XXX
Epätoivon neuvo
Lukija muistanee vielä, minkälaiseen asemaan herttua de Choiseul, ensimmäisen Pont-de-Sommevelleen sijoitetun joukko-osaston päällikkö, oli joutunut nähdessään kapinan hetki hetkeltä yltyvän ympärillään. Odottamatta kauempaa kuningasta hän oli sanonut huolettomasti, että aarre oli kaiketi jo lähetetty edelleen, ja oli itsekin lähtenyt Varennesin suunnalle.
Mutta välttääkseen Sainte-Menehouldia, joka, kuten muistamme, oli täydellisessä kuohumistilassa, hän oli valinnut sivutien. Siihen asti, jolloin hän poikkesi isolta tieltä, hän oli ratsastanut käymäjalkaa, jotta kuninkaan lähetti ehtisi tavoittaa hänet.
Mutta lähetti ei tavoittanut häntä ja Orbe välissä hän poikkesi oikotielle.
Vähäistä myöhemmin Isidor sivuutti tienhaaran.
Herttua oli varma, että jokin odottamaton tapaus oli keskeyttänyt kuninkaan matkan. Ja jos hän onneksi erehtyisikin, jos kuningas voisikin jatkaa matkaansa, tapaisi hän Dandoinsin Sainte-Menehouldissa ja de Damasin Clermontissa.
Olemme nähneet, kuinka Dandoinsin kävi. Valtuusto pidätti hänet ja hänen miehensä. Herra de Damasin täytyi paeta melkein yksinään.
Mutta minkä me tiedämme, jotka niin sanoaksemme liitelemme kuusikymmentä vuotta korkeammalla tätä kauhun päivää ja näemme edessämme tämän suuren murhenäytelmän esiintyjien selostuksen, sitä ei herttua de Choiseul nähnyt silloisen pilven takaa. Herttua, joka Orbevalissa oli poikennut maantieltä, saapui illan hämärtyessä Varennesia ympäröivään metsään samaan aikaan kuin Charny toisella taholla tunkeutui samaiseen metsään ajaakseen takaa Drouetia. Neuville-au-Pontissa, viimeisessä metsäkylässä, hänen täytyi odottaa kokonainen tunti opasta. Sillaikaa kaikissa lähikylissä moikui hätäkello ja talonpojat pidättivät erään nelimiehisen etuvartioston. Asiasta ilmoitettiin herttualle heti ja hänen onnistui — tosin väkivalloin — vapauttaa husaarinsa.
Siitä hetkestä lähtien hätäkello soi entistä raivokkaammin eikä tauonnut hetkeksikään.
Näiden metsien halki johtava tie oli perin vaivaloinen kulkea, usein hengenvaarallinenkin. Tahallaan tai tietämättään opas johti tuon pikku joukon harhaan. Jyrkkiä rinteitä kiivettäessä tai laskeuduttaessa täytyi hypätä maahan ja toisinaan oli tie niin kaita, että miesten oli kuljettava perätysten. Muuan husaari suistui syvänteeseen ja kun hänen hätähuudoistaan päätettiin, ettei hän ollut kuollut, kieltäytyivät toverit jättämästä häntä oman onnensa nojaan. Hänen pelastamiseensa kului kolme neljännestuntia. Juuri näiden kolmen neljännestunnin aikana kuningas pidätettiin, pakotettiin astumaan vaunuistaan ja menemään Saussen asuntoon.
Kello puoli yksi, de Bouillén ja de Raigecourtin karauttaessa Dunin suunnalle, herttua de Choiseul ynnä hänen neljäkymmentä husaariaan ilmestyivät kaupungin laidalle oikopolulta.
Sillalta kuului äkkiä voimakas miehenääni sanovan: »Ken siellä?»
Tämän kysymyksen esitti muuan vartioiva kansalliskaartilainen.
»Ranska, Lauaunin husaarit!» vastasi herttua.
»Tästä ei pääse kukaan yli», sanoi kansalliskaartilainen.
Ja hän hälytti toverinsa aseihin.
Joukossa syntyi heti tavaton hälinä. Aseistettuja miehiä riensi paikalle. Soihtujen ja ikkunoihin ilmestyvien valojen loisteessa näkyi kaduilla kiiltäviä pyssyn piippuja.
Koska herttua ei tiennyt, mitä oli tekeillä tai mitä oli tapahtunut, halusi hän ensi töiksi ruveta tunnustelemaan maaperää. Hän aloitti pyytämällä saada tavata Varennesiin sijoitetun joukko-osaston komentajaa. Pyyntö aiheutti pitkähkön neuvottelun. Lopulta päätettiin suostua herttuan pyyntöön.
Mutta tätä päätöstä tehtäessä ja toteutettaessa herttua huomasi, että kansalliskaartilaisetkin käyttivät aikaa hyväkseen ja ryhtyivät puolustusvalmisteluihin kaatamalla puita rintavarustukseksi ja suuntaamalla häneen ja hänen neljäänkymmeneen mieheensä päin kaksi pientä kenttätykkiä. Kun tähtääjä oli päättänyt työnsä, saapui paikalle husaarivartiosto, mutta jalan. Vartiostoon kuuluvat miehet eivät tienneet mitään, paitsi että kuningas, kuten heille oli kerrottu, oli vangittu ja viety kaupungintaloon. He eivät liioin tienneet, kuinka heidän toveriensa oli käynyt.
Miesten lopetellessa selostustaan oli herttua kuulevinaan pimeästä pienen ratsujoukon tömistelyä ja miltei samassa muuan ääni huusi:
»Ken siellä?»
»Ranska!» vastattiin.
»Mikä rykmentti?»
»Monsieurin rakuunat.»
Näiden sanojen jälkeen muuan kansalliskaartilainen laukaisi pyssynsä.
»Hyvä», kuiskasi herttua lähimmälle aliupseerilleen, »tuolla on herra de Damas rakuunoineen!»
Ja enempää aikailematta hän karkoitti tieltään ne kaksi miestä, jotka olivat tarttuneet hänen ratsunsa suitsiin ja huusivat, että hänen oli toteltava valtuustoa eikä ketään muuta, komensi eteenpäin, suoriutui äkkirynnäköllä niistä, jotka yrittivät pidättää häntä, raivasi itselleen selvän tien ja tunkeutui valaistulle ja ihmisiä viliseville kaduille.
Saussen taloa lähestyessään hän huomasi kuninkaan valjastamattomat vaunut ja jonkun matkan päässä pienen torin, jonka yhdellä laidalla, vaatimattoman rakennuksen edessä, oli vahva vartiosto.
Välttääkseen yhteentörmäystä joukkonsa ja kaupungin asukkaitten kanssa hän ratsasti suoraan husaarien kasarmille, joka oli hänelle ennestään tuttu.
Kasarmi oli tyhjä: hän sijoitti siihen neljäkymmentä husaariaan.
Kun herttua astui kasarmista kadulle, tuli kaksi valtuuston jäsentä pidättämään häntä ja vaatimaan mukaansa kaupungintaloon.
Mutta herttua, joka oli vielä husaareistaan kuulomatkan päässä, lähetti nämä miehet pois sanoen tulevansa valtuuston puheille sitten kun saisi sopivan tilaisuuden ja huusi kovalla äänellä kasarmin vartijoille, ettei ketään saisi päästää kasarmin alueelle.
Pari kolme tallimiestä oli jäänyt kasarmiin. Näiltä herttua kuuli, että husaarit, jotka eivät tienneet, mihin heidän päällikkönsä olivat joutuneet, olivat lähteneet heitä noutamaan tulleitten kaupunkilaisten kanssa ja hajaannuttuaan pitkin kaupunkia olivat nyt juomassa uusien ystäviensä seurassa.
Tämän uutisen kuultuaan herttua palasi kasarmiin. Hänen käytettävänään oli siis vain neljäkymmentä miestä, joiden ratsut olivat tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan. Sekä miehet että hevoset olivat upi uuvuksissa.
Mutta tilannetta ei voinut parantaa. Herttua ryhtyi tarkastamaan pistoolejaan, olivatko ne kunnossa. Sitten hän selitti saksaksi husaareille, jotka ranskaa taitamattomina eivät olleet käsittäneet äskeisistä tapauksista yhtään mitään, että kuningas, kuningatar ja kuninkaallinen perhe oli vangittu ja että nyt oli heidät vapautettava vangitsijani käsistä tai kuoltava.
Puhe oli lyhyt mutta ytimekäs. Se näytti tehonneen husaareihin voimakkaasti. Kummastuneina he toistivat sanoja: Der König, die Königin.
Herttua ei antanut heille aikaa jäähdytellä innostustaan. Hän komensi: »Miekat esiin, eteenpäin, mars!» ja ratsasti hyvää hölkkää rakennukselle päin, jonka edessä hän oli nähnyt vartioston ja jota hän arveli taloksi, missä kuningasta pidettiin vangittuna.
Kansalliskaartilaisten solvauksista piittaamatta hän pani kaksi miestänsä portille vartijoiksi ja aikoi astua sisälle.
Silloin hän tunsi olkapäällään käden kosketuksen.
Hän kääntyi ja näki kreivi de Damasin, jonka äänen hän oli tuntenut, kun kreivi oli vastannut kansalliskaartilaisten kysymykseen: kuka siellä?
Herttua oli kai hieman luottanutkin tähän apuun.
»Ah, tekö?» sanoi hän. »Paljonko teillä on väkeä?»
»Olen yksin tai melkein yksin», vastasi toinen.
»Kuinka niin?»
»Rykmenttini kieltäytyi seuraamasta minua ja minä olen täällä viiden kuuden miehen kanssa.»
»Ikävä juttu, mutta mitä siitä, onpa minulla neljäkymmentä husaaria, katsotaanpa, mitä niillä saamme aikaan.»
Kuninkaan luona oli paraikaa valtuuston lähetystö, jota johti herra
Sausse.
Lähetystö sanoi Ludvig XVI:lle:
»Koska Varennesin asukkaat nyt tietävät, että heillä on ilo nähdä keskuudessaan kuninkaansa, tulevat he tiedustelemaan hänen ohjeitaan.»
»Ohjeitani?» ihmetteli kuningas. »Valjastuttakaa siis vaununi, jotta pääsen lähtemään.»
On vaikea sanoa, mitä valtuuston lähetystö olisi vastannut tähän täsmälliseen pyyntöön, sillä samassa kuului ulkoa herttuan hevosten töminä ja ikkunoista nähtiin husaarien järjestäytyvän torille paljastetut sapelit kädessä.
Kuningatar vavahti, ilon säde valaisi hänen kasvojaan.
»Olemme pelastetut!» kuiskasi hän madame Elisabethin korvaan.
»Jumala sen suokoon!» vastasi tämä hurskas, kuninkaallinen karitsa, joka antoi Jumalalle kunnian kaikesta, hyvästä ja pahasta, toivosta ja epätoivosta.
Kuningas suoristautui ja odotti.
Valtuustonjäsenet silmäilivät toisiaan levottomina.
Eteisestä, jota joukko viikattein aseistettuja talonpoikia vartioi, kuului kovaa melua, sananvaihtoa ja sitten taistelun melskettä. Kynnykselle ilmestyi herttua de Choiseul, hatutta päin ja miekka kädessä.
Hänen hartioittensa takaa näkyivät de Damasin kalpeat, mutta päättäväiset kasvot.
Molempien upseerien katseessa oli sellainen uhkanilme, että valtuuston edustajat väistyivät syrjään, jättäen tyhjän tilan näiden uusien tulokkaitten ja kuninkaallisen perheen jäsenten väliin.
Herttuan ja de Damasin astuessa sisälle oli huoneen näyttämöasetus seuraava:
Keskellä huonetta oli pöytä, jolle oli pantu miltei tyhjä viinipullo, leipää ja pari kolme lasia.
Kuningas ja kuningatar kuuntelivat seisoallaan valtuuston edustajien puhetta. Ikkunan ääressä seisoivat madame Elisabeth ja kuninkaallinen prinsessa. Vuoteella nukkui puoleksi riisuttuna kruununprinssi, joka oli menehtynyt väsymykseen. Hänen lähellään istui rouva de Tourzel pää käsien varassa, ja hänen takanaan seisoivat rouvat Brunier ja de Neuville. Huoneen perällä, pimennossa, molemmat henkivartijat ja Isidor de Charny viruivat nojatuoleissa tuskan ja liikaponnistusten musertamina.
Nähdessään herttuan kuningatar meni häntä vastaan ovelle saakka, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:
»Ah, tekö herra de Choiseul… tervetuloa!»
»Voi, madame», vastasi herttua, »kaikesta päättäen tulen liian myöhään!»
»Ette ollenkaan, kunhan vain tulette kelpo seurassa.»
»Oh, madame, päinvastoin, me tulemme miltei yksin. Herra Dandoinsin ja hänen rakuunansa on Sainte-Menehouldin valtuusto pidättänyt ja herra de Damasin ovat hänen omat miehensä hylänneet.»
Kuningatar ravisti alakuloisena päätänsä.
»Mutta», jatkoi herttua, »missä on ritari de Bouillé, missä on herra de
Raigecourt?»
Ja herttua katseli ympärilleen.
Kuningas oli sillä välin tullut lähemmäksi.
»En ole minäkään nähnyt heitä», sanoi hän.
»Sire», virkkoi de Damas, »annan teille kunniasanani, että odotin näkeväni heidät surmattuina vaunujenne edessä».
»Mitä nyt tehdään?» kysyi kuningas.
»Pelastetaan teidät, sire», vastasi de Damas. »Käskekää.» »Sire», selitti herttua, »minulla on täällä neljäkymmentä husaaria. He ovat tosin tehneet yhdeksänpenikulmaisen päivämatkan, mutta jaksavat kyllä vielä Duniin asti.»
»Entä me?» kysyi kuningas.
»Kuunnelkaa, sire», sanoi herttua, »minun käsittääkseni voidaan menetellä vain yhdellä tavalla. Kuten sanoin, minulla on neljäkymmentä husaaria. Seitsemän luopukoon hevosistaan. Te nousette yhden ratsun satulaan ja otatte syliinne kruununprinssin, kuningatar nousee toisen ratsun selkään, madame Elisabeth kolmannen, kuninkaallinen prinsessa neljännen, rouvat de Tourzel, de Neuville ja Brunier, joita ette halunne jättää tänne, nousevat niinikään kukin satulaan… Me ympäröimme teidät jäljelle jäävien kolmenneljättä husaarin kanssa. Me raivaamme tien miekat kädessä ja niin meillä on ainakin yksi mahdollisuus pelastua. Mutta muistakaa, sire, että tämä menettelytapa on päätettävä heti, sillä tunnin, puolen tunnin, neljännestunnin perästä husaarini on ehkä saatu käännytetyksi meitä vastaan.»
Herttua vaikeni ja odotti kuninkaan vastausta. Kuningatar näytti kannattavan ehdotusta ja loi puolisoonsa kysyvän silmäyksen.
Mutta kuningas tuntui vâlttelèvân kuningattaren katsetta ja sitä vaikutusta, joka tällä oli häneen.
Sitten hän kääntyi herttuaan päin ja sanoi:
»Käsitän hyvin, että se on keino ja kenties ainoa, jota kannattaa yrittää. Mutta voitteko taata, ettei tässä epäsuhtaisessa taistelussa, kolmeneljättä miestä seitsemää-, kahdeksaasataa vastaan, joku luoti surmaa poikaani, tytärtäni, kuningatarta tai sisartani?»
»Sire», vastasi herttua, »jos sellainen, onnettomuus sattuisi ja se tapahtuisi sen vuoksi että olette noudattanut neuvoani, ei minulla olisi muuta tehtävää kuin ampua itseni teidän majesteettinne silmien edessä».
»No niin», sanoi kuningas, »älkäämme puhuko enempää sellaisista äärimmäisistä keinoista, vaan punnitkaamme tilannetta kylmästi ja harkitusti».
Kuningatar huoahti ja astui pari askelta poispäin.
Tämä liike, jolla hän ei koettanut salata mielipahaansa, vei hänet Isidorin eteen, jonka kadulta kuuluva melu oli houkutellut ikkunaan, sillä hän toivoi yhä, että tämän melun oli aiheuttanut hänen veljensä saapuminen.
He vaihtoivat muutaman kuiskaavan sanan, ja Isidor poistui huoneesta.
Kuningas ei ollut huomaavinaan, mitä Isidorin ja kuningattaren välillä tapahtui, vaan jatkoi:
»Valtuusto ei kiellä minua lähtemästä, se vaatii vain, että odottaisin aamunkoittoon asti. En puhu kreivi de Charnysta, joka on alati osoittanut meille horjumatonta alttiutta ja jonka kohtalosta emme tällä hetkellä tiedä mitään. Mutta mikäli olen kuullut, ovat herrat de Bouillé ja de Raigecourt lähteneet kaupungista kymmenen minuuttia ennen saapumistani. He ovat menneet viemään tietoja markiisi de Bouillélle ja panemaan taistovalmiit joukot liikkeelle. Jos olisin yksin, noudattaisin neuvoanne ja lähtisin. Mutta on mahdotonta panna vaaralle alttiiksi kuningatarta, lapsiani, sisartani ja näitä naisia, kun ei ole käytettävänä miehiä enempää kuin teillä on. Osan niistä täytyisi luopua hevosistaan, sillä en voisi jättää tänne kolmea henkivartijaani!» — Hän otti esille kellon. — »Kello on lähes kolme. Nuorempi de Bouillé lähti kello puoli yksi. Hänen isänsä on varmaankin sijoittanut joukkoja tien varrelle jonkun matkan päähän toisistaan. Sitä mukaa kuin ritari de Bouillé ilmoittaa näille, ne saapuvat tänne… Täältä on Stenayhin vajaa neljäkymmentä kilometriä. Kahdessa tai kahdessa ja puolessa tunnissa sen välin ratsastaa. Yön mittaan saapuu tänne siis joukko toisensa jälkeen ja kello viiden kuuden tienoissa voi markiisi de Bouillé olla itsekin täällä, ja silloin voimme vaarattomasti ja väkivaltaa käyttämättä lähteä Varennesista ja jatkaa matkaamme.»
Herttua myönsi ehdotuksen johdonmukaisesti perustelluksi, mutta silti hän tunsi vaistomaisesti, että tiettyinä hetkinä ei pidä kuulla johdonmukaisuuden ääntä.
Hän kääntyi kuningattareen päin ja rukoili katseellaan tätä antamaan toisenlaiset ohjeet, tai että tämä ainakin yrittäisi saada kuninkaan peruuttamaan äskeiset määräyksensä.
Mutta kuningatar ravisti päätänsä.
»En ota mitään vastuulleni», sanoi hän. »Kuningas saa määrätä. Minun velvollisuuteni on totella. Olen muuten samaa mieltä kuin kuningas: markiisi de Bouillé on pian täällä.»
Herttua kumarsi ja vetäytyi syrjään. Hän ryhtyi neuvottelemaan de Damasin kanssa ja viittasi henkivartijoitakin tulemaan tähän neuvotteluun.