiin tästedes kilpailla vain yhteisen hyvän asioissa. Siinä isänmaallisuus.
Valitettavasti tämä rauhanehdotus ei saanut vastakaikua sanomalehdistöstä ja se jäi silloin kuten vastakin vain ylevän utopian ilmaisuksi.
Kansalliskokous oli niinikään saanut osansa siitä sähköiskusta, joka vavahdutti Ranskaa kuin maanjäristys. Muutamaa päivää aikaisemmin se oli herrojen de Montmorencyn ja Lafayetten ehdotuksesta poistanut perinnöllisen aateluuden, jota oli puolustanut apotti Maury, erään kyläsuutarin poika.
Jo helmikuussa oli kansalliskokous aluksi poistanut periytyvän rikollisuuden. Se oli päättänyt vekselinväärennyksestä tuomittujen Agasse-veljesten hirttämisen johdosta, ettei mestauslava tahraisi tuomitun lasten eikä omaisten nimeä.
Samana päivänä, jolloin kansalliskokous poisti perinnöllisen aateluuden, kuten se oli poistanut periytyvän rikollisuuden, ilmestyi sen aitauksen eteen ihmisyyden edustajana muuan preussilainen parooni, Klevessä syntynyt, saksalainen, Reinin maakuntalainen -— Anacharsis Clootz — joka oli muuttanut etunimensä Jean-Baptisten Anacharsisiksi. Hänen mukanaan tuli parikymmentä kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvaa, kansallispukuista miestä, kaikki maastakarkoitettuja, jotka kansojen, ainoiden laillisten hallitsijain, nimessä tulivat pyytämään itselleen paikkaa liittojuhlassa.
Tälle ihmisyyden puhemiehelle myönnettiin paikka.
Toisaalta Mirabeaun vaikutus kasvoi päivä päivältä. Tämän valtavan taistelijan toimesta hovi sai kannattajia ei ainoastaan oikeistosta, vaan myöskin vasemmistosta. Kansalliskokous oli äänestänyt melkein haltioissaan neljänkolmatta miljoonan sivililistan kuningasta varten ja neljän miljoonan elinkoron kuningattarelle.
Siinä oli kummallekin riittävä korvaus niistä kahdensadankahdeksantuhannen frangin veloista, jotka he olivat suorittaneet kaunopuheisen kansanjohtajan puolesta, ja niistä kuudentuhannen frangin kuukausituloista, jotka he olivat hänelle taanneet.
Mirabeau ei ollut erehtynyt maaseutulaisten mielialasta. Ne liittolaiset, jotka Ludvig XVI oli ottanut puheilleen, tulivat Pariisiin tulvillaan ihastusta kansalliskokousta kohtaan, mutta myöskin kunnioitusta kuninkuutta kohtaan. He heiluttivat hattuaan herra Baillyn edessä ja huusivat: »Eläköön kansa!» Mutta he polvistuivat Ludvig XVI:n eteen, panivat miekkansa hänen jalkojensa juureen ja huusivat: »Eläköön kuningas!»
Valitettavasti kuningas oli liian vähän runollinen, liian vähän ritarillinen. Hän vastasi huonosti näihin sydämenpurkauksiin.
Valitettavasti kuningatar oli liian ylpeä, liiaksi lotringilainen, jos niin saa sanoa, eikä osannut panna oikeaa arvoa näihin alttiuden todistuksiin.
Nais-rukka! Hänen ajatustensa pohjalla oli jotakin synkkää, jotakin, mikä muistutti niitä mustia pilkkuja, jotka himmentävät aurinkoa.
Tämä synkkä jokin, hänen sydäntään samentava pilkku oli Charnyn poissaolo, Charnyn, joka olisi voinut tulla, mutta joka pysytteli markiisi de Bouillén lähettyvillä.
Mirabeaun tavattuaan hän oli hetken ajatellut ruveta ajan ratoksi liehimään tätä miestä. Kun tuo mahtava nero oli nöyrtynyt hänen edessään, oli hänen kuninkaallinen ja naisellinen itserakkautensa tuntenut miellyttävää kutkutusta. Mutta tarkemman harkinnan perästä, mitä on sydämelle nero, mitä merkitsevät intohimolle itserakkauden ja ylpeyden riemuvoitot?
Mirabeaussa kuningatar oli naisensilmällään nähnyt ennen kaikkea materialistisen miehen, sairaalloisen lihavuuden, kurttuiset, kuopalle painuneet, rokonarpiset kasvot, tulehtuneet silmät, lyhyen, paksun kaulan ja verrannut häntä heti Charnyyn. Charny, vuosiensa kukoistuksessa oleva komea aatelismies, miehekkäässä kauneudessaan voittamaton Charny, joka uljaassa asetakissaan muistutti taistelujen voitonsankaria, ja Mirabeau, joka, milloin nerous ei elävöittänyt hänen kookasta varttansa, toi mieleen valepukuisen papin! Kuningatar kohautti olkapäitään ja huoahti raskaasti. Yövalvonnan ja kyynelten tulehduttamin silmin hän tuijotti eteensä ja mutisi tuskaisella, nyyhkyttävällä äänellä: »Charny, oi, Charny!»
Mitä piittasi tämä nainen moisina hetkinään siitä, että kansa polvistui hänen eteensä? Mitä välitti hän tuosta ihmisjoukosta, joka taivaan tuulten vyöryttämän meren lailla aaltoili valtaistuimen juurella ja huusi: »Eläköön kuningas, eläköön kuningatar!»? Mutta jos muuan ääni olisi kuiskannut hänen korvaansa: »Marie, mikään ei ole minussa muuttunut! Antoinette, minä rakastan teitä!» olisi tämä ääni saanut hänet uskomaan, ettei mikään ollut muuttunut hänen ympärillään, ja olisi tyynnyttänyt tuota sydäntä, seestänyt tuota otsaa enemmän kuin kaikki nämä huudot, kaikki nämä lupaukset, kaikki nämä valat.
Heinäkuun 14 päivä oli lopulta koittanut, välttämättä ja ajallaan, tuoden mukanaan ne suuret ja pienet tapahtumat, jotka luovat köyhien ja rikkaitten, kansan ja kuninkaitten historian.
Vaikka tämä ylväs heinäkuun 14 päivä tiesi hyvin joutuvansa valaisemaan ennenkuulumattoman suurenmoista, loistavaa näytelmää, koitti se pilvisenä, vihurisena ja sateisena.
Mutta ranskalaisten ominaisuuksia on osata nauraa sateisinakin juhlapäivinä.
Pariisin kansalliskaartilaiset ja maakuntien edustajat, jotka kello viidestä alkaen olivat sulloutuneet bulevardeille, likomärkinä ja nälkään nääntymäisillään, nauroivat ja lauloivat.
Vaikka Pariisin asujamisto ei kyennytkään suojaamaan heitä sateelta, koetti se sentään varjella heitä nälältä.
Kaikista ikkunoista alettiin heille laskea köysien avulla leipää, lihaa ja viinipulloja.
Sama oli laita kaikilla kaduilla, missä he liikkuivatkin. Heidän marssinsa aikana kerääntyi Mars-kentän valleille sataviisikymmentätuhatta katselijaa ja yhtä monta tuhatta niiden taakse.
Chaillotin ja Passyn amfiteatteriin oli ahtautunut väkijoukko, jonka päälukua oli mahdoton arvioida.
Suurenmoinen sirkus, suunnaton amfiteatteri, verraton arena, missä vietettiin Ranskan liittojuhla ja kerran juhlittaneen koko maailman yhdistymistä!
Näemmepä tuon juhlan tai emme, vähät siitä, lapsemme sen kyllä näkevät, maailma saa sen nähdä!
Ihmisen suurimpia erehdyksiä on uskoa, että tämä maailma on luotu vain hänen lyhyttä elämäänsä varten. Hän ei huomaa, että äärettömän lyhytaikaisten, katoovaisten ja muiden kuin Jumalan silmän näkemättömien elämien sarja luo ajan, sen lyhemmän tai pitemmän ajanjakson, jonka kuluessa kaitselmus, tuo nelinisäinen Isis, kansojen kaitsija, suorittelee salaperäistä työtänsä, jatkaa herkeämätöntä luomispuuhaansa.
Ah, varmaankin kaikki, jotka silloin olivat läsnä, luulivat pitelevänsä siivistä sitä kaikkoavaa jumalatarta, jota sanotaan Vapaudeksi ja joka häipyy ja katoaa ilmestyäkseen jälleen kerta kerralta ylpeämpänä ja säteilevämpänä.
He erehtyivät, kuten erehtyivät heidän poikansa luullessaan sen ikiajoiksi kadonneen.
Mikä ilo, mikä luottamus vallitsikaan tässä joukossa, sekä siinä, joka istuen tai seisoen odotteli, että siinä, joka Chaillotin edustalle rakennettua puusiltaa pitkin tunkeutui Voittokaaren kautta Mars-kentälle!
Sitä mukaa kuin liittolaisedustajien pataljoonat marssivat kentälle remahti kaikista suista haltioitumisen huudahduksia — niihin sisältyi kenties kummastustakin.
Sillä milloinkaan ei ihmissilmä ollut katsellut tällaista näytelmää.
Mars-kenttä oli yhdessä kuukaudessa kuin taikaiskulla muutettu tasaisesta kentästä laaksoksi, joka oli kuusi kilometriä ympärimitaten.
Tämän laakson suunnikassivuilla istui tai seisoi kolmesataatuhatta katselijaa!
Kentän keskellä oli isänmaan alttari, jolle johtivat neljät portaat niiltä neljältä taholta, jonne alttarin yläpuolella kohoavan obeliskin sivut näyttivät.
Alttarin neljässä nurkassa paloivat suunnattomat suitsutuspannut; niissä paloi suitsutuspihkaa, jota kansalliskokouksen päätöksen mukaan sai polttaa vain Jumalan kunniaksi!
Alttarin reunoihin sommitellut kirjoitukset kuuluttivat kaikelle maailmalle, että Ranskan kansa on vapaa, ja kehoittivat toisiakin kansoja vapauteen!
Oi, sinua, isiemme suuri ilo! Sinä olit niin elävä, niin syvä, niin rehellinen, että sinun väreilysi on ulottunut meihin asti!
Ja kuitenkin taivas puhui kuin entisajan auguri!
Joka hetki sadekuuroja, tuulenpuuskia, synkkiä pilviä: 1793, 1814, 1815!
Ja silloin tällöin päivän pilkahtelua: 1830, 1848!
Ja jos joku profeetta olisi tullut ennustamaan sellaista tälle miljoonajoukolle, kuinka hänet olisi otettu vastaan?
Niinkuin kreikkalaiset Kalkaan, niinkuin trojalaiset Kassandran!
Mutta tänä päivänä kuunneltiin vain kahta ääntä: uskon ääntä ja sen vastauksena toivon ääntä.
Sotakoulurakennusten eteen oli pystytetty parvekkeita.
Nämä parvekkeet, jotka oli verhottu kankaalla ja joiden yläosaan oli ripustettu kolmiväriverhot, oli varattu kuningattarelle, hoville ja kansalliskokoukselle.
Kaksi samanlaista valtaistuinta, kolmen askelen päässä toisistaan, oli varattu kuninkaalle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle.
Kuningas, joka oli täksi ainoaksi päiväksi nimitetty Ranskan kansalliskaartin kaikkivaltiaaksi ylipäälliköksi, oli siirtänyt ylipäällikkyyden Lafayettelle!
Lafayette oli siis tänä päivänä kuusimiljoonaisen aseellisen joukon generalissimus!
Hänen onnellaan oli kiire päästä huipulle; kun se paisuisi häntä suuremmaksi, haalistuisi se pian ja sammuisi kokonaan.
Tänä päivänä se olikin huippukohdassaan, mutta kuten yölliset aavenäyt vähitellen sivuuttavat inhimilliset mittasuhteet, oli sekin kasvanut muodottomasti hajotakseen lopulta usvapilveksi, sitten haihtuakseen ja kadotakseen.
Mutta liittojuhlan aikana kaikki oli todellista, kaikessa oli todellisuuden leima ja voima.
Kansassa, joka pian pirstoutuisi, kuninkaassa, jonka pää pian putoaisi, ja ylipäällikössä, joka pian ratsastaisi valkoisella hevosellaan maanpakoon.
Kylmän sateen valuessa maahan, vihurituulen liehtoessa, päivän — ei auringon — säteitten soutaessa synkän pilvikatoksen läpi työntyivät liittojuhlaedustajat tähän suunnattomaan sirkukseen Voittokaaren kolmesta portista. Tämän etuvartioston jälkeen, jonka viisikolmattatuhatta miestä kaarsi kahtena rivinä koko sirkuksen soikion, saapuivat Pariisin valitsijat, sitten kommuunin edustajat ja sen jälkeen kansalliskokouksen jäsenet.
Kaikki nämä joukko-osastot, joille oli varattu paikka sotakoulun eteen rakennetulla parvekkeella, kulkivat suorana rivistönä, jakautuivat kahtia kuin aalto kalliopaaden edessä kiertäessään isänmaan alttarin, mutta yhtyivät jälleen sen tuolla puolen ja tavoittivat etupäällään parvekkeen, takapään vielä käärmeen lailla luikerrellessa Voittokaaren kohdalla.
Valitsijoitten, kommuunin edustajien ja kansalliskokouksen jäsenten jäljessä tuli kulkueen loppuosa: liittojuhlan osanottajat, sotilasedustajat ja kansalliskaartit.
Jokaisella departementilla oli oma lippu, mutta ne oli kaikki kansallistutettu, yhdistetty sillä isolla kolmivärilippujen vyöllä, joka lausui silmälle ja sydämelle seuraavat kaksi sanaa, ne ainoat sanat, joilla kansat, Jumalan työmiehet, suorittavat suurtyönsä: Isänmaa ja yhteys.
Samalla hetkellä kun kansalliskokouksen puheenjohtaja nousi valtaistuimelleen, nousi kuningaskin omalleen ja kuningatar asettui paikalleen parvekkeelle.
Voi poloista kuningatarta! Hänen hovisaattueensa oli mitättömän pieni. Hänen parhaat ystävättärensä olivat pelästyneet ja hylänneet hänet. Jos olisi tiedetty, että kuningas oli Mirabeaun välityksellä saanut viisikolmatta miljoonaa, olisivat jotkut kenties palanneet, mutta sitä ei tiedetty.
Sitä taas, jota- än turhaan haki katseillaan, Marie-Antoinette tiesi, ettei kulta eikä valtakaan saisi häntä tulemaan hänen luokseen.
Kun ei Charnytä ollut, koettivat hänen silmänsä löytää edes jotkut ystävälliset ja uskolliset kasvot.
Hän kysyi, missä oli herra Isidor de Charny ja miksi, kun kuninkuudella oli niin vähän kannattajia suuressa joukossa, sen puolustajat eivät olleet paikallaan kuninkaan ympärillä tai kuningattaren jalkojen juuressa.
Kukaan ei tiennyt, missä Isidor de Charny oli, ja jos hänelle olisi vastattu, että varakreivi juuri silloin saattoi muuatta pientä talonpoikaistyttöä, rakastajatartaan, vaatimattomaan asuntoon Bellevuen vuoren rinteelle, olisi hän varmaankin kohauttanut säälivästi olkapäitään, ellei hänen sydäntään olisi lemmenkateus kouristanut.
Kukapa tietää, eikö tämä Caesarien perijätär olisi luopunut valtaistuimesta ja kruunusta, olisi tyytynyt tuntemattoman talonpoikaistytön, vähäpätöisen tilanhoitajan tyttären osaan, jos Olivier rakastaisi häntä vielä niin kuin Isidor rakasti Catherinea.
Sentapaiset ajatukset varmaankin kiertelivät hänen aivoissaan, kun Mirabeau siepaten yhden noista epämääräisistä katseista, joka oli kuin taivaan sade tai kuin ukon salama, ei malttanut olla lausumatta ääneensä:
»Mutta mitä tuo taikurinainen oikein ajattelee!»
Jos Cagliostro olisi kuullut nämä sanat, olisi hän kenties vastannut: »Hän ajattelee sitä kohtalokasta konetta, jonka minä näytin hänelle Taverneyn linnassa vesikarahvissa ja jonka hän näki uudelleen eräänä iltana Tuileries-palatsissa tohtori Gilbertin piirtämänä.» Hän olisi erehtynyt, tuo suuri tietäjä, joka erehtyi ani harvoin.
Kuningatar ajatteli poissaolevaa Charnyta ja sammunutta rakkautta.
Sitä hän ajatteli viidensadan rummun päristessä ja kahdentuhannen soittimen raikuessa, jotka äänet miltei hukkuivat huutoihin: »Eläköön kuningas! Eläköön laki! Eläköön kansa!»
Äkkiä syntyi syvä hiljaisuus.
Kuningas ja kansalliskokouksen puheenjohtaja istuutuivat. Kaksisataa valkokasukkaista pappia lähestyi alttaria. Heidän edellään asteli Autunin piispa, herra de Talleyrand, kaikkien menneitten, nykyisten ja tulevien valan vannojien suojelija.
Hän nousi onnahtaen alttarin portaat, tuo Mefistofeles, joka odotteli
Faustia, joka ilmestyisi vendemiairen 13 päivänä.
Autunin piispan lukema messu! Olimme unohtaneet mainita tämän seikan huonojen enteitten joukossa.
Juuri silloin myrsky yltyi, tuntui kuin taivas olisi pannut vastalauseensa tuota väärää pappia vastaan, joka oli menossa häväisemään messun pyhyyttä ja kohottamaan Herran pyhâtössä rinnan, jota niin monet väärät valat tulisivat saastuttamaan.
Departementtien liput ja kolmiväriset viirit, jotka oli tuotu alttarin kupeelle, muodostivat sen ympärille tuhatvärisen liehuvan vyön, jota lounaispuhuri vihaisesti riuhtoi.
Kun messu oli toimitettu, astui Talleyrand jonkun porrasaskelman alemmas ja siunasi kansallislipun ja kahdeksankymmenen kolmen departementin viirit. ‘
Sitten alkoi pyhä valanvannonta.
Ensimmäiseksi Lafayette vannoi kuningaskunnan kansalliskaartien nimessä.
Kansalliskokouksen puheenjohtaja vannoi sitten Ranskan nimessä.
Sen jälkeen kuningas vannoi omassa nimessään.
Lafayette hyppäsi ratsultaan maahan, astui alttarin edessä olevan aukion yli, nousi portaat, paljasti miekkansa, painoi sen kärjen raamatulle ja lausui lujalla, vakaalla äänellä:
»Me vannomme ikuista uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Vannomme suojelevamme voimiemme mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa, turvaamme, lakien mukaan, henkilökohtaisen vapauden ja omistusoikeuden koskemattomuuden, viljan ja elintarpeitten jakelun valtakunnassa, yleisten verojen kannon, minkälaatuisia ne ovatkin; vannomme olevamme yhtä kaikkien ranskalaisten kanssa veljeyden katkeamattomien siteitten muodossa.»
Tämän valan aikana vallitsi hiiskumaton hiljaisuus.
Mutta tuskin oli vala vannottu, kun sata kanuunaa jyrähti; se oli merkki naapuridepartementeille.
Kaikista kaupungin linnoituskista sinkosi nyt suunnaton salama ja sitä seurasi ihmisten keksimä uhkaava jyrinä, joka, mikäli ylemmyyttä arvioidaan hävityskyvyn mukaan, oli ammoin sitten voittanut Jumalan ukonjylinän.
Niinkuin veteen viskattu kivi synnyttää karerenkaan, joka keskuksesta loittonee ja häipyy lopulta rantaan, samoin tämä salamarengas, tämä jylinänkaiku kiiti keskuksestaan ympäristöön, Pariisista rajalle, Ranskasta ulkomaille.
Sitten nousi kansalliskokouksen puheenjohtaja ja kaikkien edustajien seistessä hänen ympärillään hän vannoi:
»Minä vannon uskollisuutta kansalle, laille, kuninkaalle. Minä vannon suojelevani voimieni mukaan kansalliskokouksen säätämää ja kuninkaan vahvistamaa hallitusmuotoa.»
Tuskin hän oli lopettanut, kun sama salama välähti, sama ukkonen jyrähti ja sama kaiku kiiri Ranskan rajoille saakka.
Sitten tuli kuninkaan vuoro.
Hän nousi.
Hiljaa! Kuunnelkaa tarkoin, millä äänellä hän vannoo kansallisvalan, jonka hän sydämessään rikkoo jo sitä vannoessaan.
Varokaa, sire, pilvet hajoavat, taivas seestyy, aurinko pilkoittaa.
Aurinko on. Jumalan silmä! Jumala katselee teitä.
»Minä, ranskalaisten kuningas», sanoi Ludvig XVI, »minä vannon sen vallan nojalla, jonka valtion perustuslaki minulle antaa, säilyttäväni kansalliskokouksen säätämän ja minun vahvistamani hallitusmuodon ja hallitsevani lakien mukaan.»
Ah, sire, sire, miksette tälläkään kerralla vannonut alttarilla?
Kesäkuun 21 päivä vastaa heinäkuun 14 päivälle, Varennes ratkaisee
Mars-kentän arvoituksen.
Mutta olipa vala väärä tai vilpitön, se sai silti salamansa ja jylinänsä.
Sata panosta laukaistiin, niinkuin oli laukaistu Lafayettelle ja kansalliskokouksen puheenjohtajalle ja departementtien tykistö lausui kolmannen kerran Euroopan kuninkaille seuraavan uhkaavan viestin: »Varokaa, Ranska on jalkeilla! Varokaa, Ranska tahtoo olla vapaa ja niinkuin muinen Rooman lähettiläs toi viittansa poimuissa rauhan tai sodan, niin Ranskakin on valmis ravistelemaan viittaansa koko maailman yli!»