VII
Täällä käy karkelo!
Tässä väkijoukossa vallitsi hetken aikaa suunnaton ilo.
Mirabeau unohti tuokioksi kuningattaren, Billot unohti tuokioksi
Catherinen.
Kuningas poistui yksimielisten suosionosoitusten raikuessa.
Kansalliskokous meni istuntosaliinsa ja sen mukana sama saattue, joka oli tullutkin sen kanssa.
Lippu, jonka Pariisin kaupunki oli lahjoittanut armeijan sotavanhuksille, päätettiin ripustaa kansalliskokouksen istuntosalin holvikattoon muistomerkiksi tuleville lainsäätäjille siitä onnellisesta ajankohdasta, jota vastikään oli juhlittu, ja vertauskuvaksi muistuttamaan sotajoukoille, että ne ovat kahden valtiovallan alamaisia ja että ne voivat levittää tämän lipun vain näiden molempien keskinäisellä suostumuksella.
Aavistiko Chapelier, jonka ehdotuksesta tämä päätös tehtiin, että koittaisi heinäkuun 27, helmikuun 24 ja joulukuun 2 päivä?
Tuli ilta. — Päivän juhla oli vietetty Mars-kentällä, illan juhla vietettiin entisen Bastiljin paikalla.
Kahdeksankymmentäkolme puuta — yhtä monta puuta kuin oli departementteja — kattoi lehvistöllään ne kahdeksan linnantornia, joiden perustukseen ne oli istutettu. Lamppujonot ulottuivat puusta puuhun. Keskeltä kohosi valtavan pitkä mastopuu ja siinä liehui viiri, johon oli kirjailtu sana VAPAUS. Lähellä vallihautaa, avoimeksi jätetyssä kuopassa oli maahan vajoamassa rautasinkilöitä, kahleita, Bastiljin ristikkoportit ja kuuluisa kellotaulu, johon oli kuvattu kahleita kantavia orjia. Sen lisäksi oli ne vankikopit, jotka olivat kostuneet monen monista vuodatetuista kyynelistä ja pakahtuneet monen monista voihkaisuista, jätetty ammolleen ja valaistu synkeän, hämäriksi. Ja kun sitten lehvistön seasta kuuluvan soiton houkuttelemana meni paikalle, missä varemmin oli ollut vankilan sisäpiha, näki kirkkaasti valaistun tanssisalin; käytävän yläpuolella oli sanat, jotka vain totesivat Cagliostron ennustaneen oikein:
TÄÄLLÄ KÄY KARKELO
Bastiljin ympärille, tähän tilapäiseen katveeseen, joka kuvasi vanhaa linnoitusta miltei yhtä tarkasti kuin arkkitehti Palloyn muovailemat pikku kivet, oli sijoitettu tuhansia pöytiä. Yhden ääressä pari miestä vahvisti voimiaan, jotka päiväinen marssi ja alituinen liikunto oli herpaannuttanut.
Heidän edessään oli valtava sianmakkara, neljän naulan leipä ja kaksi viinipulloa.
»Totisesti», sanoi toinen tyhjentäen yhdellä siemauksella lasinsa — nuorempi näistä miehistä, jolla oli kansalliskaartin kapteenin univormu, seuralaiselleen, joka näytti ainakin kaksi kertaa vanhemmalta ja oli puettu liittolaisen asuun — »totisesti, onpa mieluista syödä silloin kun on nälkä ja juoda silloin kun on jano!»
Lyhyen äänettömyyden jälkeen hän jatkoi:
»Mutta eikö teidän siis olekaan jano eikä nälkä, ukko Billot?»
»Olen syönyt ja juonut», vastasi tämä, »minun ei ole enää jano eikä nälkä, vaan…»
»Vaan mikä?»
»Sanon sen sinulle, hyvä ystävä, kun koittaa hetki, jolloin minä istun ruokapöytään.»
Pitou ei huomannut Billotin vastauksessa kaksimielistä ajatusta. Billot oli juonut ja syönyt hyvin vähän päivän rasituksesta ja sen aiheuttamasta nälästä huolimatta, kuten Pitou sanoi, mutta heidän lähdettyään Villers-Cotteretsista Pariisiin ja seuraavien viiden päivän tai oikeammin viiden Marskentän töissä vietetyn yön aikana Billot oli niinikään juonut ja syönyt tuiki vähän.
Pitou tiesi, että eräät mielentilat, olematta mitenkään vaarallisia, voivat hetkittäin riistää ruokahalun voimakkaimmastakin ruumiista, ja joka kerta kun hän huomasi, kuinka vähän Billot söi, oli hän kysynyt, kuten äskenkin, miksei hän syönyt. Tähän kysymykseen Billot oli aina vastannut, ettei hänen ollut nälkä. Pitou oli tyytynyt tähän vastaukseen.
Mutta yksi seikka kummastutti Pitouta. Se ei ollut Billotin vatsan kohtuullisuus. Kukin syököön tai olkoon syömättä, ja mitä vähemmän Billot söi, sitä enemmän jäi Pitoulle. Häntä kummastutti Billotin niukkasanaisuus.
Kun Pitou aterioi seurassa, puheli hän mielellään. Hän oli huomannut, että seurustelu, nielemistä haittaamatta, edisti ruoansulatusta. Tämä huomio oli syöpynyt hänen mieleensä niin lähtemättömäksi, että milloin hän söi yksin hän lauloi.
Ellei hän näet ollut alakuloinen.
Mutta nyt Pitoulla ei ollut syytä alakuloisuuteen, päinvastoin.
Haramontissa oli hänen elämänsä viime ajat ollut perin miellyttävää. Kuten olemme nähneet, Pitou rakasti tai oikeammin palvoi Catherinea. Kehoitamme lukijaa käsittämään tuon sanan kirjaimellisesti ja vastaamaan, mitä kaipaa italialainen tai espanjalainen, joka palvoo neitsyt Maariaa? Nähdä neitsyt Maarian, polvistua neitsyt Maarian eteen ja rukoilla neitsyt Maariaa…
Mitä teki Pitou?
Joka ilta hän meni Clouise-kalliolle, näki Catherinen, polvistui
Catherinen eteen ja rukoili Catherinea.
Ja tuo nuori tyttö, joka oli syvästi kiitollinen Pitoun tekemistä korvaamattomista palveluksista, salli hänen olla. Hänen ajatuksensa harhailivat toisaalla, kauempana, korkeammalla.
Mutta toisinaan kelpo nuorukaisemme sentään tunsi lemmenkateutta. Silloin kun hän toi postista Isidorin kirjeen ja vei postiin Catherinen kirjeen.
Mutta sittenkin oli silloinen tilanne verrattomasti miellyttävämpi kuin se, joka oli uhannut häntä maatilalla, kun hän ensimmäisen kerran palasi Pariisista ja kun Catherine, joka piti Pitouta kansanvillitsijänä, ylimystön ja aateliston vihollisena, oli karkoittanut hänet talosta sanoen, ettei maatilalla ollut enää hänelle työtä.
Pitoulla ei ollut syytä epäillä, ettei tätä tilannetta jatkuisi ikuisesti.
Niinpä hän olikin lähtenyt Haramontista hyvin murheissaan, mutta koska hänen sotilasarvonsa velvoitti häntä näyttämään hyvää esimerkkiä, oli hän sanonut hyvästit Catherinelle, uskonut tytön ukko Clouisin haltuun ja luvannut palata niin pian kuin mahdollista.
Pitou ei siis ollut jättänyt jälkeensä mitään sellaista, joka olisi voinut tehdä hänet alakuloiseksi.
Pariisissa Pitou ei liioin ollut kokenut mitään sellaista, joka olisi voinut herättää hänen sydämessään mainitunlaisen tunteen.
Hän oli tavannut tohtori Gilbertin, tilittänyt tältä saamansa viisikolmatta louisdoria ja esittänyt niiden kolmenneljättä kansalliskaartilaisen kiitokset, jotka hän oli näiden viidenkolmatta louisdorin avulla vaatettanut. Tohtori Gilbert oli antanut hänelle jälleen viisikolmatta louisdoria, jotka hän saisi käyttää, ei enää yksinomaan kansalliskaartin hyväksi, vaan myöskin omiksi tarpeikseen.
Pitou oli ottanut tämän lahjan vastaan vilpittömin, teeskentelemättömin mielin.
Koska herra Gilbert, joka oli hänen jumalansa, antoi, ei ollut pahaa siinä, että otti annin vastaan.
Kun Jumala antoi sateen tai paisteen, ei Pitoun mieleen ollut milloinkaan juolahtanut turvautua sateen- tai päivänvaloon evätäkseen nämä Jumalan lahjat.
Ei, hän otti vastaan molemmat ja kukkien, taimien, puiden lailla hän oli alati huomannut niiden virkistävän vaikutuksen.
Lyhyen äänettömyyden jälkeen oli Gilbert kohottanut kauniin ajattelijanpäänsä ja sanonut hänelle:
»Kuulehan, Pitou ystävä, minä luulen, että Billotilla on minulle paljo kerrottavaa. Etkö haluaisi sillaikaa kun minä juttelen Billotin kanssa käydä tapaamassa Sebastienia?»
»Voi, niin mielelläni, herra Gilbert», huudahti Pitou ja taputti käsiään kuin lapsi. »Jo kauan on mieleni tehnyt päästä häntä tapaamaan, mutten ole uskaltanut pyytää teiltä lupaa.»
Gilbert tuumi vielä hetken.
Sitten hän otti kynän, kirjoitti muutaman sanan ja taittoi paperin kirjeeksi, jonka hän osoitti pojalleen.
»Kas niin», sanoi hän, »ota ajuri ja mene tervehtimään Sebastienia. Sen mukaan mitä hänelle kirjoitin hän ilmeisesti lähtee vierailulle. Sinä saatat häntä sinne, minne hän menee, eikö niin, Pitou? Odottelet häntä portilla. Hän antaa sinun odottaa ehkä tunnin, kenties kauemminkin. Mutta minä tunnen sinun hyvän sydämesi. Sinä päättelet tekeväsi minulle palveluksen etkä ikävysty.»
»Oh, en suinkaan, saatte olla rauhassa», sanoi Pitou, »en ikävysty milloinkaan, herra Gilbert. Voinhan sitäpaitsi poiketa matkalla leipuriin ja ostaa aimo palasen leipää ja jos aika käy pitkäksi, pureskelen leipää.»
»Hyvä keino!» myönsi Gilbert. »Mutta muista, Pitou», lisäsi hän hymyillen, »ettei ole terveellistä syödä kuivaa leipää, on hyvä juoda myös jotakin».
»No, minä ostan leivän lisäksi palasen silavaa ja viinipullon.»
»Se kelpaa!» huudahti Gilbert.
Tämän rohkaisun kannustamana Pitou lähti ulos, otti ajurin ja opastutti itsensä Saint-Louisin opistoon, kysyi Sebastienia, joka käveli puutarhassa, syleili häntä kuin Herakles Telefota ja syleiltyään häntä tarpeekseen laski hänet maahan ja antoi hänelle tohtori Gilbertin kirjeen.
Sebastien suuteli kirjettä osoittaen siten, kuinka kunnioittavasti ja hellästi hän rakasti isäänsä.
»Pitou», sanoi hän sitten, »eikö isäni ole sanonut sinulle, että sinun pitäisi saattaa minut jonnekin?»
»Kyllä vain, jos jonnekin lähdet.»
»Tietysti minä lähden», sanoi poika vilkkaasti, »ja sinä saat mainita isälle, että minä lähden mielelläni».
»Hyvä», virkkoi Pitou, »tuntuu siltä, että menet paikkaan, missä sinulla on hauskaa».
»Siinä paikassa olen käynyt vain kerran, Pitou, mutta sinne menen aina hyvin onnellisena.»
»Eipä siis muuta kuin mennä ilmoittamaan apotti Bérardierille, että lähdet ulos. Portilla odottaa ajuri ja minä vien sinut mukanani.»
»Jottemme tuhlaisi aikaa, niin mene sinä, Pitou ystävä, viemään apotille isäni terveiset. Sillaikaa minä pukeudun ja tapaan sinut pihalla.»
Pitou toimitti asian opiston johtajalle, sai Sebastienille lähtöluvan ja poistui pihalle.
Apotti Bérardierin tapaaminen oli melkoisesti hivellyt Pitoun itserakkautta. Hän oli esittäytynyt samaksi maalaistomppeliksi, joka kypäri päässä, sapeli kupeella ja huonosti puettuna oli Bastiljin valtauspäivänä, täsmälleen vuosi sitten, herättänyt tavatonta huomiota opistossa sekä aseistuksensa että vajavaisen pukunsa johdosta. Tänään hänellä oli päässä kolmikolkkahattu, yllä sininen nuttu, jossa oli valkoiset pielet, jalassa lyhyet housut, asetakki, kapteenin olkalaput. Tänään hänessä oli sitä varmaa itsetietoisuutta, jota kansalaisten kunnioittava suhtautuminen ihmiseen valaa. Tänään hän esiintyi liittolaisedustajana, lyhyesti, miehenä, jolla oli oikeus vaatia kunnioittavaa kohtelua.
Apotti Bérardier kohtelikin häntä huomaavasti.
Melkein samalla hetkellä kun Pitou tuli alas opiston johtajan portaita, ilmestyi Sebastien oppilasosaston portaille.
Sebastien oli vielä kuin lapsi. Hän oli miellyttävän näköinen, kuudentoista tai seitsemäntoista ikäinen nuorukainen, jonka kasvoja kehysti kaunis, kastanjanruskea tukka ja jonka sinisissä silmissä säihkyi nuoruuden ensimmäinen hehku, kultaisena kuin koittavan päivän rusko.
»Tässä olen», sanoi hän iloisesti Pitoulle. »Lähtekäämme.»
Pitou silmäili häntä niin ihastuneena ja niin kummissaan, että
Sebastienin täytyi toistaa äskeiset sanansa.
Vasta tämä toinen kehoitus sai Pitoun seuraamaan nuorukaista.
Portilla Pitou sanoi Sebastienille:
»Ah, niin, enhän minä tiedäkään, minne olemme menossa. Sinun asiasi siis on ilmoittaa ajurille osoite.»
»Ole huoleti», kehoitti Sebastien.
Sitten hän sanoi ajurille:
»Coq-Héronin katu yhdeksän, ensimmäinen ajoportti Coquillière-kadulta tullessa.»
Tämä osoite ei ilmaissut Pitoulle mitään. Mutta vastaan inttämättä hän nousi Sebastienin perässä ajoneuvoihin.
»Mutta, hyvä Pitou», sanoi Sebastien, »jos henkilö, jota menen tapaamaan, on kotosalla, voin viipyä hänen luonansa tunnin, ehkä kauemminkin».
»Älä välitä siitä, Sebastien», lohdutteli Pitou ja aukaisi leveän suunsa iloiseen nauruun, »se mahdollisuus on otettu huomioon. Hei, ajuri, pysäyttäkää!»
Oltiin juuri menossa erään leipuriliikkeen ohitse. Ajuri pysäytti. Pitou poikkesi sisälle, osti kahden naulan leivän ja palasi ajoneuvoihin.
Vähän edempänä Pitou pysäytti ajurin toistamiseen.
Erään anniskelun eteen.
Pitou meni ostamaan viinipullon ja palasi Sebastienin viereen.
Vielä kolmannenkin kerran Pitou pysäytti ajurin, tällä kerralla leikkelemyymälän eteen.
Pitou poistui hetkeksi vaunuista ja osti neljänneksen silavaa.
»Ja nyt», sanoi, »ajakaa pysähtymättä Coq-Héronin kadulle saakka.
Minulla on kaikki mitä tarvitsen.»
»Hyvä», huomautti Sebastien, »ymmärrän tarkoituksesi ja voin olla ihan levollinen».
Ajoneuvot vierivät Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät vasta numero 9:n kohdalla.
Mitä lähemmäs tätä taloa tultiin, sitä kiihtyneemmäksi muuttui Sebastienin mieliala. Hän seisoi vaunuissa, kurkottautui ikkunasta ulos ja huusi ajurille:
»Nopeammin, ajuri, nopeammin toki!»
Ajurin ja hänen kahden koninsa kunniaksi on mainittava, ettei hoputus vilkastuttanut rahtuakaan ajoneuvojen kulkua.
Mutta koska kaikilla asioilla on päätekohta, purolla joessa, joella kymessä, kymellä valtameressä, niin ajoneuvotkin lopulta ehtivät Coq-Héronin kadulle ja pysähtyivät, kuten sanottu, numero 9:n kohdalla.
Ajurin apua odottamatta Sebastien aukaisi heti oven, syleili vielä kerran Pitouta, hypähti kadulle, soitti tuimasti ovikelloa ja kun ovi aukeni, kysyi hän portinvartijalta, oliko kreivitär de Charny kotona. Ennenkuin hänelle vastattiinkaan, riensi hän jo paviljonkiin päin.
Portinvartija, joka näki kauniin ja hyvin puetun lapsen, ei yrittänyt häntä pidätellä, ja koska kreivitär oli kotona, tyytyi hän sulkemaan oven katsottuaan sitä ennen tarkoin, ettei kukaan muu yrittänyt tunkeutua pojan mukana taloon.
Viittä minuuttia myöhemmin, juuri kun Pitou paloitteli veitsellään silavakimpaletta, piteli avattua viinipulloa polviensa välissä ja painoi kauniit hampaansa tuoreen leivän ruskeutettuun kuoreen, aukeni vaunujen ovi ja portinvartija, hattu kädessä, lausui Pitoulle seuraavat sanat, vieläpä kahteen kertaan:
»Rouva kreivitär de Charny pyytää herra kapteeni Pitouta ystävällisesti tulemaan hänen luoksensa sen sijaan että herra Pitou odottaisi Sebastien-herraa vaunuissa.»
Kuten sanottu, Pitoulle piti toistaa tämä lause kahdesti, mutta koska toisella kerralla ei enää ollut mahdollisuutta väärinkäsitykseen, täytyi hänen murhemielin nielaista suupalansa, kääriä jälleen paperiin jo paloiteltu silava ja panna viinipullo huolellisesti vaunujen nurkkaan, jottei viini vuotaisi kuiviin.
Lopen hämillään hän sitten seurasi portinvartijaa. Mutta hänen hämmästyksensä vain yltyi, kun hän näki eteisessä kauniin naisen, joka Sebastienia syleillen ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
»Herra Pitou, olette tehnyt minut niin odottamattoman iloiseksi tuomalla Sebastienin luokseni, että olen halunnut kiittää teitä henkilökohtaisesti.»
Pitou katseli ja sopersi jotakin, mutta antoi kauniin naiseni käden pysyä ojennettuna.
»Tartu tuohon käteen ja suutele sitä, Pitou», kehoitti Sebastien.
»Äitini sallii sen.»
»Äitisi?» ihmetteli Pitou.
Sebastien nyökäytti päätänsä.
»Niin, hänen äitinsä», sanoi Andrée katse iloa säteillen. »Hänen äitinsä, jonka luokse olette hänet tuonut yhdeksän kuukautta kestäneen eron jälkeen. Hänen äitinsä, joka on nähnyt hänet vain kerran ja joka toivoen, että toisitte hänet vielä toistekin tänne, ei halua pitää sitä teiltä salassa, vaikka se salaisuus olisi hänen turmionsa, jos se tulisi ilmi.»
Aina kun vedottiin Pitoun sydämeen ja alttiuteen, sai olla varma, että tuo kelpo poika siinä samassa voitti hämminkinsä ja epäröintinsä.
»Ah, madame», sanoi hän, tarttui käteen, jonka kreivitär de Charny ojensi hänelle, ja suuteli sitä, »olkaa rauhassa, salaisuutenne säilyy!»
Hän ojentautui ja laski arvokkain elein käden sydämelleen.
»Ja nyt, herra Pitou», jatkoi kreivitär, »poikani sanoi, ettette ole vielä syönyt aamiaista. Astukaa ruokasaliin ja sillaikaa kun minä juttelen Sebastienin kanssa — suottehan äidille sen ilon? — teille tarjotaan ateria ja siten saatte menetetyn ajan takaisin.»
Ja tervehdittyään Pitouta katsein, jommoista hän ei ollut milloinkaan suonut Ludvig XV:n tai Ludvig XVI:n hovin rikkaimmille ylimyksillekään, hän talutti Sebastienin salongin kautta makuusuojaan saakka ja jätti hölmistyneen Pitoun ruokasalissa odottamaan annetun lupauksen vaikutusta.
Jonkun tovin kuluttua tämä lupaus toteutuikin. Kaksi kyljystä, kylmä kana ja lautasellinen hilloa tuotiin pöytään, jolla jo ennestään oli pullo bordeaux-viiniä, venetsian-kristallista tehty lasi, hieno kuin harso, ja kasa kiinan-posliinisia lautasia.
Vaikka tarjoilu olikin näin loistavaa, emme uskalla väittää, ettei Pitou olisi kaivannut kahden naulan leipää, silavaa ja vihreäsinettistä viinipulloa.
Juuri kun hän alkoi paloitella kanaa, ahmittuaan sitä ennen molemmat kyljykset, aukeni ruokasalin ovi ja huoneeseen astui muuan nuori mies, joka aikoi mennä salista suoraa päätä viereiseen salonkiin.
Pitou nosti päänsä, nuori aatelimies painoi katseensa alas, sillä he olivat tunteneet toisensa heti ja samaan aikaan kuului kaksi huudahdusta:
»Herra varakreivi de Charny!»
»Ange Pitou!»
Pitou nousi, hänen sydämensä sykki rajusti. Nuoren miehen näkeminen toi hänen mieleensä hänen elämänsä tuskallisimmat muistot.
Isidor puolestaan muisti Pitoun nähdessään vain sen kiitollisuudenvelan, jossa Catherine oli tähän kelpo nuorukaiseen.
Hän ei tiennyt, ei voinut mitenkään edes aavistaa, kuinka syvästi Pitou rakasti Catherinea, niin syvästi, että oli voinut siitä rakkaudesta ammentaa voimaa uhrautumiseensa. Sen vuoksi hän astuikin suoraan Pitoun luo, jossa hän asetakista ja kaksinkertaisista olkanauhoista huolimatta ja vanhan tottumuksen mukaan näki vain haramontilaisen maalaispojan, Susilehdon jäniksenpyytäjän ja Billotin maatalon rengin.
»Ah, tekö se olettekin, herra Pitou», sanoi hän, »hauskaa tavata teidät saadakseni kiittää kaikesta sydämestäni teitä niistä palveluksista, jotka olette meille tehnyt».
»Herra varakreivi», vastasi Pitou lujalla äänellä, vaikka koko hänen ruumiinsa vapisi, »kaikki palvelukseni olen tehnyt neiti Catherinen hyväksi, yksinomaan hänen hyväkseen».
»Niin kyllä, siihen asti kun saitte kuulla, että minä rakastan häntä; siitä lähtien minä olen ottanut osan näistä palveluksista, ja koska teillä kirjeitten kuljetuksesta ja Clouise-kalliolle rakennetun pikku majan takia on varmaankin ollut menoja…»
Ja Isidor siirsi kätensä taskuun päin ikäänkuin sillä liikkeellä koetellakseen Pitoun omaatuntoa.
Mutta Pitou ehkäisi hänet.
»Hyvä herra», sanoi hän äänessä se arvokas sävy, jonka hänen esiintymisessään toisinaan kummakseen tapasi, »teen palveluksia silloin kun voin, mutten myy niitä. Sanon muuten vielä kerran, että olen palvellut yksinomaan neiti Catherinea. Neiti Catherine on ystäväni. Jos hän arvelee olevansa minulle velkaa jotakin, järjestää hän sen asian minun kanssani. Mutta te, herra varakreivi, ette ole minulle velkaa mitään, sillä minä olen tehnyt kaikki neiti Catherinen enkä mitään teidän hyväksenne. Teillä ei siis ole syytä tarjota minulle mitään.»
Nämä sanat ja etenkin Pitoun äänensävy kummastuttivat Isidoria. Ehkä hän vasta silloin huomasi, että sanojen lausujan yllä oli upseeritakki ja olalla kapteenin merkkinauhat.
»Kuinka tahansa, herra Pitou», intti Isidor ja taivutti kevyesti päätänsä, »minä olen teille velkaa jotakin ja minulla on teille jotakin tarjottavaa. Olen teille velkaa kiitokseni ja minun on tarjottava teille käteni. Minä toivon, että suotte minulle ilon hyväksymällä edellisen ja kunnian puristamalla jälkimäistä.»
Isidorin vastauksessa ja sitä seuranneessa eleessä oli sellaista suuruutta, että Pitou masennettuna ojensi kätensä ja kosketti sormenpäillään Isidorin sormia.
Tällöin kreivitär de Charny ilmestyi salongin kynnykselle.
»Herra varakreivi», sanoi hän, »olette tiedustellut minua.
Tässä olen.»
Isidor kumarsi Pitoulle, noudatti kreivittären kutsua ja astui salonkiin.
Mutta kun hän aikoi sulkea oven, voidakseen häiriintymättä puhella kreivittären kanssa, työnsi Andrée sen takaisin, niin että se jäi raolleen.
Kreivittären tarkoitus ilmeisesti oli, että se saisi olla raollaan.
Pitou joutui siis kuulemaan, mitä salongissa puhuttiin.
Hän huomasi, että salongin peräovi, se, josta pääsi makuusuojaan, oli niinikään auki. Sebastienkin voisi siis itse näkymättömänä kuulla, mitä kreivitär ja varakreivi toisilleen sanoivat, kuten hän itsekin kuulisi.
»Olette kysellyt minua, herra», sanoi kreivitär langolleen.
»Saanko tietää, miksi kunnioitatte minua vierailullanne?»
»Madame», vastasi Isidor, »sain eilen kirjeen Olivierilta ja siinä, kuten muissakin minulle lähettämissään kirjeissä, hän pyytää minua tuomaan teille sydämelliset tervehdykset Hän ei tiedä vielä, milloin voi palata Pariisiin. Hän olisi ylen onnellinen, niin hän sanoo, jos saisi teiltä joitakin tietoja joko siten, että lähettäisitte minun välitykselläni hänelle kirjeen tai että yksinkertaisesti lähetätte hänelle suulliset terveiset.»
»Hyvä herra», sanoi kreivitär, »en ole toistaiseksi voinut vastata kirjeeseen, jonka herra kreivi minulle lähtiessään kirjoitti; koska en tiedä hänen osoitettaan. Mutta turvaudun mielelläni välitykseenne täyttääkseni kuuliaisen ja kunnioittavan aviopuolison velvollisuudet. Jos siis suvaitsette tulla huomenna uudelleen, on herra de Charnylle menevä kirje valmiina.»
»Kirjoittakaa kirje valmiiksi, madame. Mutta koska en voi tulla huomenna sitä noutamaan, tulen viiden tai kuuden päivän perästä. Minun on lähdettävä välttämättömälle matkalle! Tällä hetkellä en osaa sanoa, kauanko sillä matkalla viivyn, mutta palattuani tulen teitä heti tervehtimään ja ottaman vastaan minulle antamanne tehtävän.»
Isidor kumarsi kreivittärelle, joka vastasi hänen tervehdykseensä ja osoitti hänelle toisen tien ulos. Varakreivi ei näet palannutkaan ruokasaliin, missä Pitou, ahmittuaan kanan, kuten oli ahminut kyljyksetkin, paraikaa kävi käsiksi hilloastiaan.
Hilloastia oli ollut jo kauan tyhjänä kuten lasikin, josta, Pitou oli tyhjentänyt viimeisenkin bordeaux-viinitilkan, kun kreivitär ilmestyi saliin Sebastienin kanssa.
Olisi ollut vaikea tuntea kankeaa neiti de Taverneyta tai vakavaa kreivitär de Charnyta tässä nuoressa äidissä, jonka silmät säteilivät iloa ja jonka huulia kirkasti riemuitseva hymy, kun hän poikaansa nojaten tuli esille. Ensimmäistä kertaa vuodatetut ja tähän asti tuntemattomat, suloiset kyyneleet olivat luoneet hänen kalpeille poskilleen heleää hehkua, joka kummastutti Andréeta itseäänkin. Äidinrakkaus, tuo naisen olemuksen toinen puoli, oli muuttanut hänet tällaiseksi niiden parin tunnin aikana, jotka hän oli viettänyt lapsensa parissa.
Vielä kerran hän peitti Sebastienin kasvot suudelmilla. Sitten hän luovutti lapsensa Pitoulle ja puristi tuon kelpo nuorukaisen karheaa kättä valkoisilla käsillään, jotka tuntuivat lämmenneeltä, elävältä marmorilta.
Sebastien puolestaan syleili Andréeta haltioituneesti, kuten hänen tapansa oli kaikessa mitä hän teki. Tätä lämpöä ei jäähdyttänyt edes se varomaton huudahdus, jota Andrée ei ollut voinut pidättää, kun Sebastien oli puhunut Gilbertistä.
Saint-Louisin opiston yksinäisyydessä ja eristettyyn puutarhaan tehdyillä kävelyillä oli lempeä äidinhaamu ilmestynyt hänen eteensä ja rakkaus oli vähitellen juurtunut hänen sydämeensä. Siitä johtui, että kun Sebastienille tuli Gilbertin kirje, joka salli hänen Pitoun mukana viettää tunnin pari äitinsä seurassa, tämä kirje oli täyttänyt pojan salaisimmat ja hartaimmat toiveet.
Gilbert oli hienotunteisesti viivästyttänyt tätä tapaamista. Hän oivalsi, että jos hän itse veisi Sebastienin Andréen luokse, hän riistäisi läsnäolollaan puolet siitä äidillisestä hellyydestä, jota kreivitär tunsi poikaansa kohtaan, ja toisaalta, jos hän turvautuisi jonkun toisen kuin hyväsydämisen ja rehdin Pitoun apuun, paljastaisi hän salaisuuden, joka ei ollut hänen omansa.
Pitou lähti kreivitär de Charnyn luota kyselemättä mitään, luomatta yhtä ainoaa uteliasta silmäystä ympärilleen, ja taluttaen Sebastienia, joka taaksensa katsellen vaihtoi lentosuukkoja äitinsä kanssa, hän saapui vaunuille, mistä hän löysi leipänsä, paperiin käärityn silavan ja nurkkaan pannun viinipullon.
Kaikessa tässä, sen enempää kuin siinäkään, että hänen oli täytynyt lähteä Villers-Cotteretsista, ei Pitou ollut tuntenut mitään alakuloisuuteen vivahtavaa.
Alusta asti Pitou oli työskennellyt Mars-kentällä, oli palannut sinne seuraavanakin päivänä ja sitä seuraavina. Herra Maillard, joka oli tuntenut hänet, oli lausunut hänelle monenmoisia kohteliaisuuksia, samoin herra Bailly, jolle hän oli huomauttanut itsestään. Hän oli tavannut herrat Elien ja Hullinin, jotka olivat Bastiljin valloittajia kuten hänkin, ja katsellut kadehtimatta kunniamerkkiä, jota nämä pitivät napinreiässä ja johon hänellä ja Billotilla oli yhtä suuri oikeus kuin kenellä tahansa. Kun sitten tuo kuuluisa päivä koitti, oli hän Billotin kanssa jo anivarhain aamulla sijoittunut riviinsä Saint-Denisin portin kohdalle. Hän oli kolmesta alas lasketusta eväsköydestä siepannut liikkiön, leivän ja viinipullon. Hän oli käväissyt isänmaan alttarilla ja pyörähdellyt iloisen karkeloon oopperanäyttelijättären ja bernhardilaisnunnan kanssa. Kuninkaan saapuessa hän oli palannut riviinsä ja nähnyt ilokseen, että itse Lafayette oli edustanut häntä, mikä oli suuri kunnia hänelle, Pitoulle. Kun sitten valat oli vannottu, tykit jyrähdelleet, torvet toitottaneet ja kun Lafayette valkoisen hevosen selässä oli ratsastanut rakkaitten aseveikkojensa muodostamaa kujaa, oli Pitoulla ollut ilo, kun kenraali oli tuntenut hänet ja suonut hänellekin yhden niistä kolmesta- tai neljästäkymmenestätuhannesta kädenlyönneistä, jotka kenraali oli päivän mittaani jakanut. Sen jälkeen hän oli lähtenyt Billotin kanssa Mars-kentältä, oli pysähtynyt katselemaan leikkejä, juhlavalaistusta ja ilotulitusta Champs-Elyseesillä. Sitten hän oli maleksinut bulevardeilla ja jottei olisi kadottanut rahtuakaan tämän suuren päivän huvituksista, oli hän, joka ei tiennyt mitä väsymys merkitsi, sen sijaan että olisi mennyt makuulle kuten tavallinen ihminen, joka tällaisen päivätyön jälkeen olisi kuolemanväsynyt, palannut Bastiljiin. Täällä hän oli löytänyt eräästä nurkasta vapaan pöydän ja tilannut, kuten on jo mainittu, kaksi naulaa leipää, kaksi viinipulloa ja sianmakkaran.
Pitoulla, joka ei tiennyt, että Isidor aikoi viettää Villers-Cotteretsissa ne seitsemän kahdeksan päivää, joista hän oli puhunut kreivitär de Charnylle, Pitoulla, joka ei aavistanut, että Catherine oli kuusi päivää sitten synnyttänyt lapsen, että hän oli lähtenyt Clouise-kallion pikkutalosta yöllä, tullut Pariisiin aamulla Isidorin kanssa, parahtanut ja heittäytynyt takaisin vaunuihin huomatessaan Saint-Denisin portin kohdalla hänet ja Billotin, Pitoulla ei ollut syytä alakuloisuuteen, pikemminkin päinvastoin: työskennellä Mars-kentällä, tavata herrat Maillard, Bailly, Elie ja Hullin, pyörähdellä oopperatanssijattaren ja bernhardilaisnunnan kanssa, tavata tuttavallisesti Lafayette, joka suvaitsi lyödä kättä hänen kanssansa, katsella juhlavalaistusta ja ilotulitusta, istua tässä keinotekoisessa Bastiljissa, pöydän ääressä, jolle oli tuotu iso leipä, sianmakkara ja kaksi viinipulloa — kaikessa tässä oli syytä iloon.
Ainoa seikka, joka olisi voinut masentaa Pitoun mieltä, oli Billotin alakuloisuus.