XI
Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys!
Kuuntelijajoukossa syntyi juhlallinen hiljaisuus, joka todisti selvästi, kuinka tärkeänä pidettiin kohta kuultavaa esitystä.
»Niin, on oikein, että minulta kysytään, mitä on vapaus, mitä on yhdenvertaisuus, mitä on veljeys. Minä sanon sen teille. Aloittakaamme vapaudesta. Ja ennen kaikkea, veljet, älkää sekoittako vapautta riippumattomuuteen. Ne eivät ole sisaruksia, kuten näyttää, ne ovat kaksi toisiaan vihaavaa vastustajaa. Melkein kaikki vuoristokansat ovat riippumattomia. En tiedä, voiko ainoatakaan niistä, sveitsiläisiä lukuunottamatta, sanoa todella vapaaksi. Kukaan ei kiellä, etteivät kalabrialainen, korsikalainen ja skotlantilainen olisi riippumattomia, mutta kukaan ei tohdi sanoa heitä vapaiksi. Jos kalabrialaisen tunteita loukataan, jos korsikalaisen kunniaa solvaistaan, jos skotlantilaisen etuihin kajotaan, niin kalabrialainen, joka ei voi turvautua oikeuteen, koska sorretun kansan keskuudessa ei ole oikeutta, kalabrialainen hakee oikeutta puukostaan, korsikalainen tikaristaan, skotlantilainen dirkistään. Hän iskee, vihollinen kaatuu, hän on kostanut. Vuoristo tarjoo hänelle tyyssijan, ja koska ei ole vapautta, tuota kaupunginasukkaan turhaan vaatimaa vapautta, löytää hän riippumattomuuden syvistä rotkoista, sankoista metsistä, korkeilta vuorenhuipuilta. Hän elää toisin sanoin ketun, vuorikauriin ja kotkan riippumattomuutta. Mutta kotka, vuorikauris ja kettu, jotka tunteettomina, muuttumattomina, välinpitämättöminä katselevat niiden silmien edessä esitettävää suurta, inhimillistä näytelmää, ovat eläimiä, joiden elämä rajoittuu vaistoon ja jotka on tuomittu yksinäisyyteen.
»Alkuperäinen, antiikkinen, kantasivistys, jos niin saa sanoa, Intian, Egyptin, Etrurian, Vähän Aasian, Kreikan, Latiumin sivistysmuodot, kootessaan tieteensä, uskontonsa, taiteensa, runoutensa valokimpuksi, jota ne ovat heilutelleet koko maailman yli valaistukseen silloin vielä kehdossa uinuvaa, kehitystilassa olevaa nykyaikaista sivistystä, ovat jättäneet ketut loukkoihinsa, vuorikauriit kallionhuipuillensa ja kotkat pilviä pitelemään. Niiltäkin aika kuluu, mutta siinä ei ole mittaa, niillekin tieto versoo, mutta siinä ei tapahdu edistystä, niillekin sukupolvet syntyvät, varttuvat ja kuolevat, mutta ne eivät opi siitä mitään. Sillä kaitselmus on rajoittanut niiden kyvyt itsesäilytysvaistoon, sen sijaan kun Jumala on antanut ihmiselle kyvyn eroittaa hyvän ja pahan, tunteen tajuta oikean ja väärän, kammon eristymistä ja rakkauden yhteiselämää kohtaan. Senpä vuoksi ihminen, joka syntyy yksinäisyyteen kuin kettu, on villi kuin vuorikauris ja eristäytynyt kuin kotka, liittyy perheeksi, muodostuu heimoksi, järjestyy kansaksi. Sen vuoksi, kuten jo sanoin, veljet, ei eristäytyvällä ihmisellä ole oikeutta muuhun kuin riippumattomuuteen, ja päinvastoin, yhteen liittyvillä ihmisillä on oikeus vapauteen.
VAPAUS!
Vapaus ei ole alkuaine kuin kulta, vaan se on kukka, se on hedelmä, se on taideluoma, se on tuote. Sitä täytyy viljellä, jotta se puhkeisi kukkaan ja kypsyisi hedelmäksi. Vapaus on kunkin yksilön oikeutta tehdä omaksi edukseen, tyydytyksekseen, hyvinvoinnikseen, huvikseen ja kunniakseen kaikki, mikä ei lonkkaa toisen vastaavia etuja. Se on osittaista luopumista henkilökohtaisesta riippumattomuudesta, jotta saataisiin syntymään yleisen vapauden varasto, josta jokainen ammentakoon määräaikoina yhtä suuren osuuden. Vapaus on vieläkin enempää, se on maailmalle asetettua velvoitusta, ettei saa supistaa sitä valistuksen, edistyksen, etuoikeuksien määrää, joka on saavutettu, jonkun kansan, valtion tai rodun itsekkääseen toimipiiriin, vaan päinvastoin jokaisen yksilön, jokaisen yhteisön on jaettava niitä täysin käsin aina milloin joku köyhä yksilö tai niukkavarainen yhteisö pyytää päästä tämän aarteen jaolle.
»Ei tarvitse pelätä tämän aarteen ehtyvän, sillä vapaudella on jumalallinen kyky lisääntyä itsestään ja se muistuttaa sikäli maata kostuttavien suurten virtojen uomaa, joka lähteiltään on sitä täydempi, mitä vuolaampina virrat siitä lähtevät. Sellainen on vapaus, se on taivaan mannaa, johon jokaisella on oikeus ja joka valitun kansan, päästyään siitä osalliseksi, on jaettava kaikkien kansojen kanssa, jotka pyytävät siitä osansa. Sellainen on vapaus minun käsittääkseni», jatkoi Cagliostro, välittämättä vastata suoraan sille, joka oli tämän välikysymyksen tehnyt. »Siirtykäämme nyt yhdenvertaisuuteen.»
Valtavat hyväksymishuudot kohosivat salin holvilakeen asti ja palkitsivat puhujan sillä hyväilyllä, joka on kaikkein suloisinta, ellei miehen sydämelle, niin ainakin hänen kunnianhimolleen, — nimittäin kansansuosiolla.
Mutta ikäänkuin tottuneena moisiin ihmisten ylistelyihin Cagliostro kohotti kätensä vaatiakseen hiljaisuutta.
»Veljet», sanoi hän, »hetket rientävät, aika on kallista. Jokainen minuutti ajasta, jonka pyhän asiamme viholliset saavat käyttää hyväkseen, kaivaa maata aitamme tai nostaa esteitä tiellemme. Sallikaa minun siis selittää teille, mitä on yhdenvertaisuus, kuten olen selittänyt, mitä on vapaus.»
Näitä sanoja seurasivat moninkertaiset hiljaa!-huudot, sitten syntyi syvä hiljaisuus ja Cagliostron sanat kuuluivat selvinä, kaikuvina, ponnekkaina.
»Veljet», sanoi, »en halua loukata teitä uskomalla, että kukaan teistä olisi hetkeäkään rinnastanut tätä houkuttelevaa yhdenvertaisuus-sanaa aineen ja älyn yhdenvertaisuuden kanssa. Ei, te tiedätte erinomaisen hyvin, että sen laatuinen yhdenvertaisuus on ristiriidassa todellisen filosofian kanssa ja että luonto itse on ratkaissut tämän suuren kysymyksen istuttamalla tammen rinnalle isopin, sijoittamalla vuoren viereen kummun, panemalla virran sivulle puron, valtameren liepeelle järven, neron rinnalle typeryyden. Kaikki maailman mahtikäskyt eivät alenna vaaksan vertaakaan Chimborazon, Himalajan tahi Mont-Blancin huippuja, ei ainoakaan ihmisten laatima määräys voi sammuttaa Homeroksen, Danten tai Shakespearen nerontulta. Kukaan ei ole voinut ajatellakaan, että lain pyhittämä yhdenvertaisuus olisi aineellista ja ruumiillista yhdenvertaisuutta ja että päivänä, jolloin tämä laki piirrettäisiin hallitusmuodon kivitauluun, ihmissuku saisi Goliatin vartalon, Cidin uljuuden tai Voltairen nerouden. Ei, yksilöinä tai joukkoina, me olemme täydellisesti käsittäneet ja meidän tulee aina täydellisesti käsittää, että kysymys on selvästi ja yksinkertaisesti yhteiskunnallisesta yhdenvertaisuudesta. Mutta, veljet, mitä on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus?
YHDENVERTAISUUS!
Yhdenvertaisuus on kaikkien perintönä kulkevien etuoikeuksien poistamista, se merkitsee vapaata pääsyä kaikkiin: virkoihin, kaikkiin virka-arvoihin, kaikkiin arvoasteihin, lyhyesti, se on palkkio, joka suodaan ansioille, kyvylle, hyveelle, eikä enää läänitys, joka myönnetään jollekin kastille, jollekin suvulle, jollekin rodulle. Valtaistuin — edellyttäen, että valtaistuin säilyy — ei ole tai oikeammin ei tule olemaan muuta kuin korkein valtasija, jolle kaikkein arvokkain voi päästä, ja kaikille alemmille asteille pääsevät kykyjensä mukaan ne, jotka ovat alempien asteitten arvoisia, ilman että kukaan levottomana kysyy, miltä tasolta ovat lähtöisin kuninkaat, ministerit, neuvostojäsenet, kenraalit, tuomarit. Kuninkuus tai tuomarinarvo, kuninkaan valtaistuin tai presidentin tuoli eivät siis enää siirry jossakin rodussa perintönä, vaan ne ratkaistaan vaalilla. Valtioneuvosto, sota-asiat, lainsäädäntö eivät enää ole jonkun säätyluokan yksinoikeutta, vaan ne määrää kyky. Taiteissa, tieteissä, kirjallisuudessa ei enää tavata suosikkijärjestelmää, vaan kilpailua. Sellainen on yhteiskunnallinen yhdenvertaisuus! Ja rinnan kasvatuksen kanssa, joka ei ainoastaan ole kaikille ilmaista ja kaikkien saatavissa, vaan lisäksi kaikille pakollista, aatteet kehittyvät ja yhdenvertaisuus kasvaa niiden mukana. Yhdenvertaisuus ei saa jäädä lietteeseen, sen on noustava kaikkein korkeimmille huipuille. Sellainen suuri kansa kuin Ranskan kansa voi tunnustaa vain kehittyvän yhdenvertaisuuden eikä taantuvaa. Taantuva yhdenvertaisuus ei ole Titanin, vaan ryövärin. Se ei ole enää Prometeuksen kaukasialainen leposija, se on Prokrusteen vuode. Kas, sellainen on yhdenvertaisuus!»
Oli mahdotonta käydä toisin kuin että tällainen määritelmä sai osakseen yleisen hyväksymisen valistuneessa, kunnianhimoisessa kuulijakunnassa, missä jokainen, harvoja vaatimattomia luonteita lukuunottamatta, vaistomaisesti näki naapurissaan tulevan kohoamisensa porrasaskelen. Jälleen kajahtikin salissa eläköön- ja hyvä-huutojen jyrinä, mikä todisti, että tässä kokouksessa oli henkilöitä, jotka toiminnan hetken koittaessa käsittäisivät yhdenvertaisuudella jotakin muuta kuin Cagliostro, mutta jotka silloisena teorian hetkenä hyväksyivät yhdenvertaisuuden sellaiseksi kuin sen käsitti heidän valitsemansa omituisen päällikön valtava nero.
Mutta yhä tulisempana, säkenöivämpänä, innoittuneempana sitä mukaa kuin kysymys suureni, Cagliostro vaati jälleen hiljaisuutta ja jatkoi äänellä, jossa ei huomannut väsymyksen tai epäröinnin merkkiäkään:
»Veljet, olemme nyt tulleet tunnuslauseemme kolmanteen osaan, siihen, jota ymmärtääkseen ihmiset tarvitsevat pisimmän ajan ja jonka sivistyksen suuri esitaistelija vallan oikein on pannut viimeiseksi. Veljet, olemme nyt tulleet veljeyteen.
VELJEYS!
Oi, suuri sana, jos sinut käsitetään oikein! Oi, ylevä sana, jos sinut selitetään oikein! Jumala varjelkoon minua väittämästä, että se, joka käsitettyään väärin tämän sanan kantavuuden käyttää sitä sanan ahtaimmassa merkityksessä sovelluttaakseen sitä jonkun kylän asujamiin, jonkun kaupungin kansalaisiin, jonkun kuningaskunnan asukkaihin, olisi huono ihminen… Ei, veljet, ei, hän olisi vain henkisesti vajavainen ihminen. Säälikäämme henkisesti köyhiä, koettakaamme vapautua keskinkertaisuuden lyijyanturoista, levittäkäämme siipemme ja nouskaamme arkipäiväisten aatteiden yläpuolelle! Kun Saatana halusi kiusata Kristusta, vei se hänet maailman korkeimmalle vuorelle, jonka huipulta se voi näyttää hänelle kaikki maapallon kuningaskunnat, eikä suinkaan Natsaretin torniin, josta se olisi voinut näyttää hänelle vain Juudaanmaan kyläpahasia.
»Veljet, ei yhteen kaupunkiin, ei yhteen kuningaskuntaan; vaan koko maailmaan on veljeys vietävä! Veljet, koittaa päivä, jolloin pyhältä tuntuva sana isänmaa, tai toinen pyhältä tuntuva sana, kansallisuus, katoavat kuin teatterin väliverhot, jotka painuvat tilapäisesti paikalleen, jotta maalarit ja koneenkäyttäjät saisivat aikaa valmistaa loputtomat etäisyydet, mittaamattomat kaukokuvat. Veljet, koittaa päivä, jolloin ihminen, nyt jo maan ja veden herra, valloittaa tulen ja ilman, jolloin hän valjastaa tulihevoset, ei ainoastaan ajatuksissaan, vaan aineellisestikin, jolloin tuulet, nuo nykyisin vain rajuilmojen talttumattomat esijuoksijat, muuttuvat sivistyksen älykkäiksi ja kuuliaisiksi sanansaattajiksi. Veljet, koittaa päivä, jolloin kansat, tämän maa- ja ilmaliikenteen turvin, jota vastaan kuninkaat ovat voimattomat, ymmärtävät, että kestetyt kärsimykset liittävät ne toinen toisiinsa, ja että nämä kuninkaat, jotka ovat panneet aseet niiden käteen, jotta ne tuhoisivat toisensa, ei kunnian vaatimassa taistelussa, kuten heille uskoteltiin, vaan veljesmurhissa, saavat jälkipolville vastata jok'ikisestä veripisarasta, joka on vuotanut suuren ihmisperheen halvimmankin jäsenen ruumiista. Silloin, veljet, te näette, mikä suurenmoinen näytelmä esitetään Herran kasvojen edessä. Kaikki kuvitellut rajat katoavat, kaikki keinotekoiset esteet häviävät, virrat eivät ole enää haittana, vuoret eivät ole enää sulkuina. Virtojen yli kansat ojentavat toisilleen kättä ja kaikkein korkeimmalta huipulta kohoaa alttari, isänmaan alttari.
»Veljet, veljet, veljet, minä sanon teille, sellainen on apostolin saarnaama todellinen veljeys! Kristus ei kuollut vapahtaakseen vain natsarealaiset, Kristus kuoli lunastaakseen kaikki maan kansat. Älkää siis tehkö näistä kolmesta sanasta, vapaudesta, yhdenvertaisuudesta, veljeydestä, ainoastaan Ranskan tunnuslausetta, vaan kirjoittakaa ne ihmisyyden lippuun koko maailman tunnuslauseeksi. Ja nyt, veljet, menkää, tehtävänne on suuri, niin suuri, että minkä kyynel- ja verilaakson kautta joutunettekin kulkemaan teidän jälkeläisenne kadehtivat teiltä sitä pyhää tehtävää, jonka olette suorittaneet, ja kuin ristiretkeläiset, jotka yhä suuremmin joukoin ja nopeammin askelin seurasivat toisiaan pyhille paikoille johtavilla teillä, eivät hekään pysähdy, vaikka he usein näkevätkin matkansa suunnan vain isiensä vaalenneitten luitten mukaan. Rohkeutta siis, apostolit, rohkeutta, toivioretkeläiset, rohkeutta, soturit! Apostolit, käännyttäkää, toivioretkeläiset, vaeltakaa, soturit, taistelkaa!»
Cagliostro lopetti, mutta ellei hän olisi lopettanut, olisivat suosionosoitukset, hyvä-huudot keskeyttäneet hänen esityksensä.
Kolmesti ne vaimenivat ja kolmesti ne jälleen elpyivät jylisten hautakammion holveissa kuin maanalainen ukkonen.
Sitten naamioidut miehet kumarsivat yksitellen, suutelivat hänen kättänsä ja poistuivat.
Sen jälkeen jokainen veli vuoron perään taivutti päänsä tuon lavan edessä, jolla toisen Pietari erakon lailla tämä uusi apostoli oli saarnannut vapauden ristiretkeä ja lausui ohimennessään tuon kohtalokkaan ohjelauseen: Lilia pedibus destrue.
Viimeisen poistuttua lamppu sammui.
Ja Cagliostro oli yksin, maan uumenissa, äänettömyydessä ja pimeydessä, muistuttaen niitä Intian jumalia, joiden salaisuuksiin hän väitti tutustuneensa parituhatta vuotta sitten.