XVII
Lähetti
Huhtikuun 2 päivän aamupuolella, arviolta tuntia ennen kuin Mirabeau henkäisi viimeisen henkäyksensä, muuan korkea-arvoinen meriupseeri, puettuna laivakapteenin komeaan virkatakkiin, tuli Saint-Honorén-kadulta ja suuntasi askelensa Tuileries-palatsiin päin Saint-Louisin ja Echelle-katujen kautta Tallipihan kohdalle ehdittyään hän poikkesi vasemmalle, hypähti yli ketjujen, jotka eroittivat sen sisäpihasta, tervehti virkamiestä, joka otti huostaansa hänen aseensa, ja joutui sitten sveitsiläispihaan.
Täältä hän henkilön lailla, jolle tie on tuttu, pujahti takaportaille, joilta pitkän kaarikäytävän kautta pääsi kuninkaan työhuoneeseen.
Hänet huomatessaan kamaripalvelija huudahti hämmästyneenä, miltei iloisena. Mutta vieras kohotti sormen huulilleen ja sanoi:
»Herra Hue, voiko kuningas ottaa nyt vastaan?»
»Kuninkaan puheilla on tällä hetkellä herra kenraali de Lafayette, jolle hän antaa päiväkäskyjä», vastasi kamaripalvelija, »mutta heti kun kenraali poistuu…»
»Te ilmoitatte minut?» keskeytti upseeri.
»Oh, se on varmaankin tarpeetonta. Hänen majesteettinsa odottaa teitä, sillä eilen illalla jo hän antoi määräyksen, että teidät on päästettävä hänen puheilleen heti kun saavutte.»
Tällöin kuului kuninkaan huoneesta kellonkilinä.
»Kas niin», sanoi kamaripalvelija, »kuningas soittaa tiedustellakseen varmaankin juuri teitä».
»Menkää siis, herra Hue. Älkäämme tuhlatko aikaa, jos kuningas tosiaan on vapaa ottamaan minut vastaan.»
Kamaripalvelija avasi oven ja melkein heti — mikä todisti, että kuningas oli yksin — ilmoitti:
»Herra kreivi de Charny!»
»Ah, tulkoon sisälle, tulkoon sisälle!» kehoitti kuningas. »Olen odottanut häntä eilisestä asti.»
Charny astui ripein askelin sisälle ja lähestyi kunnioittavasti kuningasta.
»Sire», sanoi hän, »olen kaikesta päättäen myöhästynyt muutamia tunteja, mutta minä toivon, että kerrottuani teidän majesteetillenne myöhästymiseni syyn saan sen anteeksi».
»Tulkaa, tulkaa, herra de Charny. Olen tosin odottanut teitä kärsimättömästi, mutta tiedän myöskin, että vain jokin painava syy on voinut vilkastuttaa matkaanne. Mutta nyt kun olette täällä, olkaa tervetullut.»
Ja hän ojensi kreiville kätensä, jota tämä suuteli kunnioittavasti.
»Sire», jatkoi Charny, joka huomasi kuninkaan kärsimättömyyden, »sain teidän ohjeenne toissa päivänä ja eilen aamulla kello kolme lähdin Montmédystä».
»Kuinka olette tullut?»
»Postivaunuissa.»
»Se selittää minulle muutaman tunnin myöhästymisen», sanoi kuningas hymyillen.
»Sire», virkkoi Charny, »olisin tietenkin voinut tulla ratsain ja ehtinyt siten tänne jo eilen illalla kello kymmeneksi tai yhdeksitoista, ehkäpä aikaisemminkin, jos olisin kulkenut suoraa tietä. Mutta minä halusin tutustua teidän majesteettinne valitseman tien hyviin ja huonoihin mahdollisuuksiin, halusin tutustua postiasemien kelvollisuuteen ja kelvottomuuteen, ja ennen kaikkea halusin saada tarkan selon, paljonko aikaa minuutilleen ja sekunnilleen vaatii matka Montmédystâ Pariisiin ja siis myöskin Pariisista Montmédyyn. Olen merkinnyt kaikki nämä seikat muistiin ja voin nyt vastata kaikista tiedoistani.»
»Hyvä, hyvä!» sanoi kuningas. »Herra de Charny, olette ihailtava palvelija. Mutta sallikaa minun aloittaa selittämällä, kuinka pitkälle olemme päässeet täällä. Sitten te voitte kertoa, kuinka olette edistyneet siellä.»
»Ah, sire», huomautti Charny, »kaikesta kuulemastani päätellen sujuvat asiat täällä tuiki huonosti».
»Niin huonosti, että minä olen vankina Tuileries-palatsissa, hyvä kreivi! Sanoin vastikään kelpo Lafayettelle, vanginvartijalleni, että olisin mieluummin Metzin kuin Ranskan kuningas. Mutta onneksi olette te täällä!»
»Teidän majesteettinne suvaitsi äsken sanoa minulle, että aiotte selostaa minulle täkäläistä tilannetta.»
»Niin, se on totta. Pari sanaa riittää. Olette kai kuullut jotakin tätieni paosta?»
»Kuten kaikki, sire, mutta en tunne ainoatakaan yksityisseikkaa.»
»Hyvä jumala, juttu on hyvin yksinkertainen. Tiedättehän, että kansalliskokous sallii meille vain valantehneet sielunhoitajat. No niin, nämä nais-poloiset kauhistuivat paaston lähetessä. He arvelivat sielunsa autuuden olevan vaarassa, jos he ripittäytyisivät perustuslailliselle papille, ja minun kehoituksestani — se myönnettäköön — he päättivät matkustaa Roomaan. Laki ei pannut esteitä tälle matkalle eikä liioin ollut pelättävissä, että kaksi poloista naisvanhusta kovinkaan paljoa vahvistaisivat emigranttipuoluetta. He olivat valinneet Narbonnen huolehtimaan tästä matkasta, mutta en tiedä, kuinka hän menetteli. Koko hanke epäonnistui ja tädeilleni tapahtui Bellevuessa jo lähtöiltana samaa mitä meille Versaillesissa lokakuun viidentenä ja kuudentena päivänä. Onneksi he pääsivät pujahtamaan ulos yhdestä portista roskajoukon tunkeutuessa sisälle toisesta. Ymmärrättekö? Heidän varalleen ei ollut ainoitakaan ajoneuvoja, vaikka vaunuvajaan piti hankkia kolmet valmiiksi valjastetut vaunut! Heidän täytyi kulkea jalan Meudoniin saakka. Vasta sieltä he saivat ajoneuvot ja niin lähdettiin. Kolme tuntia myöhemmin syntyi Pariisissa kauhea hälinä. Ne, jotka olivat tulleet ehkäisemään tätä pakoa, olivat löytäneet pesän vielä lämpimänä, mutta tyhjänä. Seuraavana päivänä sanomalehdistö ulvoi. Marat kirkui, että tätini veivät mukanaan miljoonia, Desmoulins, että he veivät kruununprinssin. Väitteissä ei ollut perää. Nais-parkojen kukkarossa oli kolme- tai neljäsataatuhatta frangia ja heillä oli riittävästi huolta itsestänsäkin ottaakseen mukaansa lapsen, joka vain paljastaisi heidät. Ja siitä huolimatta heidät tunnettiin, ensin Moretissa, missä heidän annettiin mennä, sitten Amayle-Ducissa, missä heidät pidätettiin. Minun täytyi kirjoittaa kansalliskokoukselle ja anoa heille matkalupaa ja kirjeestäni huolimatta kansalliskokous keskusteli asiasta kokonaisen päivän. Lopulta heidän sallittiin jatkaa matkaansa, mutta sillä ehdolla, että valiokunta esittäisi lain, joka kieltäisi maastamuuton.»
»Niin», huomautti Charny, »mutta muistaakseni Mirabeaun suurenmoisen puheen vaikutuksesta kansalliskokous hylkäsi valiokunnan laatiman lakiehdotuksen».
»Se hylkäsi tosin, mutta tätä pikku voittoa seurasi suuri nöyryytys. Koska nais-parkojen lähtö oli aiheuttanut tällaisen hälinän, niin muutamat uskolliset ystävät — niitä oli enemmän kuin aavistinkaan, hyvä kreivi — muutamat uskolliset ystävät, satakunta aatelismiestä, riensivät Tuileries-palatsiin ja tulivat tarjoamaan minulle elämänsä. Heti levisi huhu, että salahanke on tekeillä ja minut aiotaan ryöstää. Lafayette, joka oli saatu rientämään Saint-Antoinen esikaupunkiin, koska muka Bastiljia oli ruvettu uudelleen rakentamaan, raivostui silmittömäksi huomattuaan, että häntä oli puijattu, palasi päätäpahkaa Tuileries-palatsiin, syöksyi sisälle miekka kädessä ja pistin tanassa. Ystävä-parat pidätettiin ja riisuttiin aseista. Yksiltä löydettiin pistooli, toisilta veitsi. Kukin oli ottanut mukaansa mitä oli sattunut saamaan. No niin. Se päivä saa historiassa uuden nimen: sitä tullaan sanomaan puukkoritarien päiväksi.»
»Voi, sire, sire, mitä kauheaa aikaa me elämmekään!» huoahti Charny päätänsä ravistaen.
»Malttakaa, saatte kuulla enemmän. Joka vuosi me matkustamme Saint-Cloudiin, se on päätetty, sovittu asia. Toissapäivänä me tilasimme vaunut. Menimme pihalle ja näimme vaunujen ympärillä tuhatviisisataa pariisilaista. Me nousimme vaunuihin. Oli mahdotonta päästä eteenpäin. Joukko tarttuu hevosten suitsiin ja sanoo, että minä aion paeta, siitä ei tulisi mitään. Tunnin verran turhaan ponnisteltuamme meidän täytyi palata sisälle. Kuningatar itki kiukusta.»
»Mutta eikö Lafayette ollut paikalla vaatimassa kunnioitusta teidän majesteetillenne?»
»Lafayette? Tiedättekö, mitä hän teki? Hän soitatti Saint-Rochin hätäkelloa. Hän juoksi kaupungintaloon vaatimaan punaista lippua, jotta tehtäisiin tiettäväksi isänmaan olevan vaarassa. Isänmaa vaarassa, kun kuningas ja kuningatar aikovat lähteä Saint-Cloudiin! Tiedättekö, kuka häneltä epäsi punaisen lipun, kuka riuhtaisi sen hänen kädestään, sillä se oli jo hänellä? Danton. Niinpä nyt väitetäänkin, että Danton on ostettu, että Danton on saanut minulta satatuhatta frangia. Tällainen on tilanne, hyvä kreivi, puhumattakaan siitä, että Mirabeau on kuolemaisillaan, on ehkä jo kuollutkin.»
»No niin, sitä suurempi syy pitää kiirettä, sire.»
»Sen me aiomme tehdäkin. Antakaa nyt kuulua, mitä te ja Bouillé olette päättäneet. Hän on toivoakseni kyllin vahva. Nancyn juttu soi minulle tilaisuuden lisätä hänen valtuuksiaan ja antaa hänen johdettavakseen uusia joukkoja.»
»Niinpä kyllä, sire, mutta valitettavasti sotaministerin järjestelyt ovat vastakkaisia teidän määräyksillenne. Hän on riistänyt Bouillélta saksilaiset husaarit ja epää häneltä sveitsiläisrykmentit. Vaivoin Bouillé sai pidätetyksi Montmédyyn Bouillonin jalkaväkirykmentin.»
»Niinpä hän siis alkaa epäillä yrityksemme onnistumista?»
»Ei, sire. Mahdollisuudet vain ovat vähenneet, mutta ei se haittaa! Tämäntapaisissa hankkeissa on luotettava myöskin sattumaan, ja jos yritystä johdetaan hyvin, on meillä aina sadasta yhdeksänkymmentä voitonmahdollisuutta.»
»No, koska niin on, palatkaamme siis asiaamme.»
»Sire, onko teidän majesteettinne lopullisesti päättänyt matkustaa Châlonsin, Sainte-Menehouldin, Clermontin ja Stenayn kautta, vaikka tämä tie onkin vähintäin kaksitoista penikulmaa muita teitä pitempi ja vaikkei Varennesissa olekaan postiasemaa?»
»Olen jo herra de Bouillélle maininnut, miksi pidän sitä tietä toisia parempana.»
»Niin, sire, ja hän on esittänyt meille teidän majesteettinne ohjeet. Niiden mukaan olenkin tutkinut koko sen tien, pensaan pensaalta, kiven kiveltä. Tutkimukseni tulos on varmaankin jo teidän majesteettinne hallussa.»
»Ja se onkin oikea selvyyden mallituote, hyvä kreivi. Tunnen tien nyt yhtä tarkoin kuin jos olisin sen itse tutkinut.»
»Hyvä on, sire. Nyt on tehtävä tiedonantoihini eräitä täydennyksiä, jotka olen saanut viime matkallani.»
»Puhukaa, herra de Charny, minä kuuntelen, ja jotta esityksenne kävisi selvemmäksi, silmätkäämme tätä itse piirtämäänne karttaa.»
Ja kuningas otti laatikosta kartan ja levitti sen pöydälle. Tätä karttaa ei ollut piirretty, se oli kuvattu ja, kuten Charny oli sanonut, ei yhtä puuta tai kiveä siitä puuttunut. Se oli kahdeksan kuukauden työn tulos.
Charny ja kuningas kumartuivat kartan yli.
»Sire», huomautti Charny, »todellinen vaara alkaa teidän majesteetillenne Sainte-Menehouldissa ja on ohi Stenayssa. Sille kymmenpenikulmaiselle taipalelle on joukkomme sijoitettava.»
»Eikö niitä voisi sijoittaa likemmäksi Pariisia, esimerkiksi
Châlonsiin, herra de Charny?»
»Se käy vaikeaksi, sire. Châlons on liian suuri kaupunki, jotta neljä- viisikymmentä tai vaikkapa sata miestä voisi siellä suojella teidän majesteettianne, jos turvallisuutenne tulee uhatuksi. Herra de Bouillé ei muuten vastaakaan mistään ennenkuin olette Sainte-Menehouldista lähtenyt. Ainoa minkä hän voi tehdä — ja senkin vasta kun olen asiasta neuvotellut teidän majesteettinne kanssa — on sijoittaa ensimmäinen joukko-osasto Pont-de-Sommevelleen. Kuten kartasta näette, sire, on se ensimmäinen postiasema Châlonsin jälkeen.» Ja Charny osoitti sormellaan tienoota, josta oli kysymys.
»Olkoon menneeksi», myönsi kuningas, »kymmenessä kahdessatoista tunnissa pääsee Châlonsiin. Monessako tunnissa ajoitte viisikymmentäneljä penikulmaanne?»
»Kuudessaneljättä tunnissa, sire.»
»Niin, mutta keveissä ajoneuvoissa, kun matkustitte yhden palvelijanne kanssa.»
»Sire, minä menetin kolme tuntia tutkiessani, millä kohdalla Varennesissa olisi vaihdettava hevosia, tällä puolellako kaupunkia, Sainte-Menehouldin suunnalla, vai kaupungin tuolla puolen, Dunin taholla. Tämä tasoittaa ajan. Nämä kolme tuntia korvaavat raskaammat ajoneuvot. Minun käsittääkseni kuningas voi matkustaa Pariisista Montmédyyn viidessä- tai kuudessakolmatta tunnissa.»
»Entä mitä olette päättänyt Varennesissa tapahtuvasta valjaikon vaihdosta? Se on tärkeä kysymys. Meidän täytyy olla varmoja, että hevosia on saatavissa.»
»Niin, sire, ja minun käsittääkseni on hevoset vaihdettava kaupungin tuolla puolen, Dunin suunnalla.»
»Millä tuette käsitystänne?»
»Kaupungin asema sitä tukee, sire.»
»Selittäkää tarkemmin sen asema, kreivi.»
»Sire, se on helppoa. Olen käväissyt Varennesissa viisi, kuusi kertaa Pariisista lähdettyäni ja eilen viivyin siellä kello kahdestatoista kolmeen saakka. Varennes on pieni kaupunki, jossa on arviolta tuhatkuusisataa asukasta. Siinä on kaksi, toisistaan jyrkästi eroavaa kaupunginosaa. Toista sanotaan yläkaupungiksi, toista alakaupungiksi. Niitä erottaa Aire-joki ja yhdistää tämän joen yli rakennettu silta. Teidän majesteettinne suvaitkoon tarkata sanojani kartan mukaan… tuossa, sire, lähellä Argonnen metsää, metsänlaidassa te näette…»
»Ah, näen, näen», virkkoi kuningas, »tie tekee tavattoman ison kaaren metsään Clermontin suunnalle».
»Juuri niin, sire.»
»Mutta se ei vielä selitä, miksi hevoset on vaihdettava kaupungin ulkopuolella eikä itse kaupungissa.»
»Odottakaa, sire. Kaupunginosia toisiinsa yhdistävän sillan keskeltä kohoaa korkea torni. Tämän entisen vahtitornin kautta kulkee ahdas, pimeä holvikäytävä. Vähäinenkin este voi sillä kohdalla keskeyttää matkan. Koska siis siltä taholta voi vaara uhata, on parempi sivuuttaa silta Clermontista käsin niin nopeasti kuin hevoset ja postimiehet vain voivat sen tehdä kuin pysähtyä vaihtamaan hevosia viidensadan askelen päähän sillasta, jota, jos kuningas sattumalta tunnettaisiin vaihtopaikalla, kolme neljä miestä voi hyvin puolustaa saatuaan jonkun yksinkertaisen merkin.»
»Se on totta», virkkoi kuningas. »Ja jos sattuisimmekin joutumaan pulaan, olettehan te paikalla, kreivi?»
»Se on velvollisuuteni ja samalla minulle suuri kunnia, jos kuningas pitää minua sen arvoisena.»
Kuningas ojensi kätensä toistamiseen Charnylle.
»Kas niin», sanoi kuningas, »herra de Bouillé on kai jo merkinnyt pysähdyspaikat ja määrännyt miehet asemiinsa matkamme varrelle?»
»Kyllä, sire, puuttuu enää vain teidän majesteettinne suostumus.»
»Onko hän antanut teille kirjallista merkintää suunnitelmastaan?»
Charny otti taskustaan kokoontaitetun paperin ja ojensi sen kuninkaalle kumartaen.
Kuningas levitti paperin ja luki:
»Markiisi de Bouillén tarkoitus on, ettei joukko-osastoja tulisi sijoittaa Sainte-Menehouldia kauemmaksi. Jos kuningas kuitenkin vaatii, että niiden on tultava Pont-de-Sommevelleen saakka, niin minä ehdotan hänen majesteetilleen, että saattueen palvelukseen varatut voimat jaettaisiin seuraavalla tavalla:
1. Pont-de-Sommevelleen neljäkymmentä herra de Choiseulin komennukseen kuuluvan Lauzunin rykmentin husaaria, aliluutnantti Boudet johtajana;
2. Sainte-Menehouldiin kolmekymmentä kuninkaan rykmentin ratsumiestä,
kapteeni Dandoins päällikkönä;
3. Clermontiin sata Monsieurin rykmentin ja neljäkymmentä kuninkaan
rykmentin ratsumiestä, kreivi Charles de Damas päällikkönä;
4. Varennesiin kuusikymmentä Lauzunin rykmentin husaaria, herrat de
Rohrig, nuorempi de Bouillé ja de Raigecourt päällikköinä;
5. Duniin sata Lauzunin rykmentin husaaria, kapteeni Deslon
päällikkönä;
6. Mouzayhin viisikymmentä kuninkaan saksalaista ratsumiestä, kapteeni
Guntzer päällikkönä;
7. Stenayhin kuninkaan saksalainen rykmentti, everstiluutnantti
parooni de Mandell päällikkönä.»
»Suunnitelma tuntuu minusta hyvältä», sanoi kuningas luettuaan muistiinpanot, »mutta jos joukko-osastojen täytyy viipyä päivä pari näissä kaupungeissa ja näissä kylissä, mikä veruke on siltä varalta keksitty?»
»Sire, veruke on keksitty. Joukko-osastot on sijoitettu näihin asemiin niiden rahavarojen turvaksi, jotka sotaministeri lähettää pohjoiselle armeijalle.»
»Kas niin», sanoi kuningas ilmeisesti hyvin tyytyväisenä, »kaikki näyttää suunnitellun valmiiksi».
Charny kumarsi.
»Rahalähetyksestä puhuttaessa», jatkoi kuningas, »onko herra de Bouillé saanut hänelle lähettämäni miljoonan?»
»On kyllä, sire, mutta teidän majesteettinne tietää, että se miljoona oli assignaatteja, [Vallankumousajan setelirahaa. — Suom.] jotka ovat menettäneet kaksikymmentä prosenttia arvostaan?»
»Onko hän saanut vaihdetuksi ne edes siihen kurssiin?»
»Sire, ensiksikin on muuan uskollinen alamaisenne ollut niin onnellinen, että on voinut yksinään ostaa noita assignaatteja sadallatuhannella éculla, niiden nimellisarvosta tietenkin.»
Kuningas silmäili Charnyta.
»Entä jäljelle jääneet, kreivi?» kysyi kuningas.
»Jäljellä olevat», vastasi kreivi de Charny, »on de Bouillé nuorempi myynyt isänsä pankkiirille, herra Perregauxille, joka on niistä antanut frankfurtilaisen Bethmann-toiminimen lunastettavaksi asetetun vekselin. Tarpeen tullen ei siis ole rahasta puute.»
»Kiitos, herra kreivi», sanoi Ludvig XVI. »Nyt teidän on vielä ilmaistava sen uskollisen palvelijan nimi, joka kenties on pannut omaisuutensa vaaraan antaessaan mainitut satatuhatta écua herra de Bouillélle.»
»Sire, tämä teidän majesteettinne uskollinen palvelija on hyvin varakas eikä siis ansaitse kiitosta siitä, mitä on tehnyt.»
»Kuinka tahansa, herra kreivi, kuningas haluaa tietää hänen nimensä.»
»Sire», vastasi Charny kumartaen, »se henkilö suostui tekemään tämän oletetun palveluksen teidän majesteetillenne vain sillä ehdolla, että saisi pysyä tuntemattomana».
»Mutta te kai tunnette hänet?»
»Tunnen, sire.»
»Herra de Charny», sanoi silloin kuningas äänessä ja eleissä sitä arvokkuutta, jonka hän määrättyinä hetkinä osasi loihtia esille, »tässä on sormus, jota minä pidän suuressa arvossa». — Ja hän otti sormestaan yksinkertaisen kultasormuksen. — »Minä otin sen isävainajani sormesta suudellessani viimeistä kertaa hänen kuoleman kangistamaa kättänsä. Sillä ei ole siis muuta arvoa kuin minkä minä sille annan. Mutta minua ymmärtävälle sydämelle tämä sormus on kallisarvoisempi kuin komeinkaan timantti. Toistakaa sille uskolliselle palvelijalle mitä nyt olen sanonut teille, herra de Charny, ja antakaa tämä sormus hänelle minun nimessäni.»
Kaksi kyyneltä pusertui Charnyn silmistä, hänen rintansa laajeni ja syvästi liikutettuna hän polvistui ottamaan kuninkaan tarjoaman sormuksen.
Tällöin aukeni ovi. Kuningas kääntyi kiivaasti, sillä tuon oven avaaminen loukkasi kaikkia hovisääntöjä niin julkeasti, että vain mitä vaativin välttämättömyys saattoi antaa sen anteeksi.
Tulija oli kuningatar, joka kalpeana ja pidellen kädessä muuatta paperia astui huoneeseen.
Mutta nähdessään kreivin, joka polvistuneena suuteli kuninkaan sormusta ja pani sen sitten omaan sormeensa, kuningatar pudotti paperin ja huudahti hämmästyneenä.
Charny nousi, tervehti kunnioittavasti kuningatarta, joka sopersi:
»Herra de Charny… herra de Charny… täällä… kuninkaan luona…
Tuileries-palatsissa!»
Ja sitten hän kuiskasi:
»Enkä minä tiennyt sitä!»
Nais-poloisen silmissä kuvastui sellainen tuska, että Charny, joka ei ollut kuullut hänen viimeisiä sanojaan, mutta oli ne arvannut, astui pari askelta häntä kohden ja sanoi:
»Tulin hetki sitten ja aioin juuri pyytää kuninkaalta lupaa päästä tervehtimään teitä.»
Veri palasi kuningattaren poskille. Hän ei ollut pitkiin aikoihin kuullut Charnyn ääntä eikä tuossa äänessä sitä hellää sävyä, joka nyt ilmeni hänen sanoissaan.
Hän kohotti molemmat kätensä kuin mennäkseen Charnyta vastaan, mutta miltei heti hän painoi toisen käden sydämelleen, joka varmaankin sykki liian rajusti.
Charny näki kaikki, arvasi kaikki, vaikka nämä mielialat, joita kuvailemaan ja selittämään on tarvittu kymmenen riviä, syntyivät ja ilmenivät sinä lyhyenä aikana, jonka kuningas tarvitsi ottaakseen lattialta kuningattaren kädestä kirvonneen paperin, jonka ikkunan ja oven auetessa syntynyt ilmavirta oli lennättänyt työhuoneen peränurkkaan saakka.
Kuningas luki mitä paperille oli kirjoitettu, mutta ei ymmärtänyt siitä mitään.
»Mitä nämä kolme sanaa: 'Paetkaa, paetkaa, paetkaa!' ja nämä kolme kirjainta oikeastaan merkitsevät?» kysyi kuningas.
»Sire», vastasi kuningatar, »ne merkitsevät, että kreivi de Mirabeau kuoli kymmenisen minuuttia sitten ja että hän antoi kuollessaan meille sen neuvon».
»Madame, neuvoa seurataan, sillä se on hyvä. Hetki on nyt tullut panna se täytäntöön.»
Sitten kuningas sanoi Charnylle:
»Kreivi, voitte seurata kuningatarta hänen puolelleen ja kertoa hänelle kaikki.»
Kuningatar nousi ja silmäili vuorotellen kuningasta ja Charnyta. Sitten hän sanoi jälkimäiselle:
»Tulkaa, herra kreivi.»
Ja hän kiiruhti ulos, sillä jos hän olisi viipynyt huoneessa hetkeäkin kauemmin, ei hän olisi kyennyt masentamaan niitä ristiriitaisia tunteita, jotka riehuivat hänen rinnassaan.
Charny kumarsi kuninkaalle vielä kerran ja seurasi Marie-Antoinettea.