XXVIII
Varennesin sillan vahtitorni
Hetkeksi valtasi sanoin kuvaamaton masennus nuo poloiset matkalaiset, joita uhkasi tuntematon, hirveä vaara ja jotka olivat vangittuina keskellä maantietä.
Isidor ensimmäisenä rohkaisi mielensä.
»Sire», sanoi hän, »olkoon veljeni kuollut tai hengissä, älkäämme ajatelko häntä, vaan ajatelkaamme teidän majesteettianne. Ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Postimiehet tuntevat Grand-Monarquen hotellin. Täyttä laukkaa Grand-Monarquen hotelliin!»
Mutta ajomiehet eivät liikahtaneetkaan.
»Ettekö kuulleet?» sanoi Isidor.
»Kuulimme kyllä.»
»No, miksemme siis lähde?»
»Koska herra Drouet on kieltänyt.»
»Mitä, Drouet kieltänyt? Kun kuningas käskee ja Drouet kieltää, totteletteko silloin Drouetia?»
»Me tottelemme kansaa.»
»Herrat», sanoi Isidor tovereilleen, »on hetkiä, jolloin ihmishenki ei ole minkäänarvoinen. Hoitakaa kumpikin miehenne, minä hoidan tämän. Sitten voimme itse ohjata vaunuja.»
Ja hän tarttui lähinnä olevaa postimiestä kaulukseen ja painoi metsästyspuukkonsa kärjen hänen rintaansa vasten.
Kuningatar näki kolmen puukonterän välähtävän ja huudahti:
»Herrat, heretkää taivaan tähden!»
Sitten hän sanoi postimiehille:
»Hyvät ystävät, saatte viisikymmentä louisdoria keskenänne tasattavaksi ja viidensadan frangin eläkkeen kukin, jos pelastatte kuninkaan.»
Oliko nyt niin, että postimiehiä peloitti kolmen nuoren miehen uhkaava esiintyminen tai houkutteli kuningattaren tarjous, kuinka tahansa, mutta he hoputtivat hevoset liikkeelle ja näin päästiin jatkamaan matkaa.
Herra de Préfontaine palasi värjöttäen asuntoonsa ja salpasi oven.
Isidore karautti vaunujen edessä. Oli ajettava läpi kaupungin ja sillan yli. Sen jälkeen olisi enää viiden minuutin matka Grand-Monarquen hotelliin.
Vaunut vierivät nopeasti niin sanottuun alakaupunkiin.
Mutta kun tultiin holvikäytävään, joka vei sillalle ja joka lävisti vahtitornin, huomattiin, että portin toinen puolisko oli työnnetty kiinni.
Oven puolisko työnnettiin auki: sen takana olivat kolmet rattaat tietä sulkemassa.
»Tänne, herrat!» kehoitti Isidor, hypähti maahan ja alkoi raivata tietä vapaaksi.
Tällöin kuuluivat ensimmäiset rummun pärrytykset ja ensimmäiset hätäkellojen kumahdukset.
Drouet oli tehnyt tehtävänsä.
»Haa, sitä lurjusta!» sadatteli Isidor hammasta purren.
»Jos tapaan sinut…!»
Ja jännittäen kaikki voimansa hän työnsi yksin yhdet rattaat syrjään, de Maldenin ja de Valoryn siirtäessä toiset.
Sitten tuli kolmansien vuoro.
»Tieltä pois nekin!» sanoi Isidor.
Samalla hetkellä vaunut ajoivat holviin.
Silloin kolmansien vankkurien aisojen välistä sukelsi esiin neljä viisi pyssynpiippua.
»Ei askeltakaan tai olette kuoleman omat, herrat!» uhkasi muuan ääni.
»Hyvät herrat», sanoi kuningas ja kurkottautui ulos vaunuista, »älkää yrittäkö väkivaltaa, minä kiellän sen».
Upseerit ja Isidor väistyivät askelen taaksepäin.
»Mitä meistä tahdotaan?» kysyi kuningas.
Silloin kuului vaunuista kauhun kiljahdus.
Niiden henkilöiden lisäksi, jotka sulkivat tien, oli pari kolme muuta pujahtanut vaunujen taakse ja yhtä monta pyssynpiippua työntyi oviaukosta sisälle.
Yksi niistä tähtäsi kuningattaren rintaan.
Isidor näki sen, syöksyi paikalle ja sysäsi pyssynpiipun syrjään.
»Ampukaa!» huudettiin.
Muuan miehistä noudatti kehoitusta. Onneksi pyssy ei lauennut.
Isidor kohotti kätensä ja olisi surmannut miehen metsästyspuukollaan, mutta kuningatar tarttui hänen käsivarteensa.
»Ah, madame», huudahti Isidor raivostuneena, »taivaan nimessä, sallikaa minun tehdä loppu tuosta heittiöstä!»
»Ei, herra», sanoi kuningatar. »Miekka tuppeen, kuuletteko?»
Isidor totteli osittain. Hän laski metsästyspuukkonsa alas, muttei pannut sitä tuppeen.
»Haa, jos minä tapaan sen Drouetin…» mutisi hän.
»Hänet minä luovutan teille», sanoi kuningatar puoliääneen ja puristi omituisesti hänen käsivarttansa.
»Mutta sanokaa toki, herrat, mitä te tahdotte?» kysyi kuningas uudelleen.
»Haluamme nähdä matkatodistukset», vastasi pari kolme ääntä.
»Matkatodistukset? Hyvä on», sanoi kuningas. »Menkää hakemaan tänne kaupungin viranomaiset. Minä esitän ne heille.»
»Nyt on jo tarpeeksi puhuttu!» huudahti mies, joka oli äsken yrittänyt ampua, ja tähtäsi kuninkaaseen.
Mutta henkivartijat syöksyivät hänen kimppuunsa ja nujersivat hänet maahan.
Ottelussa pyssy laukesi, mutta kuula ei sattunut kehenkään.
»Seis! Kuka ampui?» kysyi muuan ääni.
Henkivartijoitten jaloissa vääntelehtivä mies voihki ja huusi apua.
Viisi kuusi aseistettua miestä riensi häntä auttamaan.
Henkivartijat tempasivat tupesta metsästyspuukkonsa ja valmistautuivat taisteluun.
Kuningas ja kuningatar yrittivät turhaan hillitä heitä. Hirveä, verinen taistelu oli alkamaisillaan.
Silloin riensi paikalle kaksi miestä; toisella oli rinnan yli heitetty kolmivärinen vyöhyt, toisen yllä oli, univormu.
Edellinen oli piirin prokuraattori Sausse.
Sotilaspukuinen mies oli Hannonet, sikäläisen kansalliskaartin päällikkö.
Heidän takanaan välkähteli parin kolmen soihdun loistaessa parikymmentä kiväärinpiippua.
Kuningas oivalsi, että noissa kahdessa miehessä olisi, ellei apu, niin ainakin turva.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »olen valmis uskomaan teidän suojelukseenne sekä itseni että seurueeni, mutta puolustakaa meitä tuon joukon raakaa väkivaltaa vastaan».
Ja hän osoitti pyssyillään uhkailevia miehiä.
»Aseet alas!» komensi Hannonet.
Miehet tottelivat muristen.
»Suonette meille anteeksi, hyvä herra», sanoi piirin prokuraattori kuninkaalle, »mutta kaupungilla on levitetty huhua, että tänne on tulossa hänen majesteettinsa Ludvig kuudestoista ja meidän velvollisuutemme on koettaa saada varmuus, onko huhussa perää.»
»Onko huhussa perää!» huudahti Isidor. »Jos on totta, että näissä vaunuissa matkustaa kuningas, on teidän velvollisuutenne polvistua kuninkaan eteen. Jos sitävastoin niissä on tavallinen matkalainen, millä oikeudella te pidätätte hänet?»
»Hyvä herra», sanoi Sausse puhutellen yhä kuningasta, »minä puhun teille. Suvaitkaa vastata.»
»Sire», kuiskasi Isidor, »koettakaa voittaa aikaa. Herra de Damas ja hänen rakuunansa seuraavat meitä ja ovat pian täällä.»
»Olette oikeassa», myönsi kuningas.
Sitten hän vastasi Sausselle;
»Jos matkatodistuksemme ovat kunnossa, hyvä herra, sallitteko meidän jatkaa matkaamme?»
»Tietysti», sanoi Sausse.
»Hyvä on! Rouva paroonitar», sanoi kuningas rouva de Tourzelille, »olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne ja antakaa se noille herroille».
Rouva Tourzel ymmärsi, mitä kuningas tarkoitti sanoilla:
»Olkaa hyvä ja hakekaa esille matkatodistuksenne.»
Hän alkoi hakea, mutta taskuista, joissa sitä ei ollut.
»No», virkkoi muuan kärsimätön ja uhkaava ääni, »kaikesta päättäen ei matkatodistusta olekaan!»
»On kyllä, herrat», sanoi kuningatar, »meillä on kyllä matkatodistus. Mutta paroonitar de Korff ei aavistanut, että sitä meiltä vaadittaisiin, eikä tällä hetkellä muista, minne on sen pannut.»
Väkijoukosta kuului pilkallinen vihellys, joka todisti, ettei siihen verukkeeseen uskottu.
»Voimme menetellä vieläkin yksinkertaisemmin», sanoi Sausse. »Postimiehet, ajakaa vaunut minun vajaani. Nämä herrat ja naiset astuvat talooni ja siellä selvitetään koko juttu. Eteenpäin, postimiehet! Herrat kansalliskaartilaiset, seuratkaa vaunuja!»
Tämä kutsu muistutti liiaksikin käskyä, joten ei kannattanut yrittää vastustaa sitä.
Ja jos olisi yrittänytkin, olisi varmaankin epäonnistunut. Rumpu pärisi yhä, hätäkello moikui jatkuvasti ja vaunujen ympärille kasaantui taukoamatta uutta väkeä.
Vaunut lähtivät liikkeelle.
»Ah, jospa herra de Damas tulisi paikalle, ennenkuin me ehdimme siihen kirottuun taloon!» mutisi kuningas.
Kuningatar ei virkkanut mitään. Hän ajatteli Charnyta, tukahdutti huokauksensa ja pidätteli kyyneliään.
Saavuttiin Saussen vajan ovelle eikä herra de Damasia vain kuulunut.
Mitä oikeastaan oli tapahtunut sillä taholla ja mikä esti tuota aatelismiestä, jonka alttiuteen tiedettiin voitavan luottaa, täyttämästä saamiaan ohjeita ja antamaansa lupausta?
Selitämme sen muutamin sanoin, jotta tämän synkeän, historiallisen tapauksen kaikki vaiheet tulisivat oikeaan valaistukseen. [»Sitä surullista hetkeä, jolloin kuningas pidätettiin, on aina kuvattu ja kuvataan vastedeskin epätäydellisesti. Varennes-matkan huomatuimmat historioitsijat voivat kertoa siitä vain kuulopuheen mukaan. Herra de Bouillé, isä ja poika, eivät olleet paikalla. Herrat de Choiseul ja Goguelat saapuivat vasta tuntia myöhemmin. Herra Deslon vieläkin myöhemmin.» Michelet, »Ranskan vallankumouksen historia».]
Olemme nähneet de Damasin viimeksi antamassa määräystä, että lähtömerkki toitotettaisiin torvella, jonka hän varmuuden vuoksi oli säilyttänyt huostassaan.
Torven ensimäistä kertaa törähtäessä hän keräili rahojaan pöytälaatikosta. Rahojen mukana hän otti laatikosta eräitä papereita, joita hän ei mielinyt jättää jälkeensä eikä ottaa mukaansa.
Tässä toimessa hän paraikaa puuhaili, kun hänen huoneensa ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi muutamia kaupunginvaltuuston jäseniä.
Yksi heistä lähestyi kreiviä.
»Mitä te tahdotte?» kysyi tämä hyvin kummastuneena tästä odottamattomasta vierailusta.
Hän yritti ruumiillaan peittää takan kamanalla olevaa pistooliparia.
»Herra kreivi», vastasi muuan vieraista kohteliaasti, mutta varmasti, »me haluamme tietää, miksi te lähdette juuri tällä hetkellä».
Kreivi silmäili hämmästyneenä miestä, joka suvaitsi esittää moisen kysymyksen kuninkaan armeijan ylemmälle upseerille.
»Se on tuiki yksinkertaista, herra», vastasi hän. »Minä lähden tällä hetkellä, koska olen saanut sensuuntaisen määräyksen.»
»Miksi lähdette, herra eversti?» uteli äskeinen kysyjä edelleen.
Damas loi uteliaaseen valtuusmieheen kummastelevamman silmäyksen.
»Miksikö lähden? Ensiksi, en tiedä sitä itsekään, ja toiseksi, vaikka tietäisinkin, en sanoisi.»
Kaupunginvaltuuston jäsenet silmäilivät toisiaan kuin rohkeutta tapaillen. Se, joka oli aloittanut keskustelun, se sitä ryhtyi jatkamaankin.
»Hyvä herra», sanoi hän, »Clermontin kaupunginvaltuusto vaatii, että te lähdette vasta huomenna ettekä tänään».
Kreivi de Damas hymyili muikeasti kuten ainakin sotilas, jolta tahattomasti tai härnäyshalusta pyydetään sellaista mikä sotii sotilaskurin lakia vastaan.
»Vai vaatii Clermontin valtuusto minua jäämään tänne huomiseen asti?»
»Vaatii.»
»Hyvä on, herra, sanokaa Clermontin valtuustolle, että pahoittelen, kun en voi noudattaa sen vaatimusta, koska mikään laki — ainakaan minun tietääkseni — ei oikeuta Clermontin valtuustoa keskeyttämään sotajoukkojen liikkeitä. Minä saan ottaa määräyksiä vain komentavalta päälliköltäni, ja tässä on minun lähtömääräykseni.»
Ja de Damas tarjosi päiväkäskyä valtuustonjäsenille.
Kreiviä lähinnä ollut mies otti paperin ja luki sen sisällön tovereilleen. Sillaikaa kreivi otti hänen selkänsä takana takan kamanalta pistoolit, jotka hänen ruumiinsa oli peittänyt näkymästä.
Tutkittuaan toveriensa kanssa päiväkäskyä virkkoi se, joka tähänkin asti oli kreiviä puhutellut:
»Hyvä herra, mitä täsmällisempi tämä määräys on, sitä suurempi velvollisuus meillä on asettua sitä vastaan. Sillä kaikesta päättäen se määrää teidät tekoon, joka Ranskan etujen kannalta ei saa toteutua. Minä ilmoitan teille siis, että kansan nimessä teidät vangitaan.»
»Ja minä, hyvät herrat», sanoi kreivi ja ojensi pistoolinsa tähdäten kahta lähinnä seisovaa valtuuston jäsentä, »minä ilmoitan, että minä lähden!»
Valtuustonjäsenet eivät olleet odottaneet tällaista aseellista uhmaa. Vaistomainen pelon tai kenties hämmästyksen tunne pani heidät väistymään de Damasin tieltä. Kreivi harppasi kynnyksen yli salonkiin, sieltä eteiseen, jonka oven hän kiersi kaksinkertaiseen salpaan, juoksi portaat alas, löysi hevosensa portin pielestä, hyppäsi satulaan ja karautti torille; missä hänen miehensä paraikaa valmistelivat lähtöä, ja sanoi eräälle upseerilleen, herra de Floiracille, joka oli jo ratsunsa selässä:
»Meidän on lähdettävä täältä miten parhaaksi näemme.
Pääasia kuitenkin on, että kuningas on pelastunut.»
Kreivi de Damas, joka ei tiennyt, että Drouet oli lähtenyt Sainte-Menehouldista, ja tiesi vain, että Clermontissa vallitsi kapinanhenki, arveli, että kuningas oli pelastettu, koska hän oli päässyt lähtemään Clermontista Varennesiin, mihin oli sijoitettu herttua de Choiseulin hevoset ja herrojen Jules de Bouillén ja Raigecourtin johtamat Lauzunin husaarit.
Kaiken varalta hän sentään kuiskasi rykmentin joukkuepäällikölle, joka majoitus- ja muonamestarien kanssa oli ensimmäisenä saapunut paikalle:
»Herra Rémy, lähtekää heti, ajakaa täyttä neliä Varennesin tietä ja tavoittakaa ne kahdet ajoneuvot, jotka menivät tästä ohi. Vastaatte siitä päällänne!»
Joukkuepäällikkö kannusti ratsuaan ja karautti pois majoitusmestarien ja neljän rakuunan kanssa. Mutta lähdettyään Clermontista ja tultuaan tienhaaraan hän valitsi väärän tien ja meni harhaan.
Kaikki kääntyi kohtalokkaaksi tänä kohtalokkaana yönä!
Torilla joukko järjestyi hitaasti. Kreivin asuntoon teljetyt valtuustonjäsenet murtautuivat helposti ovesta ulos. He yllyttivät rahvasta ja kansalliskaartilaisia, jotka järjestyivät innokkaammin ja ryhdikkäämmin kuin rakuunat. Minne tahansa de Damas kääntökään, hän huomasi, että kolme neljä pyssyä oli alati häneen suunnattuina, mikä ei suinkaan ollut juuri rauhoittavaa. Sotamiehet näyttivät masentuneilta. Hän ratsasti pitkin rivejä ja koetti elvyttää heidän alttiuttaan kuningasta kohtaan, mutta sotamiehet ravistivat päätänsä. Vaikka kaikki eivät olleetkaan vielä tulleet, arveli hän, että oli jo aika lähteä. Hän antoi lähtökäskyn, mutta kukaan ei liikahtanut. Valtuustonjäsenet huusivat:
»Rakuunat, upseerinne ovat pettureita! He johtavat teidät teuraspenkkiin! Rakuunat ovat isänmaanystäviä… Eläkööt rakuunat!»
Kansalliskaartilaiset ja rahvas huusi:
»Eläköön kansa!»
Kreivi de Damas arveli ensin, ettei hänen puoliääneen lausuttua komentoaan ollut kuultu. Kääntyessään hän näki takarivin rakuunien hyppäävän maahan ja veljeilevän väkijoukon kanssa.
Silloin hän käsitti, ettei näiltä miehiltä voinut enää toivoa mitään.
Hän viittasi upseerit ympärilleen.
»Herrat», sanoi hän, »sotamiehet kavaltavat kuninkaansa. Sotamiehistä minä vetoan aatelismiehiin. Joka on minulle uskollinen, seuratkoon minua Varennesiin!»
Hän painoi kannukset hevosen kupeihin ja karautti väkijoukkoon. Hänen kintereillään tulivat herra de Floirac ja kolme muuta upseeria.
Nämä kolme upseeria tai oikeammin aliupseeria olivat ajutantti Foucq ja kersantit Saint-Charles ja La Potterie.
Viisi kuusi uskollista rakuunaa poistui rivistä ja seurasi päällikköänsä.
Näiden urheitten pakolaisten perään ammuttiin joku laukaus, mutta kuulat eivät osuneet.
Tästä johtui, miksei de Damas rakuunoineen ollut paikalla puolustamassa kuningasta, kun tämä pidätettiin Varennesin sillan holvikäytävässä, ja kun hänet pakotettiin astumaan vaunuista ja menemään prokuraattori Saussen asuntoon.