XXVII
Jean-Baptiste Drouet
Kuninkaan sanat: »Sillaikaa me koetamme saada täältä jotakin selville» johtuivat siitä, että hän oli huomannut lähellä pari kolme asumusta, jotka tien oikealla laidalla olivat kuin yläkaupungin vartijoina.
Lähinnä sijaitsevan rakennuksen ovi oli auennut molempien ajoneuvojen kolisten tullessa paikalle ja raollaan lengottavan oven takaa näkyi valon tuike.
Kuningatar astui vaunuista ja lähti de Maldenin käsivarteen nojaten asunnolle päin.
Mutta kun he tulivat lähemmäksi, sulkeutui ovi.
Muttei kuitenkaan niin nopeasti, ettei de Malden, joka oli huomannut isännän melko epäystävälliset aikeet, olisi ehtinyt syöksähtää ovelle ja tarttua ripaan, ennenkuin lukonkieli pääsi painumaan koloonsa.
Nuoren miehen painaessa ovi aukeni, vaikka sitä yhä yritettiin työntää kiinni.
Oven takana ja koettaen sitä sulkea seisoi muuan viisissäkymmenissä oleva mies, paljain säärin, yllä aamunuttu ja jalassa tossut.
Käsittää helposti, että aamunuttuinen mies oli aika lailla kummissaan, kun hänet näin työnnettiin omaan taloonsa ja kun hänen oveaan painoi auki muuan tuntematon mies, jonka takana seisoi naishenkilö.
Aamunuttuinen mies loi pikaisen silmäyksen kuningattareen, jonka kasvoja valaisi miehen kädessä oleva kynttilä, ja hän säpsähti.
»Mitä tahdotte, herra?» kysyi hän de Maldenilta.
»Herra», vastasi henkivartija, »me emme tunne Varennesia ja pyydämme teitä opastamaan meitä Stenayn tielle».
»Jos sen teen», sanoi tuntematon, »ja jos saadaan tietää minun neuvoneen teitä, olen hukassa».
»Oh, hyvä herra», sanoi henkivartija, »teille ei koidu mitään vaaraa, vaikka teettekin meille sen palveluksen, te olette kyllin kohtelias auttaaksenne naista, joka on vaarallisessa asemassa».
»Herra», vastasi aamunuttuinen, »henkilö, joka seisoo takananne, ei ole nainen».
Ja hän kuiskasi de Maldenin korvaan:
»Hän on kuningatar.»
»Mitä te sanotte, herra!»
»Tunnen hänet.»
Kuningatar, joka oli kuullut tai arvannut miehen sanat, veti de
Maldenin syrjään.
»Ennenkuin menemme pitemmälle», sanoi hän, »menkää ilmoittamaan kuninkaalle, että minut on tunnettu».
Parissa sekunnissa de Malden oli täyttänyt tämän tehtävän.
»No hyvä», virkkoi kuningas, »pyytäkää sitä miestä tulemaan puheilleni».
Herra de Malden palasi. Arvellen olevan turhaa enää teeskennellä hän sanoi:
»Kuningas haluaa puhutella teitä, herra.»
Mies huokasi, heitti tossut jalastaan ja riensi vaununovelle paljain jaloin välttääkseen aiheuttamasta pienintäkään melua.
»Nimenne, herra?» tiukkasi kuningas.
»Herra de Préfontaine, sire», vastasi mies empien.
»Arvonne?»
»Olen ratsuväen majuri ja Saint-Louisin kuninkaallisen ritarikunnan ritari.»
»Majurina ja Saint-Louisin ritarina, herra, olette vannonut minulle kaksinkertaisen uskollisuudenvalan. Velvollisuutenne on siis auttaa minua nykyisessä pulassani.»
»Niinpä kai», sopersi toinen. »Mutta minä rukoilen teidän majesteettianne kiiruhtamaan. Joku voisi nähdä minut.»
»Entä sitten, herra», tokaisi de Malden, »vaikkapa teidät nähtäisiinkin. Teillä ei ole milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin nyt täyttää velvollisuuttanne.»
Majuri, joka ei tuntunut olevan laisinkaan samaa mieltä, voihkaisi.
Kuningatar kohautti säälivästi olkapäitään ja polkaisi jalkaansa kärsimättömänä.
Kuningas teki hänelle merkin ja sanoi sitten majurille:
»Herra, oletteko sattumalta kuullut, että kaupungissa olisi varattu hevoset eräitä vaunuja varten, jotka kulkisivat tästä ohi, ja oletteko nähnyt husaareja, jotka eilisestä saakka ovat majoittuneet kaupunkiin?»
»Olen kyllä, sire. Hevoset ja husaarit ovat kaupungin toisella laidalla. Hevoset Grand-Monarquen hotellissa, husaarit luultavasti kasarmissa.»
»Kiitos, herra. Nyt voitte mennä. Kukaan ei ole nähnyt teitä eikä teille siis koidu ikävyyksiä.»
»Sire!»
Välittämättä majurista enempää kuningas ojensi kätensä kuningattarelle, jotta tämä nousisi vaunuihin, ja sanoi ohjeita, odotteleville henkivartijoille:
»Paikoillenne, herrat, ja käskekää ajaa Grand-Monarquen hotelliin!»
Upseerit hypähtivät istuimelleen ja huusivat postimiehille:
»Grand-Monarquen hotelliin!»
Mutta samassa silmänräpäyksessä sukelsi metsästä esiin, kuin mikäkin haamuolento, ratsastaja ja pysähtyi keskelle maantietä.
»Ajomiehet, ei askeltakaan!» huusi ratsastaja.
»Miksei?» kummastelivat miehet.
»Koska te kuljetatte pakenevaa kuningasta. Mutta kansan nimessä minä käsken teidän pysyä alallanne.»
Postimiehet, jotka olivat juuri aikoneet panna ajoneuvot liikkeelle, herkesivät yrityksestään ja mutisivat:
»Kuningas!»
Ludvig XVI älysi, että hetki oli ratkaiseva.
»Kuka olette, herra», huusi hän, »antamaan täällä käskyjä?»
»Olen vain tavallinen kansalainen, mutta minä edustan lakia ja puhun kansan nimessä. Postimiehet, ei askeltakaan, sanon vielä kerran! Te tunnette minut: olen Jean-Baptiste Drouet, Sainte-Menehouldin postimestarin poika.»
»Haa, roisto!» kiljahtivat molemmat henkivartijat, hyppäsivät maahan ja tarttuivat metsästyspuukkoihinsa: »Sinäkö se oletkin!»
Mutta vilauksessa katosi Drouet alakaupungin katusokkeloon.
»Voi, Charny, Charny», mutisi kuningatar, »kuinka hänen on käynyt…?»
Ja hän vaipui vaunujen pohjalle melkein piittaamatta enää, mitä tapahtuisi.
Kuinka oli Charnyn käynyt ja kuinka hän oli päästänyt Drouetin käsistään?
Kohtalon oikku, yhä!
Dandoinsin hevonen oli hyvä juoksija, mutta Drouetilla oli parinkymmenen minuutin etumatka.
Tämä etumatka oli tasoitettava.
Charny painoi kannukset hevosen kupeihin, ratsu kavahti takajaloilleen, pärskähti ja syöksyi vinhaan neliin.
Drouet puolestaan, vaikkei tiennytkään, että häntä ajettiin takaa, kannusti hevostaan voimiensa mukaan.
Mutta Drouetilla oli postikoni, Charnylla ratsuhevonen.
Viiden kilometrin päässä Charny oli tasoittanut välimatkaa kolmanneksella.
Silloin Drouet huomasi, että häntä ajettiin takaa, ja jännitti kaikki voimansa välttääkseen vainoojaansa.
Jälleen viiden kilometrin taival ja Charny oli tasoittanut välimatkaa entisessä suhteessa. Drouet kääntyi yhä useammin katsomaan taaksensa ja hänen levottomuutensa yltyi hetki hetkeltä.
Drouetin lähtö oli tullut niin äkkiä, ettei hän ollut huomannut ottaa aseita mukaansa.
Nuori isänmaanystävä ei pelännyt kuolemaa — sen hän todisti vähäistä myöhemmin — mutta hän pelkäsi, että hänen matkansa keskeytyisi, hän pelkäsi kuninkaan pääsevän pakoon, hän pelkäsi, että hänen käsistään livahtaisi tämä kohtalon suoma tilaisuus tehdä nimensä ikiajoiksi kuuluisaksi.
Hänen oli ratsastettava vielä kymmenen kilometriä ehtiäkseen
Clermontiin, mutta sitä ennen hänet todennäköisesti tavoitettaisiin.
Mutta hänen urheuttaan kannusti se, että hän vainusi edessään kuninkaan vaunut.
Sanomme: vainusi, sillä kello oli suunnilleen puoli kymmenen, ja vaikka päivä olikin vuoden pisimpiä, alkoi hämärä jo tuntua.
Drouet kannusti hevostaan yhä tiheämmin ja käytti ruoskaansa yhä vinhemmin.
Hän oli nyt puolenviidettä kilometrin päässä Clermontista, mutta Charny oli vain kahdensadan askelen päässä hänestä.
Drouet tiesi, ettei Varennesissa ollut postiasemaa, joten kuningas varmaankin lähtisi Clermontista Verduniin.
Drouet alkoi jo häätyä epätoivoiseksi. Ennenkuin hän tavoittaisi kuninkaan, tavoitettaisiin hänet itse.
Kolmen kilometrin päässä Clermontista hän kuuli takanaan Charnyn hevosen kavionkopseen ja Charnyn hevonen vastasi hänen hevosensa hirnahdukseen.
Hänen oli luovuttava takaa-ajosta tai käytävä päin vastustajaansa. Mutta jälkimäinen vaihtoehto oli mahdoton, sillä, kuten sanottu, hän oli aseeton.
Äkkiä — Charny on vain viidenkymmenen askelen päässä hänestä — tulevat postimiehet häntä vastaan ratsain. Drouet tunsi miehet samoiksi, jotka olivat ajaneet kuninkaan vaunuja.
»Ah, tekö siellä!» huusi hän. »Verdunin tie vai kuinka?»
»Mitä, Verdunin tie?» kysyivät postimiehet.
»Niin, sanon, että äsken kyyditsemänne vaunut menivät Verdunin suunnalle.»
Ja hän sivuutti miehet kannustaen ratsunsa viimeiseen ponnistukseen.
»Ei», huusivat postimiehet hänelle, »vaunut poikkesivat Varennesin tielle!»
Drouet ulvahti ilosta.
Hän oli pelastettu ja kuningas hukassa!
Jos kuningas olisi mennyt Verdunin tietä, olisi hänen, Drouetin, täytynyt ratsastaa sitä viivotinsuoraa tietä, joka kulkee Sainte-Menehouldista Verduniin.
Mutta kuningas olikin valinnut Clermontista lähdettyään Varennesin tien, joka kääntyy melko jyrkästi vasemmalle.
Drouet ohjasi ratsunsa Argonnen metsään, jonka tiet ja polut hän tunsi kuin viisi sormeaan. Metsän halki samoamalla hän voittaisi neljännestunnin. Ja sitäpaitsi metsä suojaisi häntä.
Charny, joka tunsi sikäläisen maaston melkein yhtä tarkoin kuin Drouetkin, oivalsi, että Drouet oli pääsemäisillään hänen käsistään, ja häneltä vuorostaan pääsi äkeä sadatus.
Miltei samalla hetkellä kuin Drouet ohjasi hänkin ratsunsa kapealle niitylle, joka erotti maantien metsästä, ja huusi:
»Seis, seis!»
Mutta Drouet varoi vastaamasta. Hän kumartui hevosen kaulaan, yllytti ratsuaan kannuksin, ruoskaniskuin ja huudoin. Jospa hän ehtisi metsän suojaan! Enempää hän ei tarvitsisikaan, hän olisi pelastettu!
Hän ehti metsän laitaan, mutta Charny oli jo kymmenen askelen päässä hänestä.
Charny sieppasi pistoolin ja tähtäsi Drouetiin.
»Pysähdy, tai olet kuoleman oma!»
Drouet painui yhä syvemmälle hevosen kaulaa vasten ja yllytti sitä yhä rajumpaan menoon.
Charny laukaisi, mutta vain piikiven säkenet välähtivät pimeässä.
Raivoissaan Charny viskasi pistoolin Drouetin perään, sieppasi toisen, syöksyi puiden sekaan pakolaisen perässä, näki hänestä vilahduksen ja laukaisi toisen pistoolinsa, mutta tämäkään ei lauennut.
Silloin hän muisti, että karauttaessaan Sainte-Menehouldista hän oli kuullut Dandoinsin huutavan jotakin, mitä hän ei ollut silloin tajunnut.
»Haa», mutisi hän, »otin väärän hevosen, ja varmaankin hän huusi, etteivät tämän hevosen pistoolit olleetkaan panostetut. Mutta välipä sillä, otan tuon lurjuksen kiinni ja kuristan hänet, jos niikseen tulee, paljailla käsilläni!»
Ja hän ryhtyi jälleen ajamaan takaa varjoa, jonka hän vielä erotti metsän hämärässä.
Mutta tuskin hän oli edennyt sataakaan askelta tässä hänelle oudossa metsässä, kun hänen hevosensa kompastui ojaan.
Charny kierähti sen pään yli maahan, nousi heti, hyppäsi jälleen satulaan, mutta Drouet oli kadonnut!
— Näin siis Drouet oli välttänyt Charnyn. Siitä johtui, että hän voi ilmestyä maantielle kuin mikäkin uhkaava haamu ja komentaa kuninkaan vaunuja ohjaavat postimiehet pysähtymään.
Postimiehet pysähtyivät, sillä Drouet oli puhutellut heitä kansan nimessä; se nimi alkoi jo olla tehokkaampi kuin kuninkaan.
Tuskin Drouet oli kadonnut alakaupungin katusokkeloon, kun hänen laukkaavan ratsunsa kavionkopseen häipyessä alkoi kuulua toisen hevosen lähestyvää kavionkopsetta.
Samalta kadulta, jonne Drouet meni, tuli Isidor.
Hän oli saanut selville jotenkin samaa mitä de Préfontaine oli sanonut kuninkaalle:
Herttua de Choiseulin, herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin hevoset olivat kaupungin toisella laidalla, Grand-Monarque-hotellin tallissa.
Kolmas upseeri, herra de Rohrig, oli husaareineen kasarmissa.
Muuan tarjoilija, joka paraikaa sulki kahvilaansa, oli vakuuttanut nämä tiedot ihan varmoiksi.
Mutta sen sijaan, että nämä tiedot, kuten hän oli luullut, olisivat ilahduttaneet näitä kuuluisia matkalaisia, hän huomasikin heidän olevan syvästi hämmentyneitä.
Herra de Préfontaine vaikeroi. Henkivartijat uhkailivat jotakin näkymätöntä ja tuntematonta.
Isidor keskeytti kertomuksensa ja sanoi:
»Mitä oikeastaan on tapahtunut, herrat?»
»Näittekö äsken kadulla miestä, joka ratsasti täyttä laukkaa?»
»Näin kyllä, sire», vastasi Isidor.
»Se mies oli Drouet», sanoi kuningas.
»Drouet!» huudahti Isidor sydäntä vihlovalla äänellä. »Silloin on veljeni kuollut.»
Kuningatar kiljahti ja peitti kasvot käsiinsä.