XXIX
Prokuraattorin talossa
Herra Saussen talossa — ainakin mikäli kuuluisat vangit ja heidän onnettomuustoverinsa näkivät — oli ensinnäkin sekatavaramyymälä, jonka perällä, lasioven takana näkyi ruokasali. Ruokapöydässä istuttaessa saattoi siten nähdä myymälään tulevat ostajat. Niiden tulon ilmaisi muuten pieni soittokellokin, joka alkoi kilistä ovea avattaessa. Tämä ovi oli matala ja siinä oli kurkistusreikä kuten niissä ovissa, joilla päivisin suljetaan maalaismyymälät; niiden omistajat — harkitusti tai vaatimattomuudesta — eivät muka voi peittää myymälän sisustaa ohikulkijoitten katseilta.
Myymälän nurkasta nousivat kömpelötekoiset puuportaat ylempään kerrokseen.
Tässä kerroksessa oli kaksi huonetta: edellinen, jonkunlainen varasto-aitta, oli täynnä lattialle ladottuja tavaramyttyjä, katosta roikkui kynttilänippuja, takan reunalla oli vieretysten sokerikekoja, jotka oli kääritty paksuun siniseen paperiin ja joiden harmaa paperihattu voitiin ottaa pois, kun ostaja halusi nähdä sokerin laadun ja väripuhtauden. Toinen huone oli liikkeen omistajan makuusuoja, jossa vielä näkyi nopean ylösnousun aiheuttaman epäjärjestyksen merkkejä. Drouet oli näet käynyt herättämässä hänet.
Rouva Sausse, puolipukeissa, tuli tästä huoneesta, meni sen edessä olevan huoneen läpi ja ilmestyi portaitten yläpäähän juuri silloin kun ensin kuningatar, sitten kuningas, sen jälkeen Ranskan lapset, madame Elisabeth ja rouva de Tourzel astuivat myymälähuoneen kynnyksen yli.
Piirin prokuraattori oli tullut jo ennen matkalaisia.
Satakunta kaupungin asukasta oli saattamassa vaunuja, jotka pysähtyivät herra Saussen asunnon edustalle pienen torin varrella.
»No?» sanoi kuningas astuessaan sisälle.
»Niin, hyvä herra», vastasi Sausse, »on kysymys matkatodistuksesta. Jos rouva, joka sanoo olevansa vaunujen omistaja, suvaitsee antaa minulle matkatodistuksensa, esitän minä sen valtuustolle, joka paraikaa kokoontuu tarkastamaan, onko se pätevä.»
Koska matkatodistus, jonka paroonitar de Korff oli antanut kreivi de Charnylle ja kreivi de Charny kuningattarelle, oli kunnossa, kehoitti kuningas rouva de Tourzelia ottamaan sen esille.
Tämä ottikin taskustaan tuon kallisarvoisen paperin ja antoi sen Sausselle, joka kehoitettuaan vaimoaan pitämään huolta näistä salaperäisistä vieraista lähti valtuuston kokoukseen.
Mieliala oli siellä hyvin kiihdyksissä, sillä Drouet oli läsnä. Herra Sausse astui saliin kädessä paperi. Jokainen tiesi matkalaisten poikenneen hänen asuntoonsa. Hänen astuessaan saliin syntyi odottava hiljaisuus.
Sausse ojensi matkatodistuksen pormestarille.
Olemme jo julkaisseet matkatodistuksen sanamuodon; lukija tietää siis, ettei sitä vastaan ollut mitään sanomista.
Silmäiltyään sitä pormestari sanoikin:
»Hyvät herrat, passi on täysin pätevä.»
»Pätevä?» kertasi kymmenkunta kummastelevaa ääntä.
Ja kädet kurkottivat passia tavoittamaan.
»Pätevä tietenkin», sanoi pormestari, »koska siinä on kuninkaan allekirjoitus».
Ja hän ojensi sen kurkottavien käsien siepattavaksi.
Mutta Drouet riuhtaisi sen näistä käsistä.
»Kuninkaan allekirjoittama!» huudahti hän. »Olkoon vain, mutta onko se myöskin kansalliskokouksen varmentama?»
»On kyllä», huomautti muuan naapuri, joka luki matkatodistusta kynttilän valossa samalla kuin Drouetkin, »tuossa ovat erään valiokunnan jäsenten allekirjoitukset».
»Vaikkapa, mutta onko myöskin kansalliskokouksen puheenjohtajan?» intti Drouet. »Eikä kysymys muuten olekaan siitä», jatkoi tuo nuori isänmaanystävä. »Matkustajat eivät olekaan rouva Korff, hänen lapsensa, taloudenhoitajansa, kaksi seuranaistansa ja kolme palvelijaansa. Matkustajat ovat kuningas, kuningatar, kruununprinssi, kuninkaallinen prinsessa, madame Elisabeth, joku hovinainen ja kolme palvelijaa, lyhyesti, kuninkaallinen perhe on matkalla. Sallitteko vai ettekö kuninkaallisen perheen poistua Ranskasta?»
Kysymys oli esitetty oikealta näkökulmalta, mutta juuri siksi että sitä oli käsiteltävä tältä kannalta, oli Varennesin kaltaisen kolmannen asteen kaupungin valtuusto-pahaisen sitä vaikea ratkaista.
Asiaa ruvettiin pohtimaan, ja kun keskustelu uhkasi venyä pitkäksi, päätti piirin prokuraattori jättää valtuustonjäsenet neuvottelemaan ja palata kotiinsa.
Matkalaiset seisoivat yhä myymälähuoneessa. Rouva Sausse oli kehoittanut heitä nousemaan yläkerrokseen, sitten istuutumaan myymälähuoneeseen ja sitten nauttimaan jotakin, mitä talo saattoi tarjota. Mutta vieraat olivat torjuneet kaikki kehoitukset.
Heistä näytti tuntuvan, että jos he sijoittuisivat tähän taloon tai istuutuisivat tai nauttisivat jotakin, he antautuisivat neuvottelemaan vangitsijoittensa kanssa ja luopuisivat matkasta, jota he kuitenkin yhä kiihkeästi ajattelivat.
Kaikki heidän kykynsä olivat olleet kuin lamaannuksissa koko sen ajan kun he odottivat talon isäntää, joka ilmoittaisi, mitä valtuusto oli päättänyt matkatodistusta koskevasta tärkeästä asiasta.
Äkkiä hänen nähtiinkin raivaavan tietä talon portille kertyneen väkijoukon kautta ja pyrkivän sisälle.
Kuningas astui pari askelta häntä vastaan.
»No?» kysyi hän yrittäen turhaan peitellä levottomuuttaan.
»No, kuinka on matkatodistuksen laita?»
»Velvollisuuteni on sanoa», vastasi herra Sausse, »että se on synnyttänyt valtuustossa vakavan keskustelun».
»Miksi?» kysyi Ludvig XVI. »Epäilläänkö kenties sen laillisuutta?»
»Ei, mutta epäillään, onko se laisinkaan rouva de Korffin passi. Huhu kertoo, että meillä on ollut kunnia saada kaupunkiimme kuningas ja hänen perheensä…»
Ludvig XVI epäröi hetken ennenkuin vastasi. Sitten hän teki ratkaisevan päätöksen ja sanoi:
»Olette oikeassa; herra, minä olen kuningas! Tässä on kuningatar ja tässä lapseni. Ja minä pyydän teitä kohtelemaan meitä niinkuin ranskalaiset ovat aina kohdelleet kuninkaitaan.»
On jo mainittu, että katuovi oli jätetty auki ja että suuri joukko uteliaita oli kerääntynyt tämän oven edustalle. Kuninkaan sanat kuultiin siis ulkonakin eikä vain sisällä.
Vaikka nuo sanat olikin lausuttu melko arvokkaasti, eivät tätä arvokkuutta valitettavasti vastanneet kuninkaan harmaa puku, pumpulikankaiset liivit, harmaat polvihousut, harmaat sukat ja piskuinen Jean-Jacques-peruukki.
Voiko kuvitellakaan Ranskan kuningasta noin viheliäisessä ulkoasussa!
Kuningatar tunsi, minkälaisen mielialan se väkijoukossa synnytti, ja punastui.
»Hyväksykäämme rouva Saussen tarjous», sanoi hän nopeasti, »ja menkââmme yläkertaan».
Herra Sausse otti kynttilän ja riensi portaille näyttääkseen tietä kuuluisille vierailleen.
Sillä välin levisi kulovalkean lailla kaupungin kaduilla uutinen, että Varennesissa oli kuningas ja että kuningas oli sen omalla suullaan sanonut.
Muuan mies juoksi hengästyneenä valtuuston kokoussaliin.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »herra Saussen luo majoitetut vangit ovatkin kuningas ja hänen perheensä. Kuulin sen kuninkaan omasta suusta.»
»No, herrat, mitä minä sanoin?» huudahti Drouet.
Koko kaupunki alkoi kohista, rumpu pärisi yhä ja hätäkello kumahteli taukoamatta.
Mutta miksei tämä monenmoinen hälinä saanut houkutelluksi keskikaupungille ja pakolaisten turvaksi de Bouilléta [tämä de Bouillé oli Jules eikä Louis de Bouillé, jonka olemme nähneet edellisessä kuvauksessamme kuninkaan työpajassa valepukuisena lukkosepän oppilaana], de Raigecourtia ja husaareja, jotka oli sijoitettu Varennesiin varta vasten kuningasta vastaanottamaan?
Selitämme senkin.
Illalla, kellon käydessä yhdeksättä, kun molemmat nuoret upseerit olivat palanneet Grand-Monarquen majataloon, kuului ulkoa ajoneuvojen kolinaa.
Miehet olivat alakerroksen salissa ja riensivät ikkunaan.
Nämä ajoneuvot olivat vain yksinkertaiset kääsit, mutta silti molemmat aatelismiehet valmistuivat toimittamaan esille toiset hevoset, jos se näyttäytyisi tarpeelliseksi.
Mutta henkilö, jonka he näkivät astuvan kääseistä, ei ollutkaan kuningas. Se oli hassunkurisen näköinen olento, päässä leveälierinen hattu ja yllä suunnaton kaapu.
He väistyivät askelen taaksepäin, kun tuo matkamies huusi:
»Hei, herrat! Eikö toinen teistä ole ritari Jules de Bouillé?» Mainittu ritari keskeytti peräytymisensä.
»Minä olen», sanoi hän.
»Siinä tapauksessa», virkkoi leveähattuinen kaapuniekka, »minulla on teille paljon puhuttavaa».
»Herra», sanoi ritari de Bouillé, »olen valmis kuuntelemaan, vaikkei minulla olekaan iloa tuntea teitä. Mutta suvaitkaa nousta ajoneuvoista ja tulla tänne majataloon, jotta voisimme tehdä tuttavuutta.»
»Varsin mielelläni, herra ritari, varsin mielelläni!» huudahti kaapuniekka.
Ja astinlautaan kajoamatta hän hyppäsi kääseistä ja astui ripeästi sisälle.
Ritari huomasi, että mies oli kovin huolestunut.
»Ah, herra ritari», aloitti tuntematon, »annattehan minun käytettäväkseni hevoset, jotka teillä on täällä, eikö totta?»
»Mitä? Hevoset, jotka minulla on täällä?» huudahti de Bouillé vuorostaan huolestuneena.
»Niin, niin luovutatteko ne minulle? Ei teidän tarvitse minulta mitään salata. Minä tiedän kaikki!»
»Herra, suonette minun tunnustaa, etten hämmästyksessäni tiedä, mitä teille vastaisin, ja etten käsitä sanaakaan puheestanne», huomautti de Bouillé.
»Sanon toistamiseen, että tiedän kaikki», intti tuntematon matkamies. »Kuningas lähti Pariisista eilen illalla… mutta todennäköisesti hän ei ole voinut jatkaa matkaansa. Minä olen jo puhunut asiasta herra de Damasille ja hän on poistunut vartioasemaltaan… Clermontissa on puhjennut kapina… hädin tuskin pääsin sieltä lähtemään minäkään, joka teille nyt puhun.»
»Mutta kuka te oikeastaan olette, te, joka nyt puhutte?» kysyi de
Bouillé kärsimättömästi.
»Minä olen Léonard, kuningattaren-kähertäjä. Mitä? Ettekö tunne minua? Voitteko kuvitella, että herttua de Choiseul otti minut mukaansa vastoin minun tahtoani… Minä toin hänelle kuningattaren ja madame Elisabethin jalokivet… ja aatelkaas, hyvä herra, ettei veljeni, jonka hatun ja kaavun minä sieppasin, tiedä ollenkaan mitä minusta on tullut ja että poloinen rouva de l'Aage, joka odotti minua eilen kähertämään tukkaansa, odottaa minua vielä tälläkin hetkellä! Oh, hyvä jumala, hyvä jumala, onpas tämä juttu kerrakseen!»
Ja Léonard mitteli pitkin askelin salin lattiaa ja kohotteli epätoivoisena käsiään.
Herra de Bouillé alkoi käsittää.
»Vai niin, te olette herra Léonard», sanoi hän.
»Niin, minä olen Léonard», myönsi matkamies karsien suurmiesten tavoin nimestään sen arvonimen, jonka de Bouillé oli hänelle antanut, »ja koska te nyt tunnette minut, annatte kai minulle hevoset, eikö niin?»
»Herra Léonard», vastasi ritari puhutellen itsepintaisesti suurta Leonardia niinkuin puhutellaan tavallisia kuolevaisia, »ne hevoset, jotka minulla täällä on, ovat kuningasta varten eikä kukaan muu saa niitä käyttää kuin kuningas.»
»Mutta minähän sanoin, hyvä herra, ettei kuningas varmaankaan tule…»
»Niin sanoitte, herra Léonard, mutta kuningas voi tulla ja ellei hän tällöin löydä hevosia ja jos minä sanon luovuttaneeni ne teille, voisi hän vastata, että olin perustellut tekoni aika huonosti.»
»Mitä? Huonosti perusteltu?» ihmetteli Léonard. »Luuletteko, että siinä toivottomassa tilanteessa, missä nyt olemme, kuningas soimaisi minua, jos ottaisin hänen hevosensa?»
Ritari ei voinut olla hymyilemättä.
»En väitä», vastasi hän, »että kuningas soimaisi teitä, mutta ihan varmasti hän sanoisi minun olleen hullun, kun annoin ne teille».
»Ai, hitossa!» pääsi Léonardilta, »En tullut ajatelleeksi asiaa siltä kannalta. Epäätte siis minulta hevoset, herra ritari?»
»Ehdottomasti.» i
Léonard huoahti.
»Mutta»; sanoi hän ja teki uuden hyökkäyksen, »totta kai sentään koetatte hankkia minulle hevoset?»
»Ah, mikäli siitä on kysymys, hyvä herra Léonard», vastasi de Bouillé, »en parempaa pyydäkään».
Léonard olikin melko kiusallinen vieras. Ei vain sikäli, että hän puhui korkealla äänellä, vaan myöskin sikäli, että hän säesti sanojaan mitä ilmehikkäimmillä kasvojen eleillä. Tämä ilmehtiminen, hatun valtavien lierien ja kaavun suhdattoman tilavuuden höystämänä, oli laadultaan niin naurettavaa, että siitä heijastui osa niihin, jotka seurustelivat hänen kanssansa.
Herra de Bouillé halusi siis päästä Léonardista eroon niin pian kuin mahdollista.
Sen vuoksi hän kutsutti paikalle Grand-Monarquen isännän ja pyysi tätä hankkimaan hevosia, jotka veisivät matkustajan Duniin saakka. Sitten hän jätti Léonardin oman onnensa nojaan sanoen — ja hän puhui totta — lähtevänsä kuulemaan uutisia.
Molemmat upseerit, de Bouillé ja Raigecourt, lähtivät kaupungille, kulkivat sen laidasta toiseen, astelivat puolitoista kilometriä Pariisin tielle, mutteivät nähneet tai kuulleet mitään. Lopulta hekin alkoivat tuumia, ettei kuningas, joka oli myöhästynyt jo kahdeksan kymmenen tuntia, tulisikaan Varennesin kautta, ja palasivat hotelliinsa.
Léonard oli jo lähtenyt. Kello oli yksitoista.
Koska he olivat levottomia jo ennenkuin kuningattaren kähertäjä oli heille mitään kertonutkaan, olivat he neljännestä yli yhdeksän lähettäneet pikalähetin. Tämä lähetti oli tavannut Clermontista lähteneet kuninkaan vaunut ja saman lähetin olemme nähneet tulleen de Damasin luokse.
Molemmat upseerit odottelivat puoliyöhön saakka.
Kello kaksitoista he menivät makuulle täysissä pukimissa.
Kello puoli yksi he heräsivät hätäkellon soittoon, rummun pärrytykseen ja huutoihin.
He kurkistivat majatalon ikkunasta ja näkivät koko kaupungin olevan liikkeellä, juoksevan tai oikeammin syöksyvän kaupungintalolle päin.
Aseistettuja miehiä juoksi samalle suunnalle. Eräillä oli haulikko, toisilla kaksipiippuinen pyssy, toisilla vain sapeli, miekka tai pistooli.
Aatelismiehet menivät talliin ja veivät kuninkaan hevoset kaiken varalta kaupungin ulkopuolelle. Jos kuninkaan onnistuisi päästä lähtemään kaupungista, löytäisi hän hevoset sieltä.
Sitten he palasivat noutamaan omat hevosensa ja veivät ne kuninkaan hevosten luo, joita postimiehet pantiin vartioimaan.
Tämä meno ja kulku oli herättänyt epäluuloja. Päästäkseen lähtemään hotellista omilla hevosillaan heidän täytyi kestää pikku ottelu, jossa heihin ammuttiin pari kolme laukausta.
Huudoista ja uhkailuista he olivat saaneet selville sen verran, että kuningas oli pidätetty ja viety piirin prokuraattorin asuntoon.
He neuvottelivat, mitä oli tehtävä. Olisiko heidän koottava husaarit ja yritettävä vapauttaa kuningas? Olisiko heidän noustava ratsaille ja mentävä puhumaan asiasta markiisi de Bouillélle, jonka he todennäköisesti tapaisivat Dunissa ja ihan varmasti Stenayssa?
Duniin oli Varennesista vain parikymmentä ja Stenayhin kahdeksanneljättä kilometriä. Puolessatoista tunnissa he ehtisivät Duniin ja kahdessa tunnissa Stenayhin. Ja sitten heti takaisin Varennesiin sen pienen armeijan mukana, joka oli markiisi de Bouillén komennettavana.
He hyväksyivät jälkimäisen vaihtoehdon ja kello puoli yksi, hetkellä, jolloin kuningas päätti nousta piirin prokuraattorin yläkertaan, he päättivät jättää heidän huostaansa uskotun vartioaseman ja ratsastivat täyttä neliä Duniin päin.
Kuningas oli luottanut heidän pikaiseen apuunsa ja nyt sekin toive petti!