XIV
Eläköön Mirabeau!
Mirabeau oli makuulla. Hän oli tullut tajuihinsa. Illallisen tähteet, lautaset ja kukat olivat vielä pöydällä, yhtä syyttävinä todistajina kuin on itsemurhaajan vuoteen vieressä maljan pohjasta löydetty myrkyn jäännös.
Gilbert lähestyi häntä nopeasti ja hengitti kevyemmin nähdessään potilaan.
»Ah», sanoi hän, »ei olekaan niin huonosti kuin pelkäsin!»
Mirabeau hymyili.
»Niinkö arvelette, tohtori?» virkkoi hän.
Ja hän ravisti päätänsä kuin henkilö, joka arvelee tuntevansa tilansa ainakin yhtä tarkoin kuin lääkäri, joka toisinaan tahallaan erehtyy voidakseen sitä helpommin pettää potilaitaan.
Tällä kerralla Gilbert ei tyytynytkään vain ulkokohtaiseen tutkimiseen. Hän koetti valtimoa: se löi nopeasti ja voimakkaasti. Hän katsoi kieltä: se oli tahmainen ja kitkerä. Hän tiedusteli, miltä pää tuntui: se tuntui raskaalta ja sitä kivisteli.
Jalat olivat kylmät.
Äkkiä toistuivat samat suonenvedontapaiset nytkähtelyt, jotka olivat kiusanneet potilasta paria päivää aikaisemmin ja jotka ilmenivät milloin kainalon alla, milloin solisluun kohdalla tai palleassa. Valtimo, joka, kuten sanottu, löi nopeasti ja voimakkaasti, muuttui tällöin katkonaiseksi ja nykiväksi.
Gilbert määräsi saman rauhoittavan hoitotavan, joka edelliselläkin kerralla oli osoittautunut tehokkaaksi.
Mutta potilas joko oli liian heikko kestämään tätä tuskallista hoitotapaa tai ei yksinkertaisesti halunnutkaan parantua, koskapa neljännestunnin kuluttua valitteli sinappihauteitten aiheuttavan niin sietämättömiä tuskia, että hauteet oli poistettava kokonaan.
Heti taukosivat myöskin parantumisoireet.
Tarkoituksemme ei suinkaan ole kuvailla tämän vaikean sairauden eri vaiheita. Jo saman päivän aamulla levisi huhu kautta koko kaupungin ja nyt vakavampana kuin eilinen.
Tauti oli uusiintunut, kertoivat ihmiset toisilleen, ja uhkasi nyt kuolemalla.
Silloin vasta pääsi oikein arvioimaan, minkä valtavan aseman yksityinen ihminen voi vallata kansan keskuudessa. Koko Pariisi oli liikutettu niinkuin päivinä, jolloin yleinen onnettomuus uhkaa yksityistä ja kansaa. Koko tämän, kuten edellisenkin päivän rahvas vartioi katua, jottei ajoneuvojen melu pääsisi sairaan kuuluville. Joka hetki ikkunoitten alle kerääntyneet joukot kävivät tiedustelemassa potilaan vointia, ja sanoma siitä kiiti nopeasti Antinin viertotieltä Pariisin laitakujille asti. Porttia piiritti kansalaisryhmä, jossa oli edustajia kaikista säädyistä, kaikista puolueista, ikäänkuin jokainen puolue, niin vastakkaisia kuin olivatkin toisilleen, menettäisi jotakin Mirabeaun menettäessään. Sillä välin suuren puhujan ystävät, omaiset ja tuttavat täyttivät pihat, eteiset ja alakerroksen huoneet potilaan tietämättä mitään tästä tungoksesta.
Mirabeau ja tohtori Gilbert eivät puhelleet paljoa.
»Tahdotte siis ehdottomasti kuolla?» oli tohtori kysynyt.
»Miksi eläisin?» oli Mirabeau vastannut.
Gilbert muisti, mitä Mirabeau oli luvannut kuningattarelle ja kuinka kiittämätön kuningatar oli ollut, eikä siis vastustellut kauempaa, vaan päätti täyttää velvollisuutensa lääkärinä loppuun saakka, vaikka tiesikin, ettei hän ollut mikään jumala taistelemaan mahdotonta vastaan.
Saman päivän illalla jakobini-klubi valitsi lähetystön tiedustelemaan entisen puheenjohtajan vointia. Lähetystön johtajana oli Barnave. Barnaven mukana oli ajateltu lähettää myöskin molemmat Lamethit, mutta nämä olivat kieltäytyneet.
Kun Mirabeau sai kuulla tämän, sanoi hän:
»Tiesin kyllä, että he olivat kurjia raukkoja, mutta sitä en tiennyt, että he olisivat moisia tomppeleita!»
Kokonaiseen vuorokauteen tohtori Gilbert ei poistunut hetkeksikään Mirabeaun vuoteen äärestä. Keskiviikkoiltana kello yhdentoista tienoissa potilaan tila oli niin hyvä, että Gilbert uskalsi siirtyä viereiseen huoneeseen levähtämään tuokioksi.
Ennenkuin meni makuulle, antoi hän määräyksen, että vähäisimmänkin kohtauksen ilmetessä hänet oli heti herätettävä.
Päivän sarastaessa hän heräsi. Kukaan ei ollut käynyt häiritsemässä hänen untansa. Hän nousi levottomana. Hänestä tuntui mahdottomalta, että sairaan tila oli näin äkkiä parantunut.
Alakerroksessa Teisch ilmoitti hänelle kyynelsilmin ja itkuisin äänin, että Mirabeau oli ollut entistä sairaampi, mutta oli kieltäytynyt kokemiensa tuskien uhallakin herättämästä tohtori Gilbertiä.
Sairas oli tosiaankin saanut kärsiä hirveitä tuskia. Valtimo löi peloittavalla tavalla, tuskat olivat yltyneet kauhistuttavaan mittaan, tukehtumis- ja kouristuskohtaukset olivat uusiintuneet.
Monesti — Teisch oli pitänyt sitä alkavan hourailun oireena — sairas oli maininnut kuningattaren nimen.
»Kiittämättömät!» oli hän sanonut. »Eivät ole halunneet edes tiedustella vointiani!»
Sitten hän oli jatkanut kuin puhuen itsekseen:
»Mitä hän sanonee kuullessaan huomenna tai ylihuomenna, että olen kuollut…?»
Gilbert arveli, että kaikki riippuisi nyt siitä käännekohdasta, johon sairaus oli siirtymässä. Hän päätti taistella tautia vastaan kaikin voimin. Hän määräsi, että potilaan rintaan oli pantava iilimatoja. Mutta tuntui siltä, että iilimadot olivat lyöttäytyneet kuolevan liittolaisiksi, sillä ne eivät takertuneet kiinni. Silloin iskettiin toistamiseen jalasta suonta ja sairaalle annettiin myskipillereitä.
Kohtausta kesti kahdeksan tuntia. Näiden kahdeksan tunnin kuluessa tohtori Gilbert tottuneen kaksintaistelijan lailla otteli kuoleman kanssa, hyökkäili, väisteli, astui eteenpäin ja peräytyi, antoi iskuja ja sai takaisin. Lopulta kuume hellitti, kuolema väistyi, mutta kuten tiikeri, joka pakenee hyökätäkseen pian takaisin, niin sekin painoi hirveän otteensa sairaan kasvoihin.
Gilbert seisoi kädet ryntäillä vuoteen ääressä, missä tuo kauhea taistelu kohta käytäisiin loppuun. Hän tunsi liian hyvin tieteensä salaisuudet toivoakseen mitään tai edes epäilläkseen enää.
Mirabeau oli hukassa. Tuossa makaavassa ruumiissa, jossa elämänliekki vielä lepatti, oli mahdoton tuntea elävää Mirabeauta.
Omituinen ilmiö! Kuin yhteisestä sopimuksesta, kuin saman ajatuksen kannustamina sairas ja Gilbert puhelivat nyt Mirabeausta kuin henkilöstä, joka on elänyt, mutta sitten lakannut elämästä.
Mirabeaun kasvoille tuli samalla se juhlallinen ilme, joka oleellisena kuuluu suurten miesten kuolinkamppailuun: hän puhui verkkaisesti, vakaasti melkein kuin ennustaja, hänen sanoissaan oli entistä vakavampi, syvempi, täyteläisempi leima ja hänen tunne-elämänsä näytti herkemmältä, turvattomammalta, ylevämmältä.
Tultiin ilmoittamaan, että muuan nuori mies, joka oli nähnyt Mirabeaun vain kerran eikä halunnut sanoa, kuka hän oli, pyysi päästä katsomaan sairasta.
Mirabeau katsahti Gilbertiin kuin pyytääkseen tätä sallimaan nuoren miehen tulla sisälle.
Gilbert ymmärsi.
»Päästäkää hänet tänne», sanoi hän Teischille.
Teisch avasi oven. Kynnykselle ilmestyi yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen. Hän astui hitaasti peremmälle, polvistui Mirabeaun vuoteen ääreen, tarttui hänen käteensä, suuteli sitä ja puhkesi nyyhkytyksiin.
Mirabeau näytti jännittävän hämärtyvää muistiaan.
»Ah, niin», sanoi hän sitten, »nyt tunnen teidät. Olette Argenteuilissa tapaamani nuori mies!»
»Ylistetty olkoon jumala!» huudahti nuorukainen. »Muuta en pyytänytkään.»
Hän nousi, peitti kasvot käsillään ja lähti.
Tovin kuluttua Teisch toi pienen kirjeen, jonka nuori mies oli kirjoittanut eteisessä.
Kirjeessä oli seuraavat yksinkertaiset sanat:
»Suudellessani Argenteuilissa herra de Mirabeaun kättä sanoin hänelle, että olen valmis kuolemaan hänen puolestaan.
Olen tullut täyttämään lupaukseni.
Luin eilen eräästä englantilaisesta lehdestä, että Lontoossa, oli menestyksellisesti kokeiltu verensiirtoa samanlaisessa sairaustapauksessa kuin mitä kuuluisa sairas nyt potee..
Jos herra de Mirabeaun pelastamiseksi katsotaan hyödylliseksi verensiirtoa, niin minä tarjoan vereni, se on nuorta ja puhdasta.
Marnais.»
Lukiessaan näitä muutamia rivejä ei Mirabeau voinut pidättää kyyneliään.
Hän käski, että nuorukainen oli tuotava takaisin. Mutta tämä oli ilmeisesti halunnut välttää hyvin ansaitsemaansa kiitollisuudenosoitusta ja poistunut ilmoitettuaan palvelijalle, mikä oli hänen osoitteensa Pariisissa ja Argenteuilissa.
Vähää myöhemmin Mirabeau suostui päästämään puheilleen kaikki pyrkijät: ystävänsä de la Marckin ja Frochotin, sisarensa rouva du Saillantin, ja sisarentyttärensä rouva d'Aragonin.
Mutta hän kieltäytyi jyrkästi turvautumasta kenenkään muun kuin
Gilbertin hoitoon. Ja kun Gilbertkin koetti taivuttaa häntä, sanoi hän:
»Ei, tohtori, ei! Olette saanut tuta kaikki sairauteni aiheuttamat ikävyydet. Jos parannatte minut, täytyy teidän saada kaikki ansio tervehtymisestäni.»
Silloin tällöin hän kysyi, ketkä olivat käyneet tiedustelemassa hänen vointiaan. Ja vaikkei hän koskaan kysynytkään, oliko kuningatar lähettänyt ketään palatsista, arvasi Gilbert siitä huokauksesta, joka puhkesi Mirabeaun rinnasta, kun hän ehti luettelon loppuun, että nimi, jonka hän oli toivonut siinä näkevänsä, oli juuri se, jota hän ei siinä nähnyt.
Puhumatta kuninkaasta tai kuningattaresta — Mirabeau ei ollut vielä niin viimeisillään, että olisi käsitellyt heitä — hän viehättyi puhumaan ihmeteltävän lennokkaasti yleisestä politiikasta ja etenkin siitä, jota hän olisi ministerinä noudattanut Englannin suhteen.
Varsinkin Pittin kanssa hän olisi mielellään ryhtynyt mieskohtaiseen otteluun.
»Oh, sitä Pittiä!» huudahti hän kerran. »Hän on valmistelujen ministeri. Hän hallitsee mieluummin uhkauksin kuin teoin. Jos minä olisin elänyt, olisi hän minusta saanut paljon huolta ja päänvaivaa!»
Silloin tällöin kuului huoneeseen saakka ikkunoitten alta kohinaa. Kansa siellä huusi alakuloisesti: »Eläköön Mirabeau!» Siinä huudossa oli rukoilua, valittelua eikä enää toivoa.
Mirabeau alkoi kuunnella ja avautti ikkunan, jotta tämä huuto, joka korvaisi niin monet kestetyt kärsimykset, kantautuisi häneen saakka. Jonkun tovin hän makasi hiljaa, kädet ojossa, korvat tarkkaavina ja hengitti, imi itseensä tätä kohinaa.
Sitten hän jupisi:
»Oh, sinä kelpo kansa! Olet niinkuin minäkin solvaistu, halveksittu, häväisty! On oikein, että juuri he minut unohtavat ja että juuri sinä minua muistelet!»
Kun tuli yö eikä Gilbert halunnut poistua sairaan luota hetkeksikään, siirrätti hän vuoteen lähelle leposohvan ja heittäytyi sille nukkumaan.
Mirabeau salli sen. Koska hän oli varma kuolemastaan, ei hän tuntunut enää pelkäävän lääkäriä.
Päivän sarastaessa hän avautti ikkunat.
»Hyvä tohtori», sanoi hän Gilbertille, »minä kuolen tänään. Kun on ehtinyt niin pitkälle kuin minä nyt, ei ole muuta tehtävää kuin koristaa ja seppelöidä itsensä kukilla, jotta voisi niin miellyttävästi kuin suinkin vaipua uneen, josta ei enää herää. Sallitteko minun tehdä mitä haluan?»
Gilbert nyökkäsi merkiksi, että Mirabeau oli isäntä talossaan.
Silloin kreivi kutsui luoksensa molemmat palvelijat.
»Jean», sanoi hän, »kerätkää minulle ihanimmat kukat mitä löydätte. Teisch puolestaan koettakoon tehdä minusta niin kauniin kuin mahdollista.»
Jean silmäili kysyvästi Gilbertiä. Tämä nyökkäsi.
Jean lähti.
Teisch, joka oli ollut edellisenä iltana hyvin sairas, alkoi ajaa
Mirabeaun partaa ja suoria hänen tukkaansa.
»Sinähän olit eilen sairas, poloinen Teisch», sanoi Mirabeau. »Kuinka on laitasi tänään?»
»Oh, varsin hyvin, rakas isäntä», vastasi tuo rehti palvelija. »Minä toivon, että olisitte minun nahoissani.»
»Mutta minä», sanoi Mirabeau nauraen, »minäpä en toivoisi sinun olevan minun nahoissani, mikäli rakastat elämää».
Tällöin kuului tykinjyrähdys. Mistä se tuli? Sitä ei saatu milloinkaan selville.
Mirabeau säpsähti.
»Ah, joko nyt vietetään Akilleen hautajaisia?» huudahti hän ja nousi istumaan.
Kun Jean oli tullut ulos, ryntäsivät kaikki tiedustelemaan häneltä kuulun sairaan vointia, ja tuskin hän oli sanonut olevansa menossa hakemaan kukkia, kun ihmiset jo juoksivat pitkin katuja huutaen: »Kukkia Mirabeaulle!» Kaikki ovet aukenivat, kukin tarjosi mitä oli tarjota asunnoissa tai kasvihuoneissa. Vähemmässä kuin neljännestunnissa oli Mirabeaun asunto tulvillaan mitä harvinaisimpia kukkia.
Kello yhdeksältä aamulla oli Mirabeaun huone muuttunut todelliseksi kukkatarhaksi.
Juuri silloin Teisch lopetti pukemishommansa.
»Hyvä tohtori», sanoi Mirabeau Gilbertille, »pyydän teitä suomaan minulle viisitoista minuuttia sanoakseni hyvästi eräälle henkilölle, jonka täytyy poistua talosta ennen minua. Jos sitä henkilöä yritetään loukata, uskon hänet teidän suojelukseenne.»
Gilbert ymmärsi.
»Hyvä on», sanoi hän, »jätän teidät».
»Odottakaa viereisessä huoneessa. Kun mainitsemani henkilö on lähtenyt, ette saa poistua luotani ennen kuolemaani.»
Gilbert nyökkäsi.
»Lupaatteko sen kunniasanallanne?» sanoi Mirabeau.
Gilbert sopersi lupauksensa. Tämä stoalainen kummasteli tuntiessaan silmänsä kyyneltyvän, hän, joka filosofiansa turvissa luuli olevansa tunteeton.
Sitten hän astui ovelle.
Mirabeau pysäytti hänet.
»Ennenkuin menette», sanoi hän, »avatkaa kirjoituspöytäni ja tuokaa sieltä minulle muuan pieni lipas».
Gilbert noudatti hänen toivomustaan.
Lipas oli hyvin painava. Gilbert päätteli sen olevan täynnä kultaa.
Mirabeau viittasi häntä panemaan lippaan yöpöydälle.
Sitten hän ojensi Gilbertille kätensä.
»Olkaa hyvä ja lähettäkää luokseni Jean», sanoi hän. »Jean, ymmärrättekö? Ei Teischiä, hän väsyttää minua alituisella kutsumisellaan ja soitollaan.»
Gilbert poistui. Jean odotteli viereisessä huoneessa. Gilbertin astuessa ulos meni Jean samasta ovesta sisään.
Gilbert kuuli, että Jean väänsi perässään oven salpaan.
Seuraavat kolmekymmentä minuuttia Gilbert käytti selittääkseen sairaan tilaa talossa tungeskeleville uteliaille.
Tiedot olivat lohduttomia. Hän ei salannut, ettei Mirabeau varmaankaan näkisi enää seuraavaa päivää.
Eräät ajoneuvot pysähtyivät hotellin edustalle.
Hetken hän jo ajatteli, että ne olivat hovin lähettämät vaunut, jotka, huomaavasti kyllä, oli päästetty perille, yleisestä kiellosta huolimatta.
Hän riensi ikkunaan. Olisihan ollut suloinen lohdutus kuolevalle, jos kuningatar lopultakin olisi muistanut häntä!
Mutta ne olivatkin vain tavalliset vuokravaunut, jotka Jean oli noudattanut paikalle.
Tohtori arvasi, ketä varten.
Jonkun minuutin kuluttua Jean opasti muuatta isoon viittaan kietoutunutta naista vaunuihin.
Väkijoukko teki kunnioittavasti tilaa näille vaunuille, välittämättä, kuka vaunuissa ajoi.
Jean palasi sisälle.
Tuokion perästä Mirabeaun huoneen ovi aukeni ja potilaan heikko ääni kutsui tohtoria.
Gilbert riensi hänen luoksensa.
»Kas niin, tohtori», sanoi Mirabeau, »olkaa hyvä ja pankaa tämä lipas entiselle paikalleen».
Ja kun Gilbert näytti kummastelevan, että lipas oli yhtä painava kuin ennenkin, sanoi Mirabeau:
»Eikö olekin omituista? Missä hiton loukoissa epäitsekkyys piileskeleekään!»
Lattialla vuoteen vieressä Gilbert näki kirjaillun pitsinenäliinan.
Se oli kyynelten kostuttama.
»Ah», sanoi hän Mirabeaulle, »hän ei ole ottanut mitään, mutta on sensijaan jättänyt jotakin».
Mirabeau otti nenäliinan ja tuntiessaan sen kosteaksi painoi sen otsalleen.
»Ah», mutisi hän, »vain hän yksin on sydämetön…!»
Ja hän painui takaisin vuoteelleen silmät ummessa. Hänen olisi voinut luulla pyörtyneen tai kuolleen, ellei rinnan korina olisi ilmaissut, että hän oli vasta astunut kuolontielle.