VIII
Tapaaminen
Kuten edellisen luvun alussa mainitsimme, päätti Pitou yhtä paljon itsensä iloksi kuin hälventääksensä Billotin raskasmielisyyttä, puhutella häntä.
»Sanokaapa, isäntä», aloitti Pitou lyhyen äänettömyyden jälkeen, jonka kuluessa hän tuntui keräävän sanoja varastoon, niinkuin tykkimies kasaa ammukset, ennenkuin aloittaa ammunnan, »sanokaapa, kuka lempo olisi osannut arvata täsmälleen vuosi ja kaksi päivää sitten, kun neiti Catherine antoi minulle louisdorin ja katkaisi siteet käsistäni tällä puukolla… nimenomaan tällä puukolla… kuka olisi osannut aavistaa, että vuodessa ja parissa päivässä voisi sattua näin paljon ihmeellistä?»
»Ei kukaan», vastasi Billot. Pitou ei huomannut, mikä hirveä katse välähti tilanhoitajan silmissä, kun hän, Pitou, mainitsi Catherinen nimen.
Pitou odotti, lisäisikö Billot jotakin näihin kahteen sanaan vastatakseen hänen melko pitkään lauseeseensa, joka hänen mielestään oli aika hyvin sommiteltu.
Mutta huomatessaan Billotin pysyvän vaiti Pitou teki, kuten äsken mainitsemamme tykkimieskin, panosti aseensa ja laukaisi toisen kerran:
»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi voinut ennustaa, kun te juoksitte jäljissäni Ermenonvillen kentälle, kun te olitte läkähdyttää kadetin ja minutkin, kun te tavoititte minut, kun te sanoitte kuka olitte, kun te nostitte minut tarakkaanne, kun te Dammartinissa vaihdoitte hevosta päästäksenne Pariisiin pikemmin, kun me Pariisiin saavuttuamme näimme tullipuomien palavan kun 'keisarilliset' työnsivät meidät Villetten esikaupunkiin» kun me kohtasimme kulkueen, joka huusi eläköötä Neckerille ja Orleansin herttualle, kun teillä oli kunnia kantaa paareja, joilla kuljetettiin näiden kahden suurmiehen rintakuvaa, sillaikaa kun minä yritin pelastaa Margotin henkeä, kun kuninkaan sveitsiläiskaarti ampui meitä Vendôme-torilla ja Neckerin rintakuva putosi teidän päähänne, kun me pelastuimme Saint-Honoré-kadulle ja huusimme: 'Aseihin, veljiämme surmataan!' kuka olisi voinut ennustaa, että me valloittaisimme Bastiljin?»
»Ei kukaan», vastasi tilanhoitaja yhtä niukkasanaisesti kuin edelliselläkin kerralla.
Hitossa! — tuumi Pitou itsekseen odotettuaan jonkun tovin. — Hän näyttää päättäneen pysyä mykkänä. Saammepa nähdä, laukaiskaamme kolmas kerta.
Hän sanoi ääneensä:
»Sanokaapa, isäntä, kuka olisi saattanut uskoa, että valloitettuamme Bastiljin minusta täsmälleen vuosi sen jälkeen tulisi kapteeni ja teistä liittolainen ja että me molemmat, varsinkin minä, haukkaisimme iltaista lehtipuu-bastiljissa, joka on istutettu alkuperäisen paikalle? No, kuka olisi saattanut sellaista uskoa?»
»Ei kukaan», kertasi Billot entistäkin synkemmällä äänellä.
Pitou oivalsi nyt, ettei tilanhoitajaa saisi millään keinolla puheliaaksi. Mutta häntä lohdutti ajatus, ettei mikään ollut riistänyt häneltä oikeutta puhua yksin.
Hän jatkoi siis ja myönsi Billotille oikeuden vastata, jos häntä miellytti:
»Kun ajattelen, että täsmälleen vuosi sitten me menimme kaupungintaloon ja te iskitte herra de Flessellesin kaulukseen — poloinen de Flesselles, missä hän on nyt ja missä on Bastilji? — kun te pakotitte hänet antamaan meille ruudin, minun seisoessani vartiona ovella, ja ruudin lisäksi pienen kirjeen, joka oli osoitettu herra de Launaylle, kun me ruudin jaettuamme olimme eronneet Muratista, joka aikoi Invalides-hotelliin, ja kun me Bastiljiin tultuamme löysimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, kuten häntä sanotaan… Tiedättekö, isäntä, mitä herra Gonchonista on tullut? Sanokaa, tiedättekö, mitä hänestä on tullut.»
Billot tyytyi tällä kerralla vain ravistamaan päätänsä.
»Ettekö tiedä? En minäkään. Ehkä hänen on käynyt samoin kuin Bastiljin tai kuin herra de Flessellesin tai niinkuin meidänkin kerran käy», jatkoi Pitou filosofoivasti, »pulvis es et in pulverem reverteris. Kun ajattelen, että portista, joka oli tuossa ja jota ei ole enää, te astuitte linnoitukseen annettuanne sitä ennen herra Maillardin sepustaa kuuluisan lipasta koskevan kirjoituksenne, joka minun piti lukea kansalle, ellette palaisi, kun ajattelen, että tuolla, missä nyt ovat sinkilät ja kahleet, tuossa isossa kuopassa, joka muistuttaa vallihautaa, te kohtasitte herra de Launayn — miesparka, näen hänet vieläkin, yllä sinipunerva nuttu, päässä kolmikolkkahattu, rinnalla punainen nauha ja kädessä miekkakeppi, siinä jälleen yksi, joka on mennyt samaa tietä kuin herra Flesselleskin! — kun ajattelen, että herra de Launay näytti teille Bastiljin alhaalta ylös asti, antoi teidän tutkia ja mitata sitä… muureja, jotka tyveltään olivat kolmekymmentä ja harjaltaan viisitoista jalkaa paksut… kun ajattelen, että te nousitte hänen kanssansa torneihin ja että te uhkasitte, mikäli hän ei käyttäytyisi järkevästi, heittäytyä hänen kerallaan tornista alas, kun ajattelen, että alas tullessanne hän näytti teille tykin, joka kymmentä minuuttia myöhemmin olisi lähettänyt minut sinne, missä poloinen herra de Flesselles on nyt ja missä poloinen herra de Launay on itsekin, ellen olisi keksinyt sopivaa piilopaikkaa, ja kun lopuksi ajattelen, että te kaiken tämän nähtyänne sanoitte ikäänkuin olisi ollut kysymys jonkun heinäladon, kyyhkyslakan tai tuulimyllyn valtauksesta: 'Ystävät, ottakaamme Bastilji! ja että me otimme sen, sen maanmainion Bastiljin ja otimmekin niin verrattoman hyvin, että tänään istumme sen entisellä paikalla, haukkaamme sianmakkaraa ja maistelemme bourgogne-viiniä sen tornin sijalla, jota sanottiin kolmanneksi Berthaudièreksi ja jossa tohtori Gilbert oli vankina! Kuinka ihmeellistä! Ja kun ajattelen kaikkea hälinää ja melua, touhua ja tohinaa… Mutta», jatkoi Pitou, »mitä tämä melu sitten on? Kuuletteko, isäntä, jotakin on menossa tai joku menee, koko maailma juoksee ja kuhisee. Tulkaa katsomaan, kuten muutkin, tulkaa, isäntä, tulkaa!»
Pitou pujotti kätensä Billotin kainaloon ja molemmat, Pitou uteliaana,
Billot välinpitämättömänä, lähtivät suunnalle, mistä melu kuului.
Melun oli aiheuttanut mies, jolla oli harvinainen oikeus aiheuttaa melua kaikkialla, missä hän liikkuikin.
Hälinän keskeltä kuului huutoja: »Eläköön Mirabeau!» Huudot lähtivät voimakkaista rinnoista, jotka eivät niinkään helposti muuta ihmisistä saamaansa käsitystä.
Se oli tosiaankin Mirabeau. Erään naishenkilön seurassa hän oli tullut katsomaan uutta Bastiljia, ja kun hänet oli tunnettu, syntyi tämä kova hälinä.
Nainen oli hunnutettu.
Joku muu kuin Mirabeau olisi kauhistunut tätä melua, joka, kulki hänen perässään ja jonka ylisteleviin ääniin sekaantui myöskin uhkailevaa sorinaa, samanlaisia huutoja, jotka saattelivat roomalaisen voittajan riemuvaunuja ja joiden sisältönä oli. »Caesar, älä unohda, että sinäkin olet kuolevainen!»
Mutta hän, rajusäitten mies, joka myrskylinnun lailla tuntui voivan elää vain ukonjyrinän ja salamain seassa, hän liikkui tuossa hälinässä hymyilevin kasvoin, tyynin silmin ja hallitsijan elein, kuljettaen käsikynkässään tuota tuntematonta naista, jota hänen seuralaisensa kansanomaisuuden synnyttämä vihurituuli puistatti.
Semelen tavoin tuo varomaton oli varmaankin halunnut nähdä Jupiterin, ja nyt oli salama polttaa hänet poroksi.
»Oh, se on herra Mirabeau!» huudahti Pitou. »Herra Mirabeau tosiaankin, ylhäisön Mirabeau! Muistatteko, isäntä Billot, että tässä lähellä kerran näimme herra Gonchonin, kansan Mirabeaun, ja että sanoin teille silloin: 'En tiedä, millainen on ylhäisön Mirabeau, mutta kyllä kansan Mirabeau on melko ruma'? No niin, nyt kun olen nähnyt molemmat, sanon, että minun mielestäni ne ovat yhtä rumat, mikä ei silti estä meitä osoittamasta kunnioitusta tuolle suurmiehelle.»
Ja Pitou hypähti tuolille, tuolilta pöydälle, pani kolmikolkkahattunsa miekankärkeen ja huusi:
»Eläköön Mirabeau!»
Billot puolestaan ei merkilläkään ilmaissut myötätuntoaan tai vastenmielisyyttään, panihan vain molemmat kätensä ristiin mahtavalle rinnalleen ja mutisi kumealla äänellä:
»Hän kuuluu kavaltaneen kansan.»
»Pötyä», huomautti Pitou, »samaa on sanottu kaikista vanhan ajankin suurmiehistä, Aristideesta Cireroon saakka».
Ja entistäkin täyteläisemmällä ja kaikuvammalla äänellä hän huusi:
»Eläköön Mirabeau!»
Sillä välin tuo kuuluisa puhuja katosi ihmisvilinään, hälinän ja huutojen saattelemana.
»Kuinka tahansa», sanoi Pitou ja hyppäsi pöydältä maahan, »olen mielissäni, että olen nähnyt kreivi de Mirabeaun… Menkäämme nyt lopettamaan toinen pullomme ja haukkaamaan makkaramme, ukko Billot.»
Ja hän vei tilanhoitajan takaisin pöydän luo, jolla heitä tosiaankin odottelivat Pitoun yksin nauttiman aterian tähteet, mutta silloin he huomasivat, että heidän pöytänsä ääreen oli siirretty kolmaskin tuoli ja että tällä tuolilla istui muuan mies ilmeisesti heitä odottelemassa.
Pitou silmäili Billotia, joka puolestaan silmäili tuntematonta.
Päivä oli tosin veljeyden päivä ja salli siis tuttavallisen esiintymisen kansalaisten kesken, mutta Pitoun mielestä, kun hän ei ollut vielä tyhjentänyt toista viinipulloa eikä lopettanut makkaraa, moinen tuttavallisuus oli miltei yhtä tunkeilevaa kuin tuntemattoman pelurin ilmestyminen ritari de Grammontin luokse.
Sitäkin enemmän kun henkilö, jota Hamilton ritaria koskevissa muistelmissaan sanoo pikku kurpitsaksi, pyysi de Grammontilta anteeksi »tunkeilevaa tuttavallisuuttaan», mutta tänä tuntematon ei pyytänyt anteeksi mitään, ei Pitoulta eikä Billotilta, vaan silmäili heitä päinvastoin leikillisen nenäkkäästi, mikä tuntui olevan hänelle luonteenomaista.
Billot ei ilmeisesti ollut sillä tuulella, että olisi selityksittä sietänyt tuota katsetta, koskapa hän astui ripeästi tuntematonta kohden, mutta ennenkuin tilanhoitaja ehti suutansa avata tai tehdä pienintäkään elettä, oli tuntematon tehnyt salamerkin, johon Billot oli heti vastannut.
Miehet eivät tunteneet toisiaan, mutta he olivat veljet keskenään.
Tuntematon oli puettu, kuten Billotkin, liittolaisasuun, mutta muuan eroavaisuus puvussa ilmaisi tilanhoitajalle, että sen pitäjä oli päivän juhlassa esiintynyt siinä pienessä ulkomaalaisten ryhmässä, joka Anacharsis Clootzin johdolla oli edustanut ihmiskuntaa.
Kun tuntematon oli tehnyt merkin ja Billot vastannut, istuutuivat
Billot ja Pitou paikoilleen.
Billot taivutti päätänsä jonkunlaiseksi tervehdykseksi ja Pitou hymyili suopeasti.
Mutta koska molemmat tuntuivat tekevän katsekysymyksen tuntemattomalle, oli tämän siis ensiksi aloitettava puhelu. »Ette tunne minua, veljet», sanoi hän, »mutta minä tunnen teidät molemmat».
Billot silmäili tutkivasti tuntematonta; herkempi Pitou huudahti:
»Ihanko totta, herra?»
»Tunnen sinut, kapteeni Pitou», vastasi vieras, »tunnen sinut, tilanhoitaja Billot».
»Juuri niin», myönsi Pitou.
»Mutta miksi noin synkkänä, Billot?» kysyi vieras. »Siksikö, että vaikka olet Bastiljin valloittaja, vieläpä ensimmäinen hyökkääjä, sinulle on unohdettu antaa heinäkuun neljännentoista päivän muistomerkki ja juhlia sinua, kuten on juhlittu herroja Maillardia, Elietä ja Hullinia?»
Billot hymyili halveksivasti.
»Jos tunnet minut, veli», sanoi hän, »pitäisi sinun tietää, ettei sellainen hölynpöly voi synkentää minun sydäntäni».
»Senkö vuoksi siis, että jalomielisyydessäsi koetit turhaan ehkäistä de
Launayn, de Foulonin ja le Berthierin murhaa?»
»Tein parhaani ja mikäli voimani riittivät noiden murhien välttämiseksi», sanoi Billot. »Olen useammin kuin kerran nähnyt unissani niiden rikosten uhrit eikä kukaan heistä ole johtunut syyttämään minua.»
»Ehkä sen vuoksi, että palattuasi lokakuun viidennen ja kuudennen päivän tapahtumien jälkeen maatilallesi huomasit aittasi tyhjiksi ja peltosi kyntämättömiksi?»
»Olen rikas, ei minua liikuta yhden sadon tuhoutuminen.»
»Silloin», sanoi tuntematon ja katsoi Billotia suoraan silmiin, »on syynä se, että tyttäresi Catherine…»
»Vaiti!» keskeytti tilanhoitaja ja tarttui vieraan käsivarteen.
»Älkäämme puhuko siitä.»
»Miksemme», tokaisi tuntematon, »jos minä puhun siitä auttaakseni sinua kostamaan?»
»Se on toinen juttu», sanoi Billot kalveten ja hymyillen yhtaikaa, »puhukaamme siitä».
Pitou ei ajatellut enää juomaa eikä ruokaa, hän silmäili vierasta kuin jotakin taikuria.
»Entä kuinka aiot kostaa?» kysyi tuntematon hymyillen.
»Sano? Niinkö tökerösti, että yrität surmata yksilön, kuten olet kerran yrittänytkin?»
Billot valahti kuolonkalpeaksi. Pitou tunsi kylmät kareet selässään.
»Vai sitenkö, että aiot vainota koko säätyluokkaa?»
»Vainoamalla koko luokkaa», sanoi Billot, »sillä yhden rikos on kaikkien rikos. Herra Gilbert, jolle valitin kohtaloani, sanoi: 'Billot-parka, mitä sinulle on tapahtunut, se on tapahtunut sadoille tuhansille isille! Mitäpä muutakaan nuoret ylimykset tekisivät kuin viettelisivät rahvaan tyttäriä ja vanhat muuta kuin kuluttaisivat kuninkaan rahoja?'»
»Soo, sanoiko Gilbert niin?»
»Tunnetteko hänet?»
Tuntematon hymyili.
»Minä tunnen kaikki ihmiset», sanoi hän, »kuten tunnen sinut, Billot, Pisseleun isännän, kuten tunnen Pitoun, Haramontin kansalliskaartin kapteenin, kuten tunnen varakreivi Isidor de Charnyn, Boursonnesin herran, kuten tunnen Catherinen…»
»Olen jo kerran kieltänyt sinua lausumasta sitä nimeä, veli.»
»Minkä vuoksi?»
»Koska Catherinea ei enää ole.»
»Mitä hänestä siis on tullut?»
»Hän on kuollut!»
»Ei ole, hän ei ole kuollut, ukko Billot», huudahti Pitou, »sillä…»
Ja hän olisi varmaankin jatkanut: »sillä minä tiedän, missä hän on ja minä tapaan hänet joka päivä», mutta Billot sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastustelua:
»Hän on kuollut!»
Pitou painoi päänsä alas. Hän ymmärsi.
Vaikka Catherine kenties elikin muille, oli hän kuollut isältään.
»Ah», mutisi tuntematon, »jos olisin Diogenes, sammuttaisin lyhtyni, sillä minä luulen löytäneeni ihmisen».
Sitten hän nousi, ojensi kätensä Billotille ja sanoi:
»Veli, lähde kanssani kävelylle. Sillaikaa tämä kelpo nuorukainen tyhjentäköön viinipullonsa ja lopettakoon ateriansa.»
»Lähden mielelläni», sanoi Billot, »sillä alan käsittää, mitä aiot tarjota minulle».
Hän tarttui tuntemattoman käsivarteen ja sanoi Pitoulle:
»Odota minua täällä, kunnes palaan.»
»Mutta, ukko Billot, jos viivytte kauan, tulee minun ikävä», huomautti Pitou, »sillä jäljellä on enää vain puoli lasillista viiniä, viilu makkaraa ja palanen leipää».
»Ole rauhassa, kelpo Pitou», lohdutti tuntematon, »ruokahalusi tunnetaan ja sinulle lähetetään jotakin, minkä turvissa voit kärsivällisesti odotella».
Ja tuskin olivat tuntematon ja Billot kadonneet lehtimuurin taa, kun
Pitoun pöytää koristi uusi sianmakkara, uusi leipä ja kolmas viinipullo.
Pitou ei käsittänyt mitään tapahtuneesta. Hän oli sekä hyvin kummastunut että hyvin levoton.
Mutta hämmästys ja levottomuus, kuten mielenliikutukset yleensä, tekivät Pitoun nälkäiseksi.
Koska hän oli nyt hyvin kummastunut ja varsinkin hyvin huolestunut, tunsi hän vastustamatonta tarvetta käydä käsiksi hänelle tuotuihin ruokiin ja hän tyydytti tämän tarpeensa luonteenomaisella tulisuudella. Vihdoin Billot palasi yksin ja istuutui entiselle paikalleen vastapäätä Pitouta, äänettömänä, mutta otsa seesteisenä kuin ilon kirkastamana.
»No, mitä uutta, ukko Billot?» kysyi Pitou.
»Sitä uutta, että saat lähteä huomenna yksin, Pitou.»
»Entä te?» uteli kansalliskaartin kapteeni.
»Minäkö? Minä jään», vastasi Billot.