XXIV
Kohtalon oikku
Kuten lukija muistanee, oli herttua de Choiseul lähtenyt asunnostaan Leonardin kanssa, joka oli tuiki murheissaan, sillä hän oli jättänyt avaimen huoneensa oveen, ottanut veljensä hatun ja päällystakin ja luvannut mennä kähertämään rouva de l'Aagen tukan.
Léonard-parkaa lohdutti toki hieman se, että herttua oli nimenomaan sanonut vievänsä hänet vain puolentoista penikulman päähän antaakseen hänelle jonkun erikoistehtävän kuningattaren taholta ja päästääkseen hänet sitten vapaaksi.
Kun siis tultiin Bondyyn ja ajoneuvot pysähtyivät, hengitti hän keventyneesti ja valmistautui poistumaan.
Mutta herttua pidätti häntä ja sanoi:
»Emme ole vielä perillä.»
Toiset hevoset oli tilattu ennakolta. Käden käänteessä ne valjastettiin ja sitten lähdettiin taas täyttä neliä.
»Mutta, hyvä herra», vaikeroi poloinen Léonard, »minne siis olemme matkalla?»
»Koska kerran pääsette palaamaan huomenna varhain, älkää välittäkö muusta», vastasi herttua.
»Niin, kunpa vain ehdin Tuileries-palatsiin kello kymmeneksi kuningatarta kähertämään…»
»Siinä onkin kaikki mitä kaipaatte vai kuinka?»
»Niinpä kyllä, mutta ei olisi haitaksi, vaikka ehtisin hieman aikaisemminkin, koska voisin rauhoittaa veljeäni ja selittää rouva de l'Aagelle, ettei ollut minun vikani, jos petin hänelle tekemäni lupauksen.»
»Ellei muusta ole kysymys, niin rauhoittukaa, hyvä Léonard, kaikki käy hyvin», vastasi herttua.
Léonard ei voinut mitenkään aavistaa, että herttua aikoi ryöstää hänet.
Senpä vuoksi hän rauhoittuikin, ainakin toistaiseksi.
Mutta kun Clayessa vaihdettiin jälleen hevoset eikä pysähtymisestä ollut puhettakaan, huudahti mies-poloinen:
»Mutta, herra herttua, olemmeko siis menossa maailman loppuun?»
»Kuunnelkaa nyt, Léonard», selitti herttua vakavasti, »en aiokaan viedä teitä Pariisin lähistölle, vaan rajalle.»
Léonard kiljahti, painoi kädet polvilleen ja tuijotti herttuaan jäykistyneenä.
»Ra-rajalle!» änkytti hän.
»Niin, hyvä Léonard. Siellä, rykmentissäni minun pitäisi saada kuningattarelle osoitettu hyvin tärkeä kirje. Koska en voi itse sitä viedä hänelle, tarvitsen jonkun taatun miehen, jonka mukana sen lähetän. Pyysin häntä suosittelemaan jotakuta ja hän valitsi teidät, joka alttiutenne takia olette hänen luottamuksensa arvoinen.»
»Oh, herra herttua», huudahti Leonard, »tietenkin olen kuningattaren luottamuksen arvoinen! Mutta kuinka voin palata Pariisiin? Ylläni on tanssikengät, valkoiset silkkisukat ja silkkihousut. Minulla ei ole toisia alusvaatteita eikä rahaa.»
Tuo kelpo mies oli unohtanut, että hänen taskussaan oli kuningattaren parin miljoonan arvoiset jalokivet.
»Älkää olko levoton, hyvä ystävä», lohdutti herttua häntä, »vaunuissani on saappaita, pukuja, liinavaatteita ja rahaa, yleensä kaikkea mitä tarvitsette. Mitään ei tule teiltä puuttumaan.»
»Eipä tietenkään, herra herttua, teidän seurassanne minulta ei tule mitään puuttumaan. Mutta entä veljeni, jonka hatun ja päällystakin olen ottanut, entä poloinen rouva de l'Aage, jota ei kukaan muu osaa kähertää kuin minä? Hyvä isä sentään, kuinka tämä kaikki päättyy?»
»Se päättyy mitä paraiten, hyvä Leonard, sitä ainakin toivon.»
Ajoneuvot kiitivät nopeasti kuin tuuli. Herttua oli antanut lähetin tehtäväksi tilata kaksi vuodetta ja illallisen Montmirailista, missä hän viettäisi loppuyön.
Montmirailiin saavuttuaan matkamiehet löysivät vuoteet valmiina ja illallisen katettuna.
Ellei olisi ottanut veljensä hattua ja päällystakkia, ellei olisi tullut rikkoneeksi rouva de l'Aagelle tekemäänsä lupausta, olisi Léonard ollut likimain rauhoittunut. Silloin tällöin häneltä pääsi tyytyväinen murahdus, josta oli helppo arvata, että hän oli ylpeä ja maireissaan, kun kuningatar oli valinnut nimenomaan hänet suorittamaan niin tavattoman tärkeää tehtävää, josta nyt tuntui olevan kysymys.
Illallisen jälkeen molemmat matkamiehet kävivät nukkumaan. Sitä ennen herttua oli antanut määräyksen, että ajoneuvot oli valjastettava kello neljäksi.
Kello neljännestä vailla neljä hänen ovelleen piti koputtaa siltä varalta, että hän olisi nukkunut.
Kello kolmelta ei herttua ollut vielä ummistanut silmiään. Silloin hän kuuli huoneeseensa, joka oli postitalon porttikäytävän päällä, ajoneuvojen kolinaa ja ruoskanläiskettä, jolla matkustajat tai postimiehet ilmoittavat tulostaan.
Siinä samassa herttua hypähti vuoteeltaan ja riensi ikkunaan.
Portin edustalle olivat pysähtyneet kääsit. Niistä astui kaksi kansalliskaartilaista. He tilasivat toiset hevoset valjastettavaksi heti paikalla.
Keitä olivat nuo kansalliskaartilaiset? Mitä he asioivat kello kolmelta aamulla? Ja miksi noin kiireesti toiset hevoset?
Herttua kutsui palvelijansa ja käski valjastaa.
Sitten hän herätti Léonardin.
Molemmat matkamiehemme olivat heittäytyneet vuoteeseen täysissä pukimissa.
Kun he tulivat pihalle, olivat molemmat ajoneuvot lähtövalmiina.
Herttua käski postimiehen päästää kansalliskaartilaisen ajoneuvot edelle, mutta niitä oli seurattava niin läheltä, etteivät ne pääsisi näkyvistä minuutiksikaan.
Sitten hän tarkasti pistoolit, jotka hän oli pannut vaunujen seinätaskuun, ja uudisti niiden sytytysruudin. Tämä toimitus huolestutti Léonardia hieman.
Näin ajettiin penikulma tai puolitoista, mutta Etogesin ja Chaintryn välillä kääsit poikkesivat sivutielle, joka vei Jalonsiin ja Epernayhin.
Nuo kaksi kansalliskaartilaista, joiden herttua epäili liikkuvan pahoin aikein, olivatkin vain kunnon kansalaisia, jotka tulivat Fertéstâ ja palasivat kotiinsa.
Tässä suhteessa rauhoittuneena herttua jatkoi matkaansa.
Kello kymmenen sivuutettiin Châlons ja kello yksitoista tultiin
Pont-de-Sommevelleen.
Hän tiedusteli: husaarit eivät olleet vielä saapuneet.
Hän pysähtyi postitalon eteen, nousi vaunuista, tilasi huoneen ja pukeutui sotilasasuun.
Léonard tarkkaili kaikkia näitä valmisteluja hyvin huolestuneena ja säesti niitä huokauksella, joka liikutti herttuan mieltä.
»Léonard», sanoi hän, »on jo aika ilmaista teille totuus».
»Mitä, totuus?» huudahti Léonard tuiki hämmästyneenä.
»Enkö siis vielä tiedäkään koko totuutta?»
»Tiedätte osan ja nyt saatte kuulla lopun.»
Léonard pani kätensä ristiin.
»Olettehan isäntienne uskollinen palvelija vai kuinka, hyvä Léonard?»
»Vereen ja henkeen asti, herra herttua!»
»No niin, kahden tunnin perästä he ovat täällä.»
»Hyvä jumala, onko se mahdollista?» huudahti miespoloinen.
»Niin», jatkoi herttua, »he ovat täällä, lapset ja madame Elisabeth mukana. Te tiedätte, mitkä vaarat ovat uhanneet heitä.»
— Léonard nyökkäsi — »ja mitkä vaarat heitä yhä uhkaavat?»
— Léonard kohotti katseensa. — »No niin, kahden tunnin perättä he ovat turvassa!»
Léonard ei kyennyt vastaamaan. Hän itki kuumia kyyneliä. Lopulta hän sai sopertaneeksi:
»Kahden tunnin perästä? Täällä? Oletteko varma?»
»Kyllä, kahden tunnin perästä. Heidän piti lähteä Tuileries-palatsista yhdentoista tai puoli kahdentoista tienoissa illalla. Heidän pitäisi olla puolenpäivän aikaan Châlonsissa. Jos matkaan, jonka me juuri kuljimme, pannaan tunti tai puolitoista, ovat he täällä myöhäisintään kello kaksi. Me tilaamme päivällisen. Minä odotan husaarijoukkoa, joka herra de Goguelatin pitäisi tuoda tänne. Me pitkitämme päivällistä mahdollisimman kauan.»
»Oh, herra herttua», keskeytti Léonard, »minun ei ole nälkä».
»Ei se mitään, koettakaa kumminkin ja te voitte syödä.»
»Kyllä koetan, herra herttua.»
»Me siis istumme päivällispöydässä mahdollisimman kauan, jotta meillä olisi jokin veruke jäädä taloon… Ja kas, tuolta husaarit tulevatkin!»
Juuri silloin kuuluikin ulkoa rummun pärinää ja kavionkopsetta.
Samassa astui herra de Goguelat sisälle ja ojensi herttualle markiisi de Bouillén lähettämän paketin.
Tässä käärössä oli kuusi avointa valtakirjaa ja jäljennös kuninkaan varmentamasta päiväkäskystä, joka velvoitti kaikkia armeijan upseereita, minkä arvoisia ja kuinka vanhoja olivatkin, tottelemaan herttua de Choiseulia.
Herttua määräsi heti ratsuille levähdystovin, käski jakaa husaareille leipää ja viiniä ja istuutui itsekin ruokapöytään.
Goguelatin tuomat uutiset eivät olleet iloisia. Matkansa varrella hän oli kaikkialla huomannut tavatonta kiihtymystä. Kokonaisen vuoden ajan oli huhu kuninkaan paosta kierrellyt ei ainoastaan Pariisissa, vaan maaseudullakin ja Sainte-Menehouldiin sekä Varennesiin sijoitetut joukko-osastot olivat synnyttäneet epäluuloja.
Eräässä kylässä maantien varrella oli jo soitettu hätäkelloakin.
Tällaiset uutiset veivät herttualtakin ruokahalun. Istuttuaan pöydässä tunnin ja kellon osoittaessa jo puolta yhtä hän nousi, uskoi osaston johdon herra de Boudetille ja käveli eräälle kummulle, jolta näki maantietä parin kilometrin päähän.
Mutta maantiellä ei näkynyt lähettiä eikä vaunuja. Mutta sitä ei tarvinnut ihmetelläkään. Kuten on mainittu —ja herttua otti huomioon pikku onnettomuudetkin — ei lähettiä odotettukaan ennen yhtä tai puolta kahta eikä kuningasta ennen paolta kahta tai kahta.
Mutta hetket vierivät eikä tielle ilmestynyt mitään, ei ainakaan mitään sellaista, joka olisi muistuttanut odotettuja.
Joka viiden minuutin päästä herttua otti kellonsa ja joka kerta kun hän katsoi kelloaan, sanoi Léonard:
»Voi, he eivät tulekaan! Poloiset isäntäni, poloiset isäntäni, heidän käy huonosti!»
Ja epätoivollaan mies-parka vain kiihdytti herttuan levottomuutta.
Kello tuli puoli kolme, kolme, puoli neljä; ei lähettiä eikä vaunuja kuulunut! Lukija muistanee, että kuningas lähti Châlonsista vasta kello kolmelta.
Mutta herttuan näin odotellessa maantiellä kohtalo valmisteli Pont-de-Sommevellessä tilannetta, jolla oli mitä suurin vaikutus esitettävänämme olevaan murhenäytelmään.
Kohtalo, sanomme sen toistamiseen, oli järjestänyt niin, että kahta päivää aikaisemmin rouva d'Elboeufin maatilalla, joka sijaitsi lähellä Pont-de-Sommevellea, alustalaiset olivat kieltäytyneet suorittamasta laillisia veromaksujaan. Heitä oli uhatta sotilaallisilla toimenpiteillä. Mutta yhdistysjuhla oli jo kantanut hedelmän. Naapurikylien talonpojat olivat luvanneet voimakasta apua rouva d'Elboeufin alustalaisille, jos mainittu uhkaus pantaisiin täytäntöön.
Nähdessään husaarien sijoittuvan Pont-de-Sommevelleen arvelivat talonpojat, että ne olivat tulleet vihamielisin aikein.
Kaupungista toimitettiin pikalähetit naapurikyliin ja kellon kolmea käydessä alkoi hätäkello kumahdella kaikissa lähiseudun kylissä.
Tämän hälyn kuullessaan herttua palasi Pont-de-Sommevelleen. Hänen aliluutnanttinsa Boudet oli hyvin huolestunut.
Alkoi jo kuului uhkaavaa murinaa, joka kohdistui husaareihin, sillä nämä olivat siihen aikaan armeijan vihatuinta väkeä. Talonpojat pommittivat heitä kokkapuhein ja lauloivat ihan heidän nenänsä alla seuraavanlaista viisua:
Tiedetäänhän husaarit, suuret ovat hunsvotit!
Jotkut tietävämmät tai terävänäköisemmät alkoivat sitäpaitsi kuiskailla, etteivät husaarit suinkaan olleet tulleet rankaisemaan rouva d'Elboeufin alustalaisia, vaan olivat saapuneet ottamaan vastaan kuningasta ja kuningatarta.
Sillä välin kello tuli neljä, mutta ei lähettiä eikä uutisia kuulunut.
Herttua päätti viipyä vielä hetken. Mutta hän valjastutti postihevoset vaunujansa eteen, otti Leonardilta jalokivet ja lähetti hänet Varennesiin kehoittaen häntä matkan varrella selostamaan — Sainte-Menehouldissa herra Baudoinsille, Clermontissa herra de Damasille ja Varennesissa herra de Bouillé nuoremmalle — kuinka asiat olivat.
Tyynnyttääkseen joukon kiihtynyttä mielialaa hän selitti, etteivät hän ja husaarit suinkaan olleet täällä, kuten yleisesti luultiin, rouva d'Elboeufin alustalaisia rankaisemassa, vaan että he olivat tulleet ottamaan vastaan ja kuljettamaan mukanaan erään aarteen, jonka sotaministeri oli lähettänyt armeijalle.
Mutta tuo sana aarre, jolla on kaksinainen merkitys, tyynnytti kiihtymystä yhtäällä, mutta vahvisti epäluuloja toisaalla. Kuningas ja kuningatar olivat hekin aarre ja sitä aarrettapa herttua de Choiseul varmaan odottelikin.
Neljännestunnin perästä herttua ja hänen husaarinsa olivat niin ahtaalla, että hän oivalsi olevan mahdotonta kauempaa pitää puoliaan. Jos kuningas ja kuningatar sattuisivat tulemaan juuri sillä hetkellä, ei hän kykenisi puolustamaan heitä, ei itseään eikä neljääkymmentä husaariaan.
Hänen määräyksensä oli: kuninkaan vaunujen on päästävä kulkemaan esteettömästi.
Hänen suojeluksensa oli muuttanut esteeksi.
Parasta mitä hän voisi tehdä siinäkin tapauksessa, että kuningas tulisi, oli lähteä.
Hänen lähtönsä tekisi kuninkaan matkareitin vapaaksi.
Mutta oli keksittävä jokin veruke lähdön selitykseksi.
Postimestari seisoi viiden- kuudensadan uteliaan joukossa, jotka tarvitsivat vain sanan aloittaakseen vihollisuudet.
Kädet ryntäillä hän katseli kuten muutkin ja seisoi ihan herttuan edessä.
»Hyvä herra», sanoi herttua postimestarille, »tiedättekö, onko lähipäivinä tästä mennyt rahalähetystä Metziin?»
»Tänä aamuna viimeksi», vastasi postimestari, »postivaunut veivät sinne kaksisataatuhatta écua. Kaksi poliisia oli niitä saattamassa.»
»Niinkö?» sanoi herttua, ihmeissään, että sattuma näin tuli hänen avukseen.
»Hitossa!» vakuutti muuan poliisi. »Totta kai se niin on, sillä minä ja
Robin olimme niitä saattamassa.»
»Siinä tapauksessa», sanoi herttua ja kääntyi herra de Goguelatiin päin, »sotaministeri onkin näemmä pitänyt parempana sitä lähetystapaa, ja koska meillä siis ei ole täällä mitään tekemistä, voimme lähteä. Hei, husaarit, satuloikaa ratsunne!»
Husaarit, jotka olivat ylen levottomia, eivät parempaa pyytäneetkään.
Tuossa tuokiossa hevoset oli satuloitu ja husaarit satulassa.
Joukko järjestyi rivistöksi.
Herttua ratsasti rintaman eteen, silmäili vielä kerran Châlonsin suunnalle ja komensi huoahtaen:
»Huomio, neljä rinnan, eteenpäin, käyden!»
Ja hän poistui rummun päristessä Pont-de-Sommevellestä. Kello löi tällöin puoli kuusi.
Pari sataa askelta kauppalasta herttua poikkesi sivutielle välttääkseen
Sainte-Menehouldia, jossa mieliala kuului olevan vieläkin kiihtyneempi.
Silloin juuri Isidor de Charny, kannustaen ja suomien hevostaan, jolla hän oli kahdessa tunnissa pyyhkäissyt parikymmentä kilometriä, saapui postitalon pihaan. Toista hevosta hänelle satuloitaessa hän tiedusteli, oliko kauppalassa nähty husaareja. Hänelle vastattiin, että se joukko-osasto oli neljännestunti sitten lähtenyt käymäjalkaa Sainte-Menehouldiin päin. Hän tilasi hevoset ja toivoen tavoittavansa herttuan ja saavansa hänet keskeyttämään matkansa hän ratsasti täyttä neliä vereksellä hevosellaan.
Kuten olemme maininneet, oli herttua poikennut Sainte-Menehoulden tieltä juuri silloin kun varakreivi de Charny saapui postitalon edustalle. Isidor ei siis voinut saavuttaa häntä.