XVIII
Lupaus
Kuningatar astui huoneeseensa, heittäytyi leposohvalle ja viittasi
Charnyta sulkemaan oven.
Onneksi oli huone tyhjä, sillä Gilbert oli pyytänyt saada puhutella kuningatarta kahden kesken kertoakseen hänelle mitä oli tapahtunut ja antaakseen hänelle Mirabeaun kehoituskirjeen.
Tuskin oli kuningatar istuutunut, kun hänen liian täysi sydämensä purkautui ja hän puhkesi nyyhkytyksiin.
Nämä nyyhkytykset olivat niin voimakkaita ja niin todellisia, että ne tavoittivat Charnyn sydämessä hänen entisen rakkautensa rippeet.
Sanomme hänen rakkautensa rippeet, sillä kun sellainen rakkaus, jonka olemme nähneet syttyvän ja varttuvan Charnyn kaltaisen miehen sydämessä, on palanut loppuun, ei se koskaan sammu tyystin, ellei sitä tapa joku niistä kirveistä iskuista, jotka muuttavat rakkauden vihaksi.
Charny oli siinä omituisessa asemassa, jonka laatua voivat arvostella vain vastaavaa tilannetta kokeneet: hänessä kyti vanha rakkaus ja versoi uusi.
Hän rakasti jo Andréeta sydämensä kaikella hehkulla.
Hän rakasti vielä kuningatarta sielunsa kaikella säälillä.
Joka kerta kun tuo poloinen, itsekkyyden täyttämä rakkaus, toisin sanoin liioiteltu rakkaus vaikeroi, oli hän tuntevinaan, kuinka naisen sydän vuoti verta, ja käsittäen hyvin tuon itsekkyyden, kuten kaikki, joille entinen rakkaus on muuttunut taakaksi, hänellä ei ollut kylliksi voimaa puolustaa sitä syyttömäksi.
Ja kuitenkin, aina kun tuo syvä tuska moitteitta ja syyttämättä puhkesi hänen silmiensä edessä, hän mittasi tuon rakkauden syvyyttä ja muisti, kuinka monia ennakkoluuloja, kuinka monia yhteiskunnallisia velvollisuuksia kuningatar oli hänen takiaan uhitellut, ja silmätessään alas tähän pohjattomaan kuiluun hän ei voinut pidättäytyä vuodattamasta kaipauksen kyyneltä ja lausumasta lohdun sanaa.
Mutta jos näistä nyyhkytyksistä kuulsi moite, jos tuossa itkussa oli syyttävä sävy, tuli hänen mieleensä heti tuon rakkauden vaateliaisuus, se ehdotonta alistumista vaativa tahto, se kuninkaallinen yksinvalta, jotka olivat alati mukana kaikissa hellyyden osoituksissa, kaikissa intohimon ilmennyksissä. Silloin hän jäykistyi tuota vaateliaisuutta vastaan, asestautui tuota yksinvaltaa vastaan, ryhtyi taisteluun tätä tahtoa vastaan, vertasi niihin Andréen lempeää, muuttumatonta olemusta ja alkoi pitää tätä jääpatsasta, kuten hänestä tuntui, parempana kuin sitä intohimoista olentoa, joka alati sinkosi rakkauden, luulevaisuuden ja ylpeyden salamia.
Tällä kerralla kuningatar itki sanomatta mitään.
Hän ei ollut nähnyt Charnyta kahdeksaan kuukauteen. Uskollisena kuninkaalle antamalleen lupaukselle kreivi ei ollut kenellekään ilmaissut, missä hän mainittuna aikana oleskeli. Kuningatar ei siis liioin ollut tiennyt, missä liikkui se mies, joka oli häneen niin läheisissä suhteissa, että parin kolmen vuoden aikana hän oli uskonut, ettei heitä voitaisi erottaa toisistaan heitä molempia musertamatta.
Ja silti oli Charny eronnut hänestä mainitsematta, minne lähti. Ainoana lohdutuksena oli tieto, että hän toimi kuninkaan palveluksessa. Kuningatar ajatteli: »Työskennellessään kuninkaan hyväksi hän toimii minunkin hyväkseni. Hänen täytyy siis ajatella minua, vaikka tahtoisikin minut unohtaa.»
Mutta vähän oli lohdutusta siitä päätelmästä, sillä tuo ajatus kohdistui häneen välillisesti, se ajatus, joka oli niin kauan kohdistunut häneen suoraan. Kun hän siis näki Charnyn hetkellä, jolloin vähimmin odotti tapaavansa häntä, ja kun hän näki kreivin kuninkaan luona melkein samassa paikassa, missä oli tavannut hänet lähtöpäivänäkin, palasivat kaikki hänen sieluaan ahdistaneet tuskat, kaikki hänen sydäntään jäytäneet ajatukset, kaikki hänen silmiään polttaneet kyyneleet yhtaikaa, rajuina ja pakottavina, tulvivat hänen poskilleen ja täyttivät hänen rintansa kaikella sillä tuskalla, jonka hän luuli jo voittaneensa, kaikella sillä kärsimyksellä, jonka hän luuli jo kestäneensä.
Hän itki itkeäkseen. Kyyneleet olisivat tukehduttaneet hänet, elleivät ne olisi saaneet vapaasti vuotaa.
Hän itki lausumatta sanaakaan. Oliko se ilon vai tuskan itkua? Ehkä molempia. Kaikki voimakkaat mielenliikutukset tulevat esille kyynelten muodossa.
Sanattomana, mutta pikemmin rakastavasti kuin kunnioittavasti Charny lähestyi kuningatarta, irroitti toisen käden hänen kasvoiltaan ja kosketti tätä kättä huulillaan.
»Madame», sanoi hän sitten, »olen sekä onnellinen että ylpeä voidessani vakuuttaa teille, että siitä päivästä lähtien, jolloin sanoin teille hyvästi, olen joka hetki puuhannut hyväksenne».
»Voi, Charny, Charny», vastasi kuningatar, »oli aika, jolloin te puuhasitte hyväkseni vähemmän, mutta jolloin ajattelitte minua enemmän».
»Madame», huomautti Charny, »kuningas on antanut minulle hyvin vastuunalaisen tehtävän. Tämä vastuu pakotti minut ehdottomaan vaitioloon, kunnes tehtävä oli suoritettu. Nyt vasta se on suoritettu. Tänään voin teidät tavata, voin teille puhua, tähän asti en ole voinut edes kirjoittaa teille.»
»Olette antanut kauniin esimerkin alttiudesta, Olivier», virkkoi kuningatar alakuloisesti, »ja minä valitan vain yhtä seikkaa, sitä näet, että se on tapahtunut erään toisen tunteen kustannuksella».
»Madame, koska kuningas on antanut luvan, niin sallikaa minun selostaa, mitä olen tehnyt teidän hyväksenne.»
»Ah, Charny, Charny, eikö teillä siis ole mitään tähdellisempää kerrottavaa!»
Ja hän puristi hellästi kreivin kättä ja loi häneen silmäyksen, jonka takia kreivi aikaisemmin olisi tarjonnut elämänsä ja jonka takia hän yhä oli valmis ellei tarjoamaan niin ainakin uhraamaan sen.
Ja häntä yhä näin katsellen kuningatar näki hänessä, ei pölyistä matkamiestä, joka juurikään on astunut postivaunuista ulos, vaan komean hovimiehen, joka on alistunut palvelusintonsa kaikkiin hovisääntöjen vaatimuksiin.
Tämä huoliteltu ulkoasu, joka olisi voinut tyydyttää vaativintakin kuningatarta, huolestutti naista.
»Milloin olette tullut?» kysyi hän.
»Tulin äsken, madame», vastasi Charny.
»Ja te tulette…?»
»Montmédystä.»
»Olette siis matkustanut puoli Ranskaa?»
»Toissa-aamusta lähtien olen kulkenut neljäkuudetta penikulmaa.»
»Ratsainko? Vaunuissako?»
»Postikyydillä.»
»Mutta kuinka voitte niin pitkän ja väsyttävän matkan jälkeen — suokaa anteeksi monet kysymykseni, Charny — esiintyä noin siistittynä, jauhotettuna, silotettuna ja suorittuna kuin joku kenraali Lafayetten ajutantti, joka on lähdössä esikunnastaan? Uutisenne eivät siis olleetkaan tärkeitä?»
»Päinvastoin, ne olivat hyvin tärkeitä, madame. Mutta minä arvelin herättäväni tarpeetonta huomiota, jos olisin pysäyttänyt Tuileries-palatsin pihaan pölyn ja loan peittämät postivaunut. Kuningas mainitsi vastikään, kuinka ankarasti teitä vartioidaan, ja häntä kuunnellessani onnittelin itseäni kun olin ymmärtänyt tulla jalan ja asetakki yllä kuin joku tavallinen upseeri, joka viikon pari kestäneen virkamatkan jälkeen tulee ilmoittautumaan.»
Kuningatar puristi hermostuneesti Charnyn kättä. Kaikesta näki, että hän aikoi kysyä vielä jotakin ja että hänen oli sitäkin vaikeampi keksiä oikeaa sanamuotoa tälle kysymykselle, kun se tuntui hänestä mitä tähdellisimmältä.
Niinpä hän sanoikin vallan muuta.
»Ah, niin», virkkoi hän tukehtuneella äänellä, »unohdin vallan, että teillä on Pariisissa asunto».
Charny säpsähti. Nyt vasta hän älysi näiden kysymysten tarkoituksen.
»Minullako Pariisissa asunto?» sanoi hän. »Entä missä päin, madame?»
Kuningatar jännitti kaikki voimansa.
»Coq-Héron-kadun varrella», sanoi hän. »Eikö kreivitär asu siellä?»
Charny oli menettää tasapainonsa kuin ratsu, jota kannustetaan vielä verekseen haavaan, mutta kuningattaren ääni oli niin epäröivä ja siinä oli niin ahdistunut sävy, että hänen tuli sääli, kun hän näki, kuinka tuo ylväs ja lujatahtoinen nainen paljasti tunteensa tällä tavalla.
»Madame», virkkoi hän äänessä syvän alakuloinen sointu, joka kenties ei ollut aiheutunut yksinomaan kuningattaren tuskasta, »muistaakseni minulla oli ennen lähtöäni kunnia mainita teille, ettei rouva de Charnyn asunto ole minun. Minä menin veljeni, varakreivi Isidor de Charnyn luokse ja muutin vaatteeni hänen asunnossaan.»
Kuningatar päästi ilon huudahduksen, liukui polvilleen ja kohotti
Charnyn käden huulilleen.
Mutta yhtä nopeasti kreivi tarttui häntä kainaloihin ja nosti hänet ylös.
»Ah, madame», huudahti hän, »mitä te teette?»
»Kiitän teitä, Olivier», vastasi kuningatar niin lempeästi, että Charny tunsi silmiensä kyyneltyvän.
»Kiitätte minua!» sanoi hän. »Hyvä jumala, mistä?»
»Mistäkö? Tekö kysytte minulta, mistä teitä kiitän?» huudahti kuningatar. »Niin, siitä että lahjoititte minulle yhden hetken täydellistä iloa, jommoista en ole saanut tuntea lähtönne jälkeen. Hyvä jumala! Tiedän hyvin, että mustasukkaisuus on typerää ja mieletöntä, mutta toki se ansaitsee sääliä. Tekin olette joskus ollut lemmenkade, Charny. Tänään unohdatte sen. Oh, kun miehet ovat mustasukkaisia, ovat he hyvin onnellisia. He voivat taistella kilpailijoittensa kanssa, surmata tai saada surmansa. Mutta naiset voivat vain itkeä, vaikka huomaavatkin, että heidän kyynelensä vuotavat turhaan ja ovat vaarallisia, sillä me tiedämme, että kyyneleet eivät suinkaan lähennä meihin sitä, jonka takia ne vuodatetaan, vaan usein vievät entistäkin kauemmaksi. Mutta se on rakkauden huumausta, me näemme kuilun, mutta sen sijaan että koettaisimme sitä välttää, me syöksymme siihen. Kiitos vielä kerran, Olivier. Näette, että olen iloinen enkä enää itke.»
Ja kuningatar yritti nauraa, mutta niinkuin kärsimykset olivat saaneet hänet unohtamaan ilon, värähti hänen naurunsa niin viiltävän tuskaisesti, että kreiviä puistatti jälleen.
»Ah, hyvä jumala», äännähti hän, »oletteko siis kärsinyt noin ankarasti?»
Marie-Antoinette pani kätensä ristiin.
»Kiitetty olkoon Herra!» sanoi hän. »Kun hän kerran tajuaa tuskani suuruuden, ei hän voi olla rakastamatta minua!»
Charny tunsi liikkuvansa äkkijyrkänteellä. Hetki vielä ja hänen olisi ollut mahdotonta pysähtyä. Hän jännitti voimansa kuin luistelija, joka pysähtyäkseen heittäytyy taaksepäin silläkin uhalla, että jää murtuu hänen allansa.
»Madame», sanoi hän, »sallitteko minun nyt korjata hedelmän pitkäaikaisesta poissaolostani selostamalla teille, mitä, minulla on ollut kunnia tehdä hyväksenne?»
»Ah, Charny» vastasi kuningatar, »pitäisin paljoa enemmän siitä, mistä juuri puhelimme. Mutta olette oikeassa. Nainen ei saa liian kauaksi unohtaa olevansa kuningatar. Puhukaa herra lähettiläs. Nainen on saanut, mitä hänellä oli oikeus odottaa. Kuningatar kuuntelee teitä.»
Ja Charny kertoi hänelle kaikki: hänet oli lähetetty markiisi de Bouillén luokse, kreivi Louis oli tullut Pariisiin, hän, Charny, oli pensas pensaalta tutkinut tien, jota pitkin kuningattaren tulisi paeta, ja nyt hän oli tullut ilmoittamaan kuninkaalle, että suunnitelma tarvitsi vain toteuttaa.
Kuningatar kuunteli hyvin tarkkaavana ja samalla ylen kiitollisena.
Hänestä tuntui mahdottomalta, että pelkkä alttius menisi näin pitkälle.
Rakkaus, palava, huolehtiva rakkaus vain voisi huomata nämä esteet ja
keksiä keinot, joilla ne voitetaan ja tuhotaan.
Hän antoi kreivin puhua loppuun. Kun tämä oli sanonut sanottavansa, silmäili kuningatar häntä äärettömän hellästi ja sanoi:
»Olisitte siis hyvin onnellinen, jos voisitte pelastaa minut, Charny?»
»Ah, madame, te kysytte sitä?» huudahti kreivi. »Sehän on kunnianhimoisin unelmani, ja jos se toteutuu, tulee siitä elämäni kunnia!»
»Minusta olisi miellyttävämpää, että siitä tulisi yksinkertaisesti rakkautenne palkkio», sanoi kuningatar kaihoisasti. »Mutta välipä sillä… Te toivotte siis hartaasti, että tämä suuri hanke, Ranskan kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin pelastaminen, olisi teidän ansiotanne?»
»Odotan vain teidän suostumustanne uhratakseni sen hyväksi elämäni.»
»Niin, ymmärrän, hyvä ystävä», sanoi kuningatar. »Tuon alttiuden tulee olla vapaa kaikista vieraista tunteista, kaikista aineellisista pyyteistä. Puolisoani ja lapsiani on mahdoton pelastaa käden, joka ei uskaltaisi tukea heitä, jos he horjahtaisivat tiellä, jota me yhdessä kuljemme. Minä uskon teidän haltuunne, rakas veli, heidän ja oman elämäni, mutta lupaattehan te puolestanne sääliä minua?»
»Sääliä teitä, madame?» sanoi Charny.
»Niin. Ettehän halunne, että hetkinä, jolloin minä tarvitsen kaikki voimani, rohkeuteni, mielenmalttini, joku mieletön ajatus ehkä — onhan ihmisiä, jotka eivät uskalla liikkua ulkona yöllä, koska pelkäävät peikkoja, joita he päivällä eivät myönnä olevan olemassakaan — ettehän halunne, että kaikki kenties menetetään vain siksi, että puuttuu lupaus, puuttuu annettu sana, ettehän halunne…?»
Charny keskeytti kuningattaren lauseen.
»Madame», sanoi hän, »minä haluan pelastaa teidän majesteettinne, minä haluan Ranskalle menestystä. Minä haluan kunniaa saada lopettaa aloittamani työn ja minä tunnustan olevani epätoivoinen, kun voin esittää teille vain niin vähäpätöisen uhrin: minä vannon, etten tapaa rouva de Charnyta teidän majesteettinne luvatta.»
Ja tervehdittyään kuningatarta kunnioittavasti ja kylmästi hän poistui. Kuningatar ei yrittänyt pidättää häntä, sillä hän oli jähmettynyt kreivin äänen kylmästä sävystä.
Mutta tuskin oli Charny sulkenut oven, kun kuningatar huudahti sydäntä viiltävästi ja käsiään väännellen:
»Oi, jospa hän olisi vannonut olevansa tapaamatta minua ja jospa hän rakastaisi minua niinkuin Andréeta!»