XVI
Hautajaiset
Suru oli tavaton, yleinen. Tuokiossa se levisi keskuksesta laitakaupungille, Antinin viertotieltä Pariisin tulliporteille, Kello oli puoli yhdeksän aamulla.
Kansa puhkesi haikeihin valitushuutoihin. Sitten ryhdyttiin valmistamaan surun ilmaisua.
Juostiin teattereihin, näytäntöilmoitukset revittiin ja ovet suljettiin.
Eräässä Antinin viertotien varrella olevassa hotellissa piti sinä iltana tanssittaman; hyökättiin hotelliin, tanssiparit hajoitettiin ja soittokoneet särjettiin.
Kansalliskokouksessa puheenjohtaja ilmoitti, minkä tappion kansalliskokous oli kärsinyt.
Silloin nousi Barnave puhujalavalle ja ehdotti, että kansalliskokous merkitsisi tämän surupäivän pöytäkirjoihin sen syvän surun ilmaisun, jota se tunsi menettäessään suurmiehensä, ja vaati, että isänmaan nimessä kaikkia kansalliskokouksen jäseniä kehoitettaisiin olemaan mukana vainajan hautajaisissa.
Seuraavana päivänä, huhtikuun 3:na, Pariisin departementin edustajat tulivat kansalliskokouksen istuntoon, pyysivät ja saivat luvan, että Sainte-Genevièven kirkko muutettaisiin Pantheoniksi, joka pyhitettäisiin suurmiesten leposijaksi, ja että Mirabeau haudattaisiin sinne ensimmäisenä.
Seuraavana päivänä kello neljä iltapäivällä kansalliskokous lähti mieslukuisena maneesista ja suuntasi kulkunsa Mirabeaun asunnolle, missä sitä odotteli departementin puheenjohtaja, kaikki ministerit ja satatuhatta kansalaista.
Mutta näiden sadantuhannen joukossa ei ollut ketään edustamassa kuningatarta.
Kulkue lähti liikkeelle.
Ensimmäisenä kulki Lafayette, kuningaskunnan kansalliskaartien ylipäällikkö.
Häntä seurasi Tronchet, kansalliskokouksen puheenjohtaja, kuninkaallisesti kahdentoista nauhaniekka-vahtimestarin ympäröimänä.
Sen jälkeen ministerit.
Sitten kansalliskokouksen jäsenet, puolueryhmitystä noudattamatta,
Sieyès esimerkiksi Charles de Lamethin rinnalla.
Kansalliskokouksen perässä tuli jakobini-kerho, toinen kansalliskokous, joka kunnostautui surunilmaisullaan, teeskentelevällä pikemmin kuin todellisella. Se oli määrännyt viikkoisen surun. Robespierre, joka oli liian varaton kustantaakseen itselleen uuden puvun, oli sen lainannut, kuten varemmin Franklinin kuolemaa surtaessa.
Tämän jälkeen pariisilaisväestö kokonaisuudessaan kahden kansalliskaartilaisjonon välissä. Kaartilaisia oli yli kolmekymmentä tuhatta.
Surumusiikki, jossa ensimmäistä kertaa kuultiin kahden siihen asti tuntemattoman soittokoneen, trumpetin ja tamtamin, äänet, antoi poljennon tämän suunnattoman joukon askelille.
Vasta kello kahdeksaksi saavuttiin Saint-Eustachen kirkolle. Ruumispuheen piti Cérutti. Puheen loputtua kirkossa olevat kymmenentuhatta kansalliskaartilaista laukaisivat yhtaikaa kiväärinsä. Kansalliskokouksen jäsenet, jotka eivät olleet odottaneet moista laukausta, kiljahtivat. Jyrähdys oli niin voimakas, ettei ainoatakaan ikkunaruutua jäänyt eheäksi. Olisi voinut luulla, että temppelin holvilaki sortuisi ja kirkko luhistuisi vainajan hautakummuksi.
Sitten lähdettiin jälleen liikkeelle soihtujen valossa. Oli tullut hämärä; se ei vain peittänyt niitä katuja, joita pitkin oli kuljettava, vaan se oli tunkeutunut kulkijoitten sydämeenkin.
Mirabeaun kuolema oli tosiaankin synnyttänyt poliittisen hämmingin. Mikä suunta oli valittava Mirabeaun kuoltua? Ei ollut enää häntä, taitavaa ajomiestä, ohjaamassa niitä tulisia juoksijoita, joita sanotaan kunnianhimoksi ja vihaksi. Jokainen tunsi, että hänen mukanaan meni hautaan jotakin, mikä tästedes puuttuisi kansalliskokouksesta: rauhanhenki, joka valvoi taistelun tuoksinassakin, sydämenhyvyys, joka peittyi hengen väkivaltaisuuteen. Tämä kuolema oli vienyt kaikilta jotakin: rojalisteilla ei ollut enää kannustinta, vallankumouksellisilla ei enää ohjaksia. Tästedes ajoneuvot vierisivät nopeammin ja viettävä tie olisi vielä pitkä. Kuka osasi sanoa, minne matka johtaisi, voitonkukkulalleko vai tuhonkuiluun?
Sydänyöllä saavuttiin Pantheoniin.
Kulkueesta puuttui vain yksi mies: Pétion.
Miksi Pétion oli poissa? Hän selitti syyn seuraavana päivänä ystävilleen, jotka soimasivat häntä tästä poissaolosta.
Hän oli lukenut, — niin hän sanoi, — vastavallankumouksellisen salaliittosuunnitelman, jonka Mirabeau oli omalla kädellään kirjoittanut.
Kolme vuotta myöhemmin, eräänä synkkänä syyspäivänä, ei enää maneesissa, vaan Tuileries-palatsin salissa, kun kansalliskonventilla, joka oli surmannut kuninkaan, surmannut kuningattaren, surmannut girondistit, surmannut kordelierit, surmannut jakobinit, surmannut vuorelaiset, surmannut itsensäkin, ei ollut enää eläviä surmattavana, alkoi se surmata vainajia. Silloin se selitti villin iloisena, että se oli erehtynyt arvostellessaan Mirabeauta ja ettei sen silmissä nerous voi puolustaa lahjottavuutta.
Tehtiin uusi päätös, joka karkoitti Mirabeaun Pantheonista.
Vahtimestari tuli kirkon kynnykselle lukemaan päätöstä, joka julisti Mirabeaun arvottomaksi lepäämään Voltairen, Rousseaun ja Descartesin rinnalla ja joka määräsi kirkon vartijan luovuttamaan hänelle ruumiin.
Silloin kuultiin äänen, hirveämmän sitä ääntä, joka kerran kuultiin
Josafatin laaksossa, huutavan liian aikaisin:
»Pantheon, luovuta vainajasi!»
Pantheon totteli. Mirabeaun ruumis annettiin vahtimestarille, joka omien sanojensa mukaan siirrätti mainitun ruumisarkun tavalliseen hautuumaahan.
Niinpä kyllä, mutta tämä tavallinen hautuumaa oli Clamart, kuolemantuomion kärsineitten leposija.
Ja jotta hänen tomuansa kohdannut rangaistus vaikuttaisi kahta hirveämmältä, kuopattiin ruumisarkku yöllä ja saattueetta eikä hautakummulle pantu ristiä, ei kiveä, ei hautakirjoitusta.
Mutta kun myöhemmin muuan utelias, joka halusi tietää mitä muut eivät tiedä, kysyi eräältä iäkkäältä haudankaivajalta, opasti tämä miehen aution hautuumaan halki, pysähtyi sen keskivaiheille, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:
»Se on tässä.»
Ja kun utelias penäsi varmaa todistusta, selitti haudankaivaja:
»Se on tässä. Voin sen taata, sillä minä olin mukana arkkua kuoppaan pantaessa. Minä olin itsekin vierähtää hautaan, sillä se lyijyarkku oli vietävän painava.»
Tämä utelias oli Nodier. Eräänä päivänä hän opasti minut Clamartiin, polkaisi jalallaan maata ja sanoi:
»Se on tässä.»
Yli viisikymmentä vuotta ovat myöhemmät sukupolvet tallanneet Mirabeaun tuntematonta hautakumpua. Eikö se ole riittävän pitkä sovitus kiistanalaisesta rikoksesta, joka oli pikemminkin Mirabeaun vihollisten rikos kuin hänen? Eikö olisi jo aika sopivassa tilaisuudessa penkoa tuota saastutettua multaa, kunnes löydetään se lyijyarkku, joka kerran painoi niin raskaasti haudankaivajan kättä ja jossa tunnettaisiin Pantheonista karkoitettu vainaja?
Mirabeau ei kukaties ansaitse Pantheonia, mutta varmaa ainakin on, että siunatussa maassa lepää paljon sellaisia, jotka häntä paremmin ansaitsisivat teloitettujen hautuumaan.
Ranska, hauta Mirabeaulle teloitettujen hautuumaan ja Pantheonin väliin! Hauta, jonka kirjoituksena on hänen nimensä, koristuksena hänen rintakuvansa ja tulevaisuus tuomarina!