XV
Paetkaa, paetkaa, paetkaa!
Tästä alkaen Mirabeaun viimeiset hetket olivat tosiaan yhtämittaista kuolemankamppailua.
Gilbert piti lupauksensa ja pysytteli hänen vuoteensa ääressä viimeiseen hetkeen saakka.
Niin tuskallista kuin onkin katsella tätä aineen ja hengen välistä viimeistä ottelua, on siinä alati jotakin uutta opittavaa lääkärille ja ajattelijalle.
Mitä suurempi nero on kysymyksessä, sitä merkittävämpää on tarkata, kuinka tämä nero kestää taistelun kuolemaa vastaan, joka lopulta sen taistelun voittaa.
Tätä kuolevaa suurmiestä katsellessaan Gilbert johtui lisäksi toisiin synkkiin ajatuksiin.
Miksi Mirabeau kuoli, hän, jolla oli jättiläisluonne, Herakleen ruumis?
Senkö vuoksi, että hän oli kohottanut kätensä tukeakseen luhistumaisillaan olevaa kuninkuutta? Senkö vuoksi, että häneen oli hetken nojannut sen onnettomuutta tuottavan naisen käsivarsi, jonka nimi oli Marie-Antoinette?
Eikö Cagliostro ollut hänelle ennustanut jotakin sensuuntaista Mirabeaun kuolemasta? Eivätkö nuo kaksi omituista olemusta, jotka hän oli tavannut ja joista toinen turmeli tuon Ranskan suuren puhujan, kuninkuuden tukijan, maineen ja toimen hänen terveytensä, eivätkö ne olleet todistamassa hänelle, Gilbertille, että kaikki esteet murtuisivat Bastiljin tavoin tuon miehen edestä tai oikeammin hänen edustamansa aatteen tieltä?
Gilbertin pohtiessa juurtajaksain näitä kysymyksiä Mirabeau liikahti ja avasi silmänsä.
Hän astui elämään tuskien portista.
Hän yritti puhua, mutta turhaan. Mutta kaukana siitä, että tämä uusi koettelemus olisi masentanut hänet, huomattuaan kielensä käyneen mykäksi hän hymyili ja ilmaisi silmillään kiitollisuutta, jota hän tunsi Gilbertiä ja niitä kohtaan, jotka osanotollaan saattoivat häntä tällä kuolemaan johtavan tien viimeisellä levähdyspaikalla.
Yksi ainoa ajatus näytti häntä huolestuttavan. Vain Gilbert osasi arvata, mikä se oli.
Potilas ei voinut arvioida, kuinka kauan hän oli virunut äskeisessä tainnostilassaan. Oliko sitä kestänyt tunnin? Vai kokonaisen päivän? Oliko kuningatar tuon tunnin tai päivän kuluessa lähettänyt tiedustelemaan hänen vointiaan?
Hän noudatti alhaalta luettelon, johon jokainen, lähettinsä välityksellä tai henkilökohtaisesti, kirjoitti nimensä.
Mutta mikään nimi, joka olisi tiedetty kuninkaallisen perheen uskotuksi, ei ilmaissut siltä taholta tulleen edes epävirallista osanottoa.
Teisch ja Jean kutsuttiin paikalle ja heiltä kyseltiin. Ketään ei ollut tullut, ei kamaripalvelijaa, ei airutta.
Silloin Mirabeaun nähtiin ponnistavan viimeiset voimansa lausuakseen vielä jonkun sanan, ponnistavan voimansa kuten kuuluu tehneen Kroisoksen poika, joka nähdessään kuoleman uhkaavan isäänsä sai murretuksi kielensä kahleet ja huudetuksi: »Sotamiehet, älkää surmatko Kroisosta!»
Mirabeau onnistui.
»Oh», huudahti hän, »eivätkö he siis älyä, että minun kuolemani jälkeen he ovat hukassa? Minä vien hautaan kuninkuuden ja minun haudallani vehkeilijät jakavat keskenään sen sirpaleet…»
Gilbert riensi sairaan luo. Taitava lääkäri toivoo niin kauan kun on elämää. Eikö hänen velvollisuutensa olisi turvautua tieteen apukeinoihin salliakseen tuon kaunopuheisen suun lausua vielä muutamia sanoja?
Hän tiputti lusikkaan pari kolme pisaraa sitä vihertävää nestettä, jota hän oli varemmin antanut Mirabeaulle kokonaisen pullollisen. Sekoittamatta sitä tällä kerralla viinaan hän vei annoksen potilaan huulille.
»Ah, hyvä tohtori», sanoi Mirabeau hymyillen, »jos tahdotte elämäneliksiirin vaikuttavan minuun, antakaa minulle sitä koko lusikallinen tai täysi pullollinen».
»Kuinka niin?» kysyi Gilbert ja silmäili potilasta tutkivasti.
»Luuletteko te», vastasi Mirabeau, »että minä, kaiken väärinkäyttäjä, olisin pitänyt hallussani tätä elämänaarretta käyttämättä sitäkin väärin? Ei, ei! Minä tutkitutin nesteenne, Aeskulapiuksen kelpo oppilas. Sain selville, että sitä valmistetaan Intian-hampun juuresta, ja siitä lähtien olen juonut sitä, en vain tipoittain, vaan lusikoittainkin, en ainoastaan elääkseni, vaan myöskin uneksiakseni.»
»Onneton, onneton!» jupisi Gilbert. »Minun olisi pitänyt arvata, että vuodatin teihin myrkkyä.»
»Suloista myrkkyä, tohtori, myrkkyä, jonka avulla olen elämäni viimeiset hetket tehnyt kaksi, neljä, sata kertaa pitemmiksi ja jonka avulla olen nelikymmenvuotiaana elänyt satavuotiaan elämää ja jonka avulla olen unessa saanut kaikki, mitä minulta todellisuudessa puuttui: voimaa, rikkautta, lempeä… Ah, tohtori, älkää katuko, päinvastoin, onnitelkaa itseänne. Jumala oli suonut minulle todellisen, alakuloisen, karun, värittömän, onnettoman, vähän tavoiteltavan elämän, joka ihmisen täytyy alati olla valmis luovuttamaan hänelle takaisin korkoa kasvavana lainana. Tohtori, en tiedä, tulisiko minun kiittää Jumalaa elämästäni, mutta tiedän, että minun on kiitettävä teitä myrkystänne. Täyttäkää siis lusikka, tohtori, ja antakaa se minulle.»
Tohtori noudatti Mirabeaun toivomusta ja ojensi potilaalle juoman, jonka tämä mielihyvin nautti.
Lyhyen vaitiolon jälkeen Mirabeau sanoi, ikäänkuin iäisyyden lähestyessä kuolema olisi sallinut hänen kohottaa tulevaisuuden verhoa:
»Ah, tohtori, onnellisia ne, jotka kuolevat vuonna 1791! He saavat nähdä vallankumouksen loistavimmassa, puhtaimmassa muodossaan. Toistaiseksi ei mitään näin suurta vallankumousta ole suoritettu näin vähättä verettä. Se johtuu siitä, että se on toistaiseksi kehittynyt etupäässä ihmismielessä. Koittaa hetki, jolloin se muuttuu teoksi ja toiminnaksi. Luulette kai, että Tuileries-palatsissa minua kaivataan. Ei sinne päinkään. Kuolemani vapauttaa heidät tehdyistä sitoumuksista. Minun kanssani heidän täytyi hallita jonkunlaisen järjestelmän mukaan. Minä en olisi enää ollut tuki, vaan haitta. Hän puolustautui veljelleen seuraavin sanoin: 'Mirabeau luulee neuvovansa minua eikä huomaa, että minä leikittelen hänellä’. Oh, senpä vuoksi halusinkin hänestä itselleni rakastajatarta enkä kuningatarta. Mikä kaunis osa historiassa, tohtori, miehelle, joka toisella kädellä tukee nuorta vapautta ja toisella vanhaa kuninkuutta ja joka pakottaa ne kulkemaan samassa tahdissa samaa päämäärää kohden, kohti kansan onnea ja kuninkuuden kunnioittamista! Se oli kenties toteutettavissa, se oli kenties haavetta. Mutta olen varma, että vain minä olisin voinut sen haaveen toteuttaa. Mieltäni ei pahoita, tohtori, että kuolen, vaan että kuolen kesken töitäni ja että olen ryhtynyt yritykseen, jota en ole ehtinyt suorittaa loppuun. Kuka nostaa kunniaan aatteeni, jos aatteeni pettää, epäonnistuu, tuhoutuu? Mitä minusta tiedetään, tohtori, on juuri se, mitä minusta ei tulisi tietää: epäsäännöllinen, mieletön, irstaileva elintapani. Minun kirjoituksistani luetaan ainoastaan Kirjeeni Sophielle, Erotika Biblian, Preussilainen monarkia, häväistyskyhäykset ja riettaat kirjat. Minun soimataan neuvotelleen hovin kanssa ja soimataan nimenomaan sen vuoksi, ettei näistä neuvotteluista tule, mitä niistä piti tulla. Minun työni jää muodottomaksi sikiöksi, päättömäksi kummitukseksi. Ja kuitenkin minua tuomitaan, minua, joka kuolen kahdenviidettä vuoden ikäisenä, ikäänkuin olisin elänyt kokonaisen ihmisiän, minua, joka katoan myrskyn mukana ja olen saanut herkeämättä uhmata aaltoja ja kulkea jyrkänteen partaalla, minua tuomitaan, ikäänkuin olisin kaiken aikani vaeltanut valtamaantiellä, joka on kivetty laeilla, asetuksilla ja säädöksillä. Tohtori, sanokaa, kenen huostaan uskon — en tuhlattua omaisuuttani, mikä onkin toisarvoinen seikka, koska minulla ei ole lapsia — vaan kenen huostaan uskon häväistyn muistoni, muiston, jonka perintö joskus voi tuoda kunniaa Ranskalle, Euroopalle, maailmalle…?»
»Mutta miksi siis haluatte kuolla näin pian?» kysyi Gilbert alakuloisena.
»Niin, niin, toisinaan on hetkiä, jolloin kysyn itseltäni samaa mitä tekin. Mutta kuulkaa: minä en voisi mitään hänettä eikä hän välitä minusta. Minä tein lupauksia kuin hullu, vannoin valoja kuin hölmö, järkeni ja sydämeni hullaannuttamana, eikä hän luvannut mitään… Kaikki on nyt niin hyvin kuin voi olla, tohtori, ja jos te lupaatte yhden asian, ei vähäisinkään kaipaus katkeroita niitä harvoja hetkiä, jotka vielä saan elää.»
»Hyvä jumala, mitäpä minä voin teille luvata?»
»No niin, luvatkaa, että jos minun siirtymiseni tästä elämästä toiseen tulee liian vaikeaksi, liian tuskalliseksi, luvatkaa, tohtori — ei ainoastaan lääkärinä, vaan lisäksi ihmisenä, ajattelijana — luvatkaa helpottaa sitä siirtymistä!»
»Miksi sitä pyydätte?»
»Ah, sanon sen teille. Siksi, että vaikka tunnenkin kuoleman olevan lähellä tunnen samalla minussa olevan paljon elinvoimaa. Minä en kuole vainajana, tohtori, minä kuolen elävänä ja viimeinen askel tulee työlääksi astua.»
Tohtori kumartui Mirabeauhun päin.
»Olen luvannut, etten poistu luotanne, hyvä ystävä», sanoi hän. »Jos Jumala — ja toivon vielä, ettei niin käy — jos Jumala on tuominnut elämänne sammumaan, niin luottakaa ratkaisevalla hetkellä syvään alttiuteeni. Teen voitavani. Jos kuolema tulee, olen minäkin läsnä!»
Olisi voinut sanoa, että potilas oli odottanut vain tätä lupausta.
»Kiitos», mutisi hän.
Ja hän painui takaisin pielukselleen.
Vaikka lääkärin velvollisuus onkin vuodattaa potilaan mieleen toivon viimeinenkin pisara, ei Gilbert nyt enää toivonut mitään. Se runsas hashish-annos, jonka Mirabeau oli nauttinut, oli volta-iskun lailla hetkeksi palauttanut sairaan puhekyvyn ja lihasliikunnon ohella palauttanut myöskin ajatuselämän, jos niin voi sanoa. Mutta kun hän herkesi puhumasta, laukesivat lihakset, ajatuselämä sammui ja kuolema, joka oli viimeisen kohtauksen aikana painanut leimansa hänen kasvoilleen, palasi entistä selvempänä hänen piirteihinsä.
Kolme tuntia hänen jääkylmä kätensä oli tohtori Gilbertin kädessä. Näiden kolmen tunnin aikana, kello neljästä seitsemään, tuskat lientyivät siihen määrään, että kaikki, jotka halusivat, saivat tulla katsomaan häntä. Hän näytti nukkuvan.
Mutta kellon kahdeksatta käydessä Gilbert tunsi potilaan käden jäykistyvän. Kouristus oli niin ankara, ettei hän voinut enää epäillä sen laatua.
»Kas niin», sanoi hän, »kamppailun hetki on koittanut, todellinen kuolintuska alkaa».
Potilaan otsalle kihosi hiki, hänen silmänsä aukenivat ja niissä välähti salama.
Hän viittasi kädellään haluavansa juoda.
Hänelle tarjottiin kiireesti vettä, viiniä ja sitruunamehua, mutta hän ravisti päätänsä.
Sitä hän ei halunnut.
Hän viittasi kädellään, että hänelle tuotaisiin kynä, mustetta ja paperia.
Hänen toivomustaan noudatettiin yhtä paljon hänen mielikseen kuin siksi, ettei ainoakaan tämän neron lausuma, vaikkapa hourailtu sana hukkaantuisi.
Hän tarttui kynään ja kirjoitti lujalla kädellä seuraavat kaksi sanaa:
»Nukkua, kuolla.»
Hamletin sanat.
Gilbert ei ollut ymmärtävinään.
Mirabeau heitti kynän, painoi molemmin käsin rintaansa kuin rusentaakseen sen, voihki tolkuttomia sanoja, tarttui jälleen kynään ja jännittäen kaikki voimat masentaakseen tuskat edes hetkeksi hän kirjoitti: »Tuska on viiltävä, sietämätön. Annetaanko ystävän kitua teilirattaan alla tuntikausia, ehkä päiväkaudet, kun häneltä voitaisiin säästää nämä poltteet parilla opium-pisaralla?»
Mutta tohtori empi. Niin, hän oli sanonut Mirabeaulle, että hän olisi ratkaisevalla hetkellä läsnä, mutta kuolemaa torjuakseen eikä sitä edistääkseen.
Tuskat yltyivät. Kuoleva heittelehti vuoteellaan, väänteli käsiään ja pureutui pielukseensa.
Nämä kouristukset kirvoittivat hänen kielensä.
»Voi, ne lääkärit, ne lääkärit!» huudahti hän äkkiä. »Ettekö ole minun lääkärini ja ystäväni, Gilbert? Ettekö ole luvannut säästää minulta tällaisen kuoleman tuskat? Tahdotteko, että poistun elämästä katuen luottaneeni teihin? Gilbert, vetoan ystävyyteenne, vetoan kunniantuntoonne!»
Ja huokaisten, voihkien, tuskasta huutaen hän painui takaisin vuoteelleen.
Gilbert huokasi niinikään, tarttui Mirabeaun käteen ja sanoi:
»Olkoon niin, hyvä ystävä, saatte mitä pyydätte.»
Hän tarttui kynään kirjoittaakseen lääkemääräyksen, joka sisälsi vain voimakkaan annoksen puhdistettuun veteen sekoitettua unikkosiirappia.
Mutta tuskin hän oli lopettanut, kun Mirabeau kohosi istumaan, ojensi kätensä ja pyysi kynän.
Gilbert ojensi sen hänelle.
Tuskien jäykistämällä, kuoleman herpaisemalla kädellä hän kirjoitti seuraavat vaikeasti luettavat sanat: »Paetkaa, paetkaa, paetkaa!»
Hän aikoi kirjoittaa vielä nimensäkin, mutta vain neljä ensimmäistä kirjainta hän sai piirretyksi, sitten hän ojensi nytkähtelevän kätensä Gilbertiin päin ja sopersi:
»Hänelle!»
Ja hän painui vuoteelleen liikkumattomana, katseettomana, hengittämättä.
Hän oli kuollut.
Gilbert tuli lähemmäksi, silmäili häntä, koetti valtimoa, laski käden hänen sydämelleen ja sanoi sitten tämän viimeisen hetken todistajille:
»Hyvät herrat, Mirabeau ei kärsi enää.»
Ja hän painoi viimeisen kerran huulensa vainajan otsalle, otti paperin, jonka sisällön vain hän tunsi, taittoi sen hartaana kokoon, pani sen povitaskuun ja lähti talosta arvellen, ettei hänellä ollut oikeutta viivyttää kauempaa kuin oli välttämätöntä kuulun vainajan viimeisen tahdon toteuttamista. Antinin viertotieltä hän kiiruhti Tuileries-palatsiin.
Muutamia sekunteja sen jälkeen kun tohtori oli lähtenyt vainajan huoneesta, nousi kiihkeä ääntensorina alhaalla kadulla.
Huhu Mirabeaun kuolemasta alkoi levitä.
Pian saapui paikalle Gilbertin lähettämä kuvanveistäjä. Hän tuli tallettamaan jälkimaailmalle kuvan suuresta puhujasta juuri sillä hetkellä, jolloin tämä oli sortunut taistelussaan kuolemaa vastaan.
Parin hetken ikuisuus oli jo ehtinyt valaa vainajan piirteihin sitä seesteistä kirkkautta, jota voimakas henki ruumiista lähtiessään heijastelee kasvoissa, joita se on elävöittänyt.
Mirabeau ei ole kuollut. Mirabeau näyttää nukkuvan unta, joka on tulvillaan elämää ja hymyileviä haaveita.