XII
Naiset ja kukat
Muutamia kuukausia näiden tapausten jälkeen, maaliskuun lopulla 1791, eräät vaunut kiitivät Argenteuilin ja Besonsin välisellä maantiellä, poikkesivat kilometrin päässä kaupungista sivutielle ja ajoivat Marais-linnaan, jonka ristikkoportti aukeni niiden tullessa paikalle. Vaunut pysähtyivät sisäpihalla portaitten eteen.
Rakennuksen pääkäytävän otsikkoon sijoitettu kello löi tällöin kahdeksan aamulla.
Muuan vanha palvelija, joka näytti kärsimättömänä odotelleen ajoneuvojen tuloa, kiiruhti avaamaan vaunujen oven, jolloin kauttaaltaan mustiin puettu mieshenkilö hypähti astinlaudalle.
»Ah, herra Gilbert, vihdoinkin!» tervehti kamaripalvelija. »No, mikä nyt on hätänä, kunnon Teisch?» kysyi tohtori. »Voi, herra, saatte itse nähdä!» vastasi palvelija.
Ja hän lähti astelemaan tohtorin edellä, opasti hänet biljardisalin kautta, jonka lamput, sytytetyt varmaankin jo tuntia ennen sydänyötä, paloivat yhä, ja sitten ruokasaliin, jonka pöytä, täynnä kukkia, aukaistuja viinipulloja, hedelmiä ja leivoksia, todisti illallisen jatkuneen muutamia tunteja pitempään kuin tavallisesti.
Gilbert katseli murhemielin tätä epäjärjestystä, joka todisti, kuinka vähän hänen määräyksistään oli piitattu. Sitten hän huoahti, kohautti olkapäitään ja siirtyi portaille noustakseen Mirabeaun huoneeseen, joka oli ylemmässä kerroksessa.
»Herra kreivi», sanoi palvelija astuessaan edellä isäntänsä huoneeseen, »tohtori Gilbert on saapunut».
»Mitä, tohtoriko?» ihmetteli Mirabeau. »Onko mokoman pikku jutun takia lähetetty häntä noutamaan?»
»Pikku jutun!» mutisi poloinen Teisch. »Päätelkää itse, herra, tohtori.»
»Ah, tohtori», sanoi Mirabeau ja kohosi istualleen vuoteessa, »saatte uskoa, että olen pahoillani, kun, minulle asiasta puhumatta, teitä on vaivattu tällä tavoin».
»Ensiksikin, hyvä kreivi, minua ei vaivata silloin kun minulle suodaan tilaisuus tavata teidät. Tehän tiedätte lisäksi, että harjoitan lääkärinammattia vain eräitten ystävieni hyväksi, ja heille minä kuulun kokonaan. Kas niin, mitä on tapahtunut? Ja ennen kaikkea, lääkäriltä ei mitään pidetä salassa! — Teisch, työntäkää verhot syrjään ja avatkaa ikkuna.»
Kamaripalvelija totteli, ja päivä pääsi valaisemaan Mirabeaun puolipimeää huonetta. Nyt tohtori huomasi, mikä muutos oli tapahtunut kuuluisan puhujan koko olemuksessa sen kuukauden kuluessa, jona hän ei ollut häntä tavannut.
»Ai, ai!» äännähti hän vastoin tahtoaan.
»Niin, niin», myönsi Mirabeau, »olen muuttunut vai kuinka?
Sanon teille heti, mistä se johtuu.»
Gilbert hymyili surumielisesti, mutta kuten älykäs lääkäri ainakin, joka käyttää hyväkseen, mitä potilas hänelle kertoo, vaikkapa tämä valehtelisikin, antoi hän Mirabeaun jatkaa.
»Tiedättekö», sanoi tämä, »mistä eilen kansalliskokouksessa kiisteltiin?»
»Kyllä tiedän. Kaivoksista.»
»Se kysymys on vielä huonosti tunnettu, vähän tai ei ollenkaan tutkittu. Omistajien ja hallituksen etuja ei ole riittävästi selvitetty. Sitäpaitsi kreivi de la Marck, uskollinen ystäväni, oli hyvin huolissaan tämän kysymyksen ratkaisusta, sillä siitä riippui puolet hänen omaisuudestaan. Hänen rahamassinsa, hyvä tohtori, on alati ollut minulle auki. Minun oli osoitettava kiitollisuuttani. Minä puhuin tai oikeammin laukaisin viisi kertaa. Viimeinen laukaus ajoi viholliset pakosalle, mutta olin itsekin jäädä tanterelle. Mutta kotiin palattuani halusin silti juhlia voittoa. Kutsuin muutaman ystävän illalliselle. Me nauroimme ja lörpöttelimme kello kolmeen saakka aamulla, jolloin mentiin levolle. Kello viisi aloin tuntea vatsanväänteitä. Huusin kuin mieletön. Teisch pelästyi kuin hölmö ja lähetti noutamaan teitä. Nyt olette yhtä viisas kuin minäkin. Tässä valtimo, tässä kieli. Kärsin kuin kadotukseen tuomittu. Päästäkää minut tästä tuskasta, jos voitte. Minä puolestani vakuutan, etten sekaannu koko juttuun.»
Gilbert oli taitava lääkäri. Kieltä tutkimatta ja valtimoa koettamatta hän voi todeta Mirabeaun tilan vakavuuden. Potilas oli tukehtumaisillaan, hän tuskin jaksoi hengittää, kasvot olivat pöhistyneet, sillä veri oli tukkeutunut keuhkoihin, hän valitti jalkojen ja käsien tuntuvan kylmiltä ja silloin tällöin ankara tuska pusersi hänen huuliltaan voihkaisun tai parahduksen.
Tohtori halusi silti varmistua, oliko hänen käsityksensä asiasta oikea ja koetti valtimoa.
Sen sykintä oli nytkähtelevää ja epätasaista.
»No niin», sanoi Gilbert, »tällä kerralla vielä selviydytään, mutta oli jo aikakin minun tulla!»
Tyynesti ja nopeasti, kuten nerokas mies ainakin, hän otti taskustaan haavurilippaan.
»Ahaa, te aiotte iskeä minusta suonta, niinkö?» sanoi Mirabeau.
»Ja heti paikalla.»
»Oikeaan vai vasempaan käsivarteen?»
»En kumpaankaan, sillä keuhkonne ovat jo liian täynnä tukkeentunutta verta. Isken suonta jalasta. Sillä välin Teisch menköön noutamaan Argenteulista sinappia ja kärpäslaastaria, jotta voisimme panna teihin sinappihauteen. Ottakaa minun vaununi, Teisch.»
»Hitossa, tohtori, näyttää tosiaankin siltä kuin olisi jo aikakin, kuten sanoitte», huomautti Mirabeau.
Mitään vastaamatta Gilbert ryhtyi heti iskemään suonta ja jonkun tovin kuluttua alkoi musta, paksu veri vuotaa potilaan jalasta.
Potilas tunsi heti suurta helpotusta.
»Totisesti, te olette suuri mies, tohtori», sanoi Mirabeau, joka taas voi hengittää kevyesti.
»Ja te olette suuri hullu, kreivi, kun panette vaaralle alttiiksi niin kallisarvoisen hengen kuin teidän on sekä ystävillenne että Ranskalle, muutaman tunnin nautinnon takia.»
Mirabeau hymyili alakuloisesti, miltei ivallisesti.
»Mitä vielä, hyvä tohtori!» sanoi hän. »Te liioittelette merkitystä, jonka ystäväni ja Ranska minulle antavat.»
»Kautta kunniani», huomautti Gilbert nauraen, »suurmiehet valittelevat alati toisten kiittämättömyyttä, vaikka he itse todella ovat kiittämättömiä. Jos te sairastutte vakavasti, kerääntyy koko Pariisi huomenna ikkunoittenne alle; jos te kuolette ylihuomenna, tulee koko Ranska saattamaan teitä hautaan.»
»Tiedättekö, että mitä nyt sanoitte lohduttaa minua tavattomasti?» vastasi Mirabeau hymähtäen.
»Senpä vuoksi juuri puhuinkin niin, sillä edellisen puolen huomaamalla voitte välttää jälkimäisen. Totisesti, teille täytyy esittää asiat peittelemättä, ennenkuin teihin voi vaikuttaa. Sallikaa minun viedä teidät mukanani Pariisiin parin tunnin perästä, kreivi, sallikaa minun sanoa ensimmäiselle vastaantulijalle, että te olette sairas, niin saatte nähdä, kuinka käy.»
»Arvelette siis, että minut voisi nyt siirtää Pariisiin?»
»Kyllä, vieläpä tänään… Miltä nyt tuntuu?»
»Hengitys käy vapaammin, pääni tuntuu kevyeltä ja silmistäni on usva haihtunut… sisäisiä poltteita on yhä.»
»Kyllä sinappihauteet ne poistavat, hyvä kreivi. Verenlasku on tehnyt tehtävänsä ja nyt on sinappihauteitten vuoro. Ja tuolta Teisch jo tuleekin.»
Ja tosiaankin, Teisch astui tällöin huoneeseen mukanaan pyydetyt lääkeaineet. Neljännestuntia myöhemmin tohtorin ennustus oli toteutunut: poltteet lakkasivat.
»Nyt saatte levähtää tunnin verran», sanoi Gilbert. »Sitten lähdemme.»
»Tohtori», virkkoi Mirabeau nauraen, »ettekö sallisi minun matkustaa vasta illalla? Tapaisimme toisemme talossani Antinin viertotien varrella kello yhdeltätoista.»
Gilbert silmäili Mirabeauta.
Potilas ymmärsi tohtorin arvanneen hänen pyytämänsä lykkäyksen syyn.
»Minkä minä sille voin?» jatkoi Mirabeau. »Minulle tulee vieraita.»
»Hyvä kreivi», vastasi Gilbert, »huomasin ruokasalin pöydälle tuodut kukat. Siitä päättelin, ettei illallinen ollut järjestetty yksinomaan miestuttuja varten.»
»Tiedättehän, etten tule kukitta toimeen. Se on minun hulluuteni.»
»Niin, niin, mutta kukat eivät yksin, kreivi!»
»Hyväinen aika, jos kukat ovat minulle välttämättömät, totta kai minä alistun sen välttämättömyyden seurauksiin.»
»Kreivi, kreivi, te surmaatte itsenne!» päivitteli Gilbert.
»Myöntäkää sentään, tohtori, että se on ihana itsemurhatapa.»
»Kreivi, en poistu luotanne tänään ollenkaan.»
»Tohtori, olen antanut kunniasanani. Ette toki halunne, että rikon sen?»
»Oletteko illalla Pariisissa?»
»Sanoin jo, että odotan teitä kello yhdeksitoista Antinin viertotien varrella olevaan pikku asuntooni… Oletteko käynyt siellä?»
»En vielä.»
»Olen sen ostanut Julielta, Talman vaimolta… Mutta nyt tunnen tosiaankin itseni reippaaksi, tohtori.»
»Toisin sanoin te haluatte karkoittaa minut?»
»Oh, en suinkaan…»
»Olette muuten oikeassa. Minun täytyy käväistä päivällä
Tuileries-palatsissa.»
»Ah, te tapaatte siellä kuningattaren», sanoi Mirabeau synkästi.
»Luultavasti. Onko teillä jotakin sanottavaa hänelle?» Mirabeau hymyili katkerasti.
»Sellaisesta vapaudesta en uskalla uneksiakaan, tohtori.
Älkää mainitko hänelle edes, että olette tavannut minut.»
»Miksi niin?»
»Koska hän kysyisi teiltä, olenko pelastanut kuninkuuden, kuten hänelle lupasin, ja teidän täytyisi vastata kieltävästi. Vaikka», jatkoi Mirabeau hermostuneesti naurahtaen, »se on hänen vikansa yhtä paljon kuin minunkin».
»Ette siis halua, että sanoisin hänelle liikatyön ja taistelun puhujalavalla surmaavan teidät?»
Mirabeau tuumi hetken.
»Sanokaa vain», vastasi hän sitten. »Tehkää minut, jos tahdotte, sairaammaksi kuin olenkaan.»
»Miksi niin?»
»Muuten vain… olen utelias… haluan saada selville erään seikan.»
»Olkoon menneeksi.»
»Lupaatte siis, tohtori?»
»Lupaan.»
»Ja toistatte minulle, mitä hän sanoo?»
»Toistan teille hänen omat sanansa.»
»Hyvä. Näkemiin, tohtori, tuhannet kiitokset!»
Ja hän ojensi Gilbertille kätensä.
Gilbert katseli Mirabeauta tutkivasti. Silmäys näytti hämmentävän kreiviä.
»Asiasta toiseen», sanoi potilas, »ennenkuin lähdette, mitä määräätte minulle?»
»Oh, kuumaa, vain janoa sammuttavaa juomaa, sikuria tai purasruohoa, kevyttä ruokaa ja ennen kaikkea…»
»No, ennen kaikkea?»
»Ei sairaanhoitajatarta, joka on viittäkymmentä vuotta nuorempi…
Ymmärrättehän, kreivi?»
»Tohtori», sanoi Mirabeau nauraen, »jotten rikkoisi määräyksiänne, otan kaksi viisikolmattavuotiasta!»
Ovella Gilbert tapasi Teischin.
»Voi, herra», sanoi tämä, »miksi lähdette?»
»Lähden, koska minut ajetaan, kunnon Teisch», vastasi Gilbert nauraen.
»Ja kaikki tämä on sen naisen vika», mutisi vanha palvelija. »Ja kaikki johtuu siitä, että se nainen on kuningattaren näköinen. Niin nerokas mies, kuten hän kuuluu olevan, ja kuitenkin niin lapsellinen!»
Tämän huomautuksen jälkeen hän avasi Gilbertille vaununoven. Tohtori nousi ajoneuvoihin ja tuumi itsekseen:
— Mitä hän tarkoittanee naisella, joka on kuningattaren näköinen?
Hetkeksi hän tarttui Teischin käsivarteen kysyäkseen tältä, mutta malttoi mielensä ja jupisi:
»Mitä minä sille voin? Se on Mirabeaun salaisuus eikä minun… Ajuri,
Pariisiin.»