XXIII
Alkutaival
Olemme nähneet, kuinka vaunut, jotka kuljettivat kuningasta ja hänen perhettään, olivat neljän voimakkaan hevosen vetäminä lähteneet liikkeelle hyvää vauhtia. Seuratkaamme niitä matkan kaikissa vaiheissa, kuten olemme niissä istuvia seuranneet kaikissa heidän pakohankkeensa vaiheissa. Tämä tapaus on niin laajakantoinen ja sillä on niin kohtalokas vaikutus heidän vastaiseen elämäänsä, että vähäpätöisinkin matkan vaihe tuntuu mielestämme ansaitsevan huomiota.
Aamu koitti kello kolmelta. Hevoset vaihdettiin Meauxissa. Kuninkaan tuli nälkä ja silloin käytiin ruokavarojen kimppuun. Ruokavaroina oli kimpale kylmää vasikanpaistia, leipää ja neljä pulloa kuohumatonta samppanjaa, jotka kreivi de Charny oli pannut vaunujen säiliöön.
Kun ei ollut käytettävissä veitsiä eikä haarukoita, kutsui kuningas
Jeania.
Jean oli, kuten muistettaneen, herra de Maldenin matkanimi.
Herra de Malden lähestyi.
»Jean», sanoi kuningas, »lainatkaa minulle metsästyspuukkonne, jotta voin paloittaa tämän vasikanpaistin».
Jean otti tupesta puukon ja ojensi sen kuninkaalle.
Sillä välin kuningatar kumartui ikkunasta ulos ja silmäili taakseen varmaankin pälytäkseen, joko Charny oli näkyvissä.
»Ettekö tekin haluaisi jotakin, herra de Malden?» kysyi kuningas hiljaa.
»En, sire», vastasi de Malden niinikään matalalla äänellä, »minä en tarvitse vielä mitään».
»Älkää kursailko ollenkaan, te ja toverinne», sanoi kuningas.
Sitten hän virkkoi kuningattarelle, joka yhä kurkisti ovi-ikkunasta:
»Mitä ajattelette, madame?»
»Minäkö?» vastasi kuningatar koettaen hymyillä. »Minä ajattelen kenraali Lafayettea. Hän ei luultavastikaan tunne itseään tällä hetkellä liian rauhalliseksi.»
Sitten hän sanoi de Valorylle, joka vuorostaan lähestyi vaununovea:
»François, minusta tuntuu, että kaikki sujuu hyvin, ja että meidät olisi jo pidätetty, jos meidät ylimalkaan pidätetään. Lähtöämme ei ole huomattu.»
»Se on enemmän kuin luultavaa, madame», vastasi de Valory, »sillä en ole huomannut millään taholla epäilyttävää. Rohkeutta siis, madame, kaikki sujuu hyvin.»
»Lähtövalmiit!» huusi kyytimies.
Herrat de Malden ja de Valory kapusivat istuimelleen ja vaunut jatkoivat matkaansa.
Kellon lähetessä kahdeksaa aamulla tultiin pitkän, loivan mäen kupeelle. Oikealla ja vasemmalla kasvoi kaunista metsää, jossa linnut lauloivat ja johon mitä ihanimman kesäpäivän aamuaurinko tunki kultaiset säteensä.
Ajomies hillitsi hevoset käymään.
Molemmat henkivartijat hypähtivät istuimeltaan maahan.
»Jean», sanoi kuningas, »pysäyttäkää vaunut ja avatkaa ovi.
Haluan jaloitella ja luulen, ettei lyhyt kävely tee pahaa lapsillekaan eikä kuningattarelle.»
Herra de Malden antoi merkin. Postimies pysäytti hevoset. Vaununovi avattiin. Kuningas, kuningatar, madame Elisabeth ja molemmat lapset astuivat ulos. Rouva de Tourzel yksin jäi vaunuihin, sillä hän oli liian sairas.
Seuraavassa tuokiossa koko kuninkaallinen seurue oli hajaantunut maantielle. Kruununprinssi lähti tavoittamaan perhosia ja kuninkaallinen prinsessa alkoi poimia kukkia.
Madame Elisabeth nojasi kuninkaan käsivarteen. Kuningatar käveli yksin.
Kun katseli tuota maantielle hajaantunutta joukkoa, noita kauniita lapsia, jotka kisailivat ja juoksivat, tuota hymyhuulisen veljen käsivarteen nojautuvaa sisarta ja tuota mietteissään kulkevaa ja yhtenään taaksensa silmäilevää kaunista naista ja kun tätä kohtausta valaisi kaunis kesäkuinen aamuaurinko, joka loi metsän läpikuultavan varjon tielle saakka, olisi tuota ryhmää voinut pitää iloisena perheenä, joka oli palaamassa maatilalleen jatkamaan entistä rauhallista, säännöllistä elämäänsä, eikä suinkaan Ranskan kuninkaana ja kuningattarena, jotka pakenivat valtaistuimelta, siltä valtaistuimelta, jolle heidät pakotettaisiin palaamaan joutuakseen sitä tietä mestauslavalle.
Muuan tapaus tosin häiritsisi pian tätä tyyntä puhdasta taulua ja herättäisi intohimot, jotka uinuivat kertomuksemme eri henkilöitten sydämissä.
Äkkiä kuningatar pysähtyi kuin olisivat hänen jalkansa juuttuneet maahan.
Noin kilometrin päässä näkyi ratsastaja, joka oli vielä hevosensa kavioitten nostattaman pölypilven peitossa.
Marie-Antoinette ei uskaltanut sanoa: Se on kreivi de Charny.
Mutta hän ei voinut pidättää huudahdusta.
»Ah, saamme kuulla Pariisin uutisia», sanoi hän.
Kaikki kääntyivät, paitsi kruununprinssi. Huoleton lapsi oli juuri tavoittanut perhosen, jota oli ajanut takaa. Vähät hän välitti Pariisin kuulumisista.
Kuningas, joka oli hieman likinäköinen, otti taskustaan silmälasit.
»Kas, taitaa ollakin kreivi de Charny», sanoi hän.
»Niin, sire, hän se on», myönsi kuningatar.
»Menkäämme eteenpäin ylös mäkeä», kehoitti kuningas.
»Hän tavoittaa meidät kyllä eikä meillä ole aikaa tuhlata.» Kuningatar ei uskaltanut väittää, että de Charnyn tuomat uutiset kannattaisi kenties hyvinkin kuulla niin pian kuin mahdollista.
Ja olihan sitäpaitsi kysymys vain muutaman sekunnin viivytyksestä, sillä ratsastaja lähestyi vinhaa vauhtia.
Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä tarkkaavammaksi hän tuli eikä tuntunut käsittävän, miksi nuo jättiläisajoneuvot olivat purkaneet matkustajansa maantielle.
Sitten hän tavoitti seurueen juuri kun vaunut pääsivät mäen laelle ja pysähtyivät.
Ratsastaja oli tosiaankin kreivi de Charny, kuten kuningattaren sydän oli aavistanut ja kuninkaan katse todennut.
Hänen pukunsa oli vihreä, lyhyt lievenuttu, jossa oli liehuva kaulus, leveänauhainen, terässolkinen hattu, valkoiset liivit, tiukat nahkahousut ja isot sotilassaappaat, joiden varret ulottuivat polven yläpuolelle.
Nopea ajo oli pannut hänen muutoin kalpeat kasvonsa hehkumaan ja hänen silmissään välähtelivät sen tulen kipinät, joka paloi hänen poskillaan.
Hänen huohottavassa hengityksessään ja laajenneissa sieraimissaan oli kuin voittajan leima.
Milloinkaan kuningatar ei ollut nähnyt häntä näin kauniina.
Häneltä pääsi syvä huokaus.
Kreivi hypähti maahan ja kumarsi kuninkaalle.
Sitten hän kääntyi ja tervehti kuningatarta.
Kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Herrat de Malden ja de Valory pysyttelivät vaatimattomasti loitompana.
»Tulkaa lähemmäksi, herrat», kehoitti kuningas. »Herra de Charnyn uutiset koskevat meitä kaikkia.»
»Ensiksikin, sire, kaikki sujuu hyvin», aloitti de Charny. »Kello kahdelta aamulla ei kukaan vielä aavistanut teidän paenneen».
Jokainen hengitti kevyemmin.
Ja sitten alkoi sadella kysymyksiä.
Charny kertoi, että hän oli Pariisiin saavuttuaan tavannut Echelle-kadun kulmauksessa isänmaanystävien muodostaman vartioston, joka oli kysellyt häneltä yhtä ja toista, ja että hän oli saanut heidät vakuutetuiksi siitä, että kuningas oli mennyt levolle ja nukkui.
Hän kertoi edelleen, että päästyään Tuileries-palatsiin, joka näytti yhtä rauhalliselta kuin muulloinkin, hän oli mennyt huoneeseensa, vaihtanut pukua, palannut kuninkaan käytäviä pitkin ja nähnyt, ettei kukaan epäillyt kuninkaallisen perheen paenneen, ei edes herra Gouvion, joka huomattuaan, ettei hänen kuninkaan huoneiston ympärille asettamallansa vartiostolla ollut mitään tehtävää, oli hajoittanut sen ja lähettänyt upseerit ja pataljoonanpäälliköt kotiinsa.
Kreivi de Charny oli palannut ratsulleen, jonka oli jättänyt pihalle erään yövartijan huostaan, ja arvellen olevan turhaa yrittää saada toista hevosta Pariisin postiasemalta hän oli palannut Bondyyn samalla hevosella.
Perille päästäessä oli hevos-rukka ollut menehtymäisillään, mutta perille oli päästy eikä enempää tarvittukaan.
Bondysta kreivi oli ottanut vireän ratsun ja jatkanut matkaansa.
Ajetulla taipaleella ei ollut muuten ilmennyt mitään huolestuttavaa.
Kuningatar sai tästä aiheen ojentaa kätensä de Charnylle. Näin hyvät uutiset ansaitsivat kyllä moisen suosionosoituksen.
Charny suuteli kunnioittavasti kuningattaren kättä.
Miksi kuningatar kalpeni?
Oliko se iloa, jos Charny oli puristanut hänen kättänsä?
Oliko se tuskaa, ellei tämä ollut sitä puristanut?
Noustiin jälleen vaunuihin ja lähdettiin. Charny ratsasti vaununoven kohdalla.
Seuraavalla postiasemalla olivat uudet hevoset valmiiksi valjastettuina. Charnyta varten ei ollut satuloitua ratsua.
Isidor ei ollut tiennyt tilata ratsua, koska hän ei ollut aavistanut veljensä sitä tarvitsevan.
Täytyi siis jäädä odottamaan tämän ratsun satuloimista. Vaunut lähtivät. Viittä minuuttia myöhemmin Charny istui satulassa.
Olihan sitäpaitsi sovittu, että hän ratsastaisi vaunujen perässä eikä niiden kohdalla.
Mutta hän ratsasti kyllin lähellä, jotta kuningatar näki hänet kurkistaessaan vaunun ovesta ja jotta jokaisessa vaihtopaikassa Charnylla oli tilaisuus keskustella muutama tovi kuuluisien matkalaisten kanssa.
Charny oli juurikään vaihtanut hevosta Montmirailissa ja arveli vaunujen olevan ainakin neljännestunnin häntä edellä, kun äkkiä eräässä tienkäänteessä hänen hevosensa turpa sattui pysähtyneitten vaunujen takaseinään ja molempiin henkivartijoihin, jotka koettivat korjata vetohihnaa.
Kreivi hypähti maahan, sanoi vaununikkunasta kuninkaalle, ettei tämä näyttäytyisi, ja rauhoitti kuningatarta. Sitten hän aukaisi laatikon, jossa oli kaikenlaisia tarvekaluja ja -esineitä tapaturmien ja vahinkojen varalta, m.m. pari vétohihnoja. Niistä otettiin toinen ja pantiin katkenneen tilalle.
Henkivartijat käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja pyysivät heille luvattuja pistooleja, mutta kuningas torjui jyrkästi heidän pyyntönsä. Hänelle huomautettiin, että vaunut voitaisiin jolloinkin väkivalloin pysäyttää, mutta hän vastasi, ettei hän sallisi missään tapauksessa vuodatettavan verta hänen takiaan.
Vihdoin vetohihna oli kunnossa. Laatikko suljettiin, henkivartijat nousivat istuimelleen, Charny hyppäsi satulaan ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Mutta aikaa oli tuhlattu yli puoli tuntia matkalla, jolla jokainen menetetty minuutti voi koitua korvaamattomaksi tappioksi.
Kello kaksi tultiin Châlonsiin.
»Jos pääsemme vapaina Châlonsiin, käy kaikki hyvin», oli kuningas sanonut.
Châlonsiin oli nyt tultu ja ryhdyttiin vaihtamaan hevosia.
Kuningas oli näyttäytynyt hetkeksi. Vaunujen ympärille kerääntyneessä joukossa oli kaksi mieshenkilöä silmäillyt häntä tarkasti.
Äkkiä toinen miehistä erkani joukosta ja katosi.
Toinen lähestyi vaunuja.
»Sire», sanoi hän hiljaa, »älkää näyttäytykö noin, muutoin olette hukassa».
Sitten hän huusi postimiehille:
»Rivakasti nyt, laiskurit! Noinko palvellaan kunnon matkustajia, jotka maksavat kolmekymmentä souta puolelta penikulmalta?»
Ja hän ryhtyi auttamaan postimiehiä.
Hän oli postimestari.
Vihdoin hevoset olivat valjaissa ja postimiehet satulassa.
Etummainen läimäytti ruoskalla hevosiaan.
Molemmat kaatuivat.
Ruoska pani ne nousemaan ja nyt yritettiin lähteä. Silloin takimmaisen postimiehen hevoset kaatuivat.
Postimies itse suistui hevosen alle.
Charny, joka oli äänettömänä katsellut tapausta, riensi auttamaan postimiestä hevosen alta. Tällöin jäivät miehen saappaat hevosen alle.
»Voi, herra», huusi Charny postimestarille, jonka uhrautuvaa mieltä hän ei tuntenut, »minkälaiset hevoset olette meille antanut?»
»Tallini parhaat!» vastasi tämä.
Hevoset olivat sillä välin sotkeutunut vetohihnoihin niin pahasti, että mitä enemmän ne ponnistelivat, sitä pahemmaksi kävi tilanne.
Charny syöksyi selvittelemään vetohihnoja.
»Riisukaamme hevoset ja valjastakaamme ne uudelleen», sanoi hän.
»Meillä on kiire.»
Postimestari auttoi häntä itkien epätoivosta.
Sillaikaa mies, joka oli erkaantunut väkijoukosta ja kadonnut, oli rientänyt pormestarin puheille. Hän ilmoitti tälle, että kuningas ja koko hänen perheensä vaihtoi paraikaa hevosia postitalon pihalla, ja vaati häneltä vangitsemismääräystä.
Onneksi pormestari oli vain heikosti tasavaltalainen tai ei muuten halunnut puuttua niin vastuunalaiseen tehtävään. Sen sijaan että olisi heti lähtenyt tutkimaan asiaa hän vaati kaikenlaisia selityksiä, väitti koko juttua perättömäksi, lyhyesti, aikaili niin kauan, että saapui postitalon pihalle juuri kun vaunut katosivat lähimmän kulman taakse.
Oli menetetty yli kaksikymmentä minuuttia.
Kuninkaallisissa vaunuissa vallitsi pelko ja hätä. Nämä hevoset, jotka syyttä suotta kaatuilivat, toivat kuningattaren mieleen kynttilät, jotka sammuivat itsestään.
Mutta kun oli päästy kaupunginporttien ulkopuolelle, huudahtivat kuningas, kuningatar ja madame Elisabeth yhtaikaa:
»Olemme pelastetut!»
Mutta satakunta askelta tuonnempana hyökkäsi muuan mies vaunujen luo ja huusi oviaukosta:
»Pakonne on järjestetty huonosti. Teidät vangitaan!»
Kuningatar parahti. Mies hypähti syrjään ja katosi metsikköön.
Onneksi oli Pont-de-Sommevelleen enää vain kaksikymmentä kilometriä ja siellä odottivat heitä herttua de Choiseul ja hänen neljäkymmentä husaariaan.
Mutta kello oli jo kolme iltapäivällä. Oli myöhästytty lähes neljä tuntia…!