XXXI
Catherine-parka!
Huoneen näyttämöasetuksessa oli tapahtunut pieni muutos.
Kuninkaallinen prinsessa ei ollut jaksanut voittaa väsymystä ja madame Elisabeth ja rouva de Tourzel olivat panneet hänet nukkumaan veljen viereen.
Hän oli vaipunut unen helmaan.
Madame Elisabeth oli jäänyt vuoteen viereen ja nojasi sängynpatsaaseen.
Kulmakarvat vihaisissa kurtuissa kuningatar seisoi takan edessä katsellen vuoroin kuningasta, joka istui eräällä tavaramytyllä, vuoroin oven suussa neuvottelevia upseereja.
Muuan kahdeksankymmenen ikäinen vaimo oli polvillaan, kuin alttarin edessä, vuoteen ääressä, missä lapset nukkuivat. Hän oli prokuraattorin isoäiti. Häneen oli tehonnut lasten kauneus ja kuningattaren ylhäinen ilme; hän oli langennut polvilleen, vuodatti hereitä kyyneliä ja rukoili hiljaa.
Mikä oli sen rukouksen sisältö, jonka hän esitti Jumalalle? Sekö että Jumala antaisi anteeksi näille pikku enkeleille vai että nämä enkelit antaisivat anteeksi ihmisille?
Herra Sausse ja valtuuston jäsenet olivat poistuneet luvattuaan kuninkaalle, että vaunut kyllä valjastettaisiin.
Mutta kuningattaren katse todisti liiankin selvästi, ettei hän luottanut tuohon lupaukseen. Herttua tuntui olevan samaa mieltä, koskapa sanoi de Damasille sekä de Floiracille ja Foucqille, jotka olivat seurannee! häntä, ynnä molemmille henkivartijoille:
»Hyvät herrat, älkäämme välittäkö kuninkaan ja kuningattaren näennäisestä tyyneydestä. Asema ei ole epätoivoinen, mutta tarkastelkaamme sitä oikealta näkökulmalta.»
Upseerit nyökkäsivät, merkiksi, että he kuuntelivat ja että herttua voisi jatkaa.
»On enemmän kuin luultavaa, että markiisi de Bouillé tietää jo, mitä on tapahtunut, ja että hän saapuu tänne kello viideksi tai kuudeksi, koska hänen pitäisi tällä haavaa olla Dunin ja Stenayn välimailla kuninkaan saksalaishusaarien kanssa. Hänen etuvartiostonsa voi hyvinkin olla täällä paria tuntia aikaisemmin kuin hän. Sillä nykyisessä asemassamme on kaikki mikä tuntuu mahdolliselta pantava täytäntöön. Mutta emme voi liioin väistää sitä tosiseikkaa, että neljä- tai viisituhatta miestä piirittää meitä ja että heti kun markiisi de Bouillén joukko-osastot tulevat paikalle, syntyy perin vaarallinen tilanne, kaamea ratkaisun hetki. Kuningas tahdotaan kenties viedä pois Varennesista, hänet pakotetaan nousemaan satulaan ja hänet viedään Clermontiin… Hänen henkeään uhataan, hän voi saada surmansa. Mutta tämä vaara, hyvät herrat, on vain hetkellinen, ja heti kun on päästy tullista ulos ja husaarit ovat marssineet kaupunkiin, oli näin tie selvä: Meidän on siis kestettävä korkeintaan kymmenisen minuuttia. Meitä on kymmenen; ottaen huomioon tämän talon aseman voimme toivoa, että meistä saa surmansa yksi minuutissa. Meillä on siis aikaa.»
Kuulijakunta tyytyi nyökäyttämään hyväksymisen merkiksi. Tämä uhrautuva alttius, joka oli valmis uhmaamaan kuolemaakin, tulkittiin mutkattomasti ja hyväksyttiin yhtä yksinkertaisesti.
»No niin, hyvät herrat», jatkoi herttua, »minun käsittääkseni menettelemme seuraavalla tavalla: ensimmäisen laukauksen kuullessamme, ensimmäisen huudon kuuluessa ulkoa me riennämme viereiseen huoneeseen. Me surmaamme kaikki siellä olevat ja valtaamme portaat ja ikkunat. Huoneessa on kolme ikkunaa, kolme meikäläistä puolustaa niitä, muut seitsemän sijoittuvat portaille, joita on helppo puolustaa niiden kierteismuodon vuoksi, sillä yksi mies voi siellä pitää puoliaan viittä kuutta hyökkääjää vastaan. Surmansa saaneitten meikäläisten ruumiitkin ovat henkiin jääneille jonkunlaisena suojana. Voi siis lyödä vetoa sata yhtä vastaan, että husaarit pääsevät kaupungin herroiksi, ennenkuin me olemme kuolleet viimeiseen mieheen, ja jos kuolemmekin, on historian maininta riittävänä ja kauniina palkkiona uhrautumisestamme.»
Nuoret miehet puristivat toistensa kättä kuten varmaankin tekivät muinaiset spartalaiset ennenkuin lähtivät taisteluun. Sitten jokainen asettui paikalleen: henkivartijat ja Isidor de Charny — jolle varattiin paikka, koska hän oli tilapäisesti poissa — sijoittuivat vartioimaan kolmea katuikkunaa, herttua de Choiseul asettui portaitten alapäähän, sitten de Damas, de Floirac, Foucq ja ne kaksi rakuunarykmentin aliupseeria, jotka olivat pysyneet uskollisina de Damasille.
Kun nämä valmistelut oli suoritettu, kuului kadulta hälinää.
Tulossa oli toinen lähetystö. Siihen kuuluivat ensinnäkin Sausse, joka tuntui olevan kaikkien lähetystöjen kantajäsen, kansalliskaartin päällikkö Hannonet ja kolme neljä valtuustonjäsentä.
He ilmoittautuivat ja kun kuningas arveli, että vaunut lopultakin olivat lähtökunnossa, käski hän lähetystön tulla sisälle.
Miehet astuivat sisälle. Nuoret miehet, jotka tarkastelivat heidän pienimpiäkin liikkeitään ja eleitään, olivat huomaavinaan Saussen piirteissä epäröintiä ja Hannonetin otsalla horjumattoman päättäväisyyden leiman. Kummatkaan merkit eivät olleet heidän mielestään suotuisia enteitä.
Samalla kertaa kuin lähetystökin tuli sisälle Isidor de Charnykin. Hän kuiskasi pari sanaa kuningattarelle ja lähti sitten taas nopeasti ulos.
Kuningatar peräytyi kalpeana vuoteen viereen, missä lapsukaiset nukkuivat.
Kuningas loi kysyvän katseen valtuuston edustajiin ja odotti, että he esittäisivät asiansa.
Mutta nämä vain kumarsivat kuninkaalle ja olivat vaiti.
Ludvig XVI oli käsittävinään väärin heidän aikeensa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »ranskalaiset on johdettu harhaan, he ovat vilpittömästi kiintyneet kuninkaaseensa. Väsyneenä yhtämittaisiin loukkauksiin, joita olen saanut kokea pääkaupungissa, minä olenkin päättänyt vetäytyä maaseudun sydämeen, jossa uhrautuvan alttiuden liekki vielä palaa. Siellä toivon löytäväni sen entisen rakkauden, jota kansani on alati tuntenut hallitsijoitansa kohtaan.»
Lähetystön jäsenet kumarsivat jälleen.
»Ja minä olen valmis todistamaan, että luotan kansaani», jatkoi kuningas. »Minä aion ottaa henkivartioston, jonka toinen puoli on kansalliskaartilaisia, toinen puoli vakinaisen armeijan miehiä. Tämä vartiosto saattaa minut Montmédyyn, jonne olen päättänyt vetäytyä. Sen vuoksi, herra päällikkö, pyydän teitä valitsemaan miehet kansalliskaartistanne ja valjastuttamaan hevoset vaunujeni eteen.»
Näitä sanoja seurasi lyhyt äänettömyys, jolloin Sausse odotti
Hannonetin ja Hannonet odotti Saussen puhuvan.
Lopulta Hannonet kumarsi ja vastasi:
»Sire, noudattaisin hyvin mielelläni teidän majesteettinne määräyksiä, mutta perustuslaissa on pykälä, joka kieltää kuningasta poistumasta valtakunnasta ja jokaista kunnon ranskalaista edistämästä hänen pakoaan.»
Kuningas säpsähti.
»Sen vuoksi», jatkoi Hannonet ja viittasi kuningasta antamaan hänen puhua sanottavansa loppuun, »sen vuoksi Varennesin valtuusto onkin päättänyt, ennenkuin kuninkaan sallitaan jatkaa matkaa, lähettää Pariisiin pikalähetin ja odottaa kansalliskokouksen vastausta».
Kuningas tunsi otsansa hiestyvän, kuningatar puraisi kalpeita huuliaan ja madame Elisabeth kohotti kätensä kohti taivasta.
»Seis, hyvät herrat», sanoi kuningas äänessä arvokkuutta, jonka hän osasi valita esiintymiseensä ratkaisevana hetkenä. »Enkö siis ole vapaa menemään minne haluan? Jos niin on, olen siis kahlehditumpi kuin vähäpätöisin alamaiseni.»
»Sire», vastasi kansalliskaartin päällikkö, »te olette alati oma herranne. Mutta kaikkia ihmisiä, kuningasta kuten yksinkertaisia kansalaisiakin, velvoittaa vannottu vala. Olette vannonut valan, noudattakaa ensimmäisenä lakia, sire. Teidän on ei ainoastaan näytettävä hyvää esimerkkiä vaan myöskin ylevästi täytettävä velvollisuutenne.»
Sillä välin herttua oli silmäillyt kuningatarta kysyvin katsein ja saatuaan mykkään kysymykseensä myöntävän vastauksen lähtenyt alas.
Kuningas oivalsi, että jos hän alistuisi vastustuksetta tähän kaupungin valtuuston kapinalliseen vaatimukseen — sillä hänen kannaltaan se oli kapinallisuutta — olisi hän hukassa.
Hän tunsi muuten entuudesta tuon saman vallankumouksellisen hengen, jota Mirabeau oli koettanut tukahduttaa maaseudulla. Hän oli nähnyt sen edessään Pariisissa heinäkuun 14, lokakuun 5 ja 6 päivänä ja huhtikuun 18 päivänä, silloin kun, kuningas oli halunnut tehdä kokeen vapaudellaan ja lähtenyt Saint-Cloudiin, mutta kansa oli tehnyt tyhjäksi hänen aikeensa.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »tämä on väkivaltaa. Mutta minä en ole niin eristetty kuin näyttää. Minulla on tuolla portin edessä neljäkymmentä uskollista miestä ja Varennesin lähitienoolla kymmenentuhatta sotilasta. Minä siis käsken teidän, herra päällikkö, valjastuttaa heti paikalla hevoset vaunujeni eteen. Kuuletteko, minä käsken, minä tahdon.»
Kuningatar lähestyi häntä ja kuiskasi:
»Hyvä, hyvä, sire! Henkemme voimme panna vaaralle alttiiksi, mutta älkäämme luopuko kunniastamme ja arvokkuudestamme!»
»Ja jos me kieltäydymme tottelemasta teidän majesteettianne», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »mikä on seuraus?»
»Seuraus on se, hyvä herra, että minäkin vetoan voimaan ja että te joudutte vastuuseen verestä, jonka vuodattamista olen tahtonut välttää ja joka tässä tapauksessa vuotaa teidän toimestanne.»
»Hyvä on, sire», sanoi kansalliskaartin päällikkö, »vedotkaa vain husaareihinne, minä aion turvautua kansalliskaartiin».
Ja hän poistui.
Kuningas ja kuningatar silmäilivät toisiaan miltei kauhistuneina. Kumpikaan heistä ei varmaankaan olisi uskaltanut tehdä mitään ratkaisevaa, ellei Saussen vaimo työnnettyään syrjään vuoteen vieressä yhä rukoilevan isoäidin, olisi tullut esille ja sanonut kuningattarelle rahvasnaisen suorasukaiseen, jäyhään tapaan:
»Kuulkaas, madame, tehän olette kuningatar vai kuinka?» Kuningatar kääntyi, sillä hänen arvoaan loukkasi kipeästi tuo enemmän kuin tuttavallinen puhuttelutapa.
»Niin olen», vastasi hän, »hetki sitten ainakin uskoin olevani».
»No, jos te olette kuningatar», jatkoi rouva de Sausse hämmentymättä, »annetaan teille neljäkolmatta miljoonaa, jotta pysyisitte paikoillanne. Paikka on minun mielestäni hyvä, koska siitä maksetaan hyvin. Miksi siis haluatte sen jättää?»
Kuningatar huudahti tuskasta, kääntyi kuninkaaseen päin ja sanoi:
»Ah, herra, kaikki, kaikki, kaikki, kunhan ei vain moista hävyttömyyttä!»
Hän otti vuoteelta nukkuvan kruununprinssin, riensi ikkunalle, aukaisi sen ja virkkoi kuninkaalle:
»Sire, näyttäytykäämme tuolle kansalle ja katsokaamme, onko se kauttaaltaan turmeltunutta. Jos niin on laita, vedotkaamme sotamiehiin ja rohkaiskaamme heitä sanoin ja liikkein.
Sen toki ansaitsevat ne, jotka ovat valmiit kuolemaan puolestamme!»
Kuningas oli seurannut häntä koneellisesti ja ilmestyi hänen kerallaan parvekkeelle.
Koko tori, jota Ludvig XVI ja Marie-Antoinette nyt joutuivat silmäilemään, oli ankaran kuohunnan näyttämönä.
Herttuan husaareista oli toinen puoli maassa, toinen puoli satulassa. Ne, jotka olivat jalan, olivat hajaantuneet kaupunkilaisten joukkoon ja sallivat näiden viedä ratsut kaikille suunnille. Heidät oli jo saatu houkutelluksi kansan puolelle. Toiset, satulassa olevat, näyttivät vielä tottelevan herttuaa, joka puhui heille saksaksi, mutta he osoittivat päällikölleen tovereitaan, jotka olivat pettäneet lippunsa.
Hiukan sivummalla Isidor de Charny, metsästyspuukko kädessä, välittämättä kaikesta tästä hälinästä, näytti odottavan jotakin miestä, kuten metsästäjä väijytyksessä vaanii saalistaan.
Viisisataa suuta huusi heti: »Kuningas, kuningas!»
Kuningas ja kuningatar astuivat parvekkeelle. Kuningatar kantoi käsivarsillaan kruununprinssiä.
Jos Ludvig XVI olisi ollut kuninkaallisessa tai sotilaallisessa asussa, jos hänen kädessään olisi ollut valtikka tai miekka, jos hän olisi puhunut sillä voimakkaalla, vakuuttavalla äänellä, joka siihen aikaan vielä kaikui kansan korvissa Jumalan ääneltä tai sen ääneltä, jonka Jumala oli taivaasta lähettänyt maan päälle, olisi hän voinut tehdä tuohon joukkoon toivotun vaikutuksen.
Mutta kuningas ilmestyi kansalleen sarastavan päivän valossa, siinä valjussa aamuhämärässä, joka rumentaa kaunottarenkin, kuningas oli pukeutunut palvelijaksi, hänen yllänsä oli harmaa nuttu, hän oli jauhoittamaton ja hänen päässänsä oli varemmin mainitsemamme inhoittava, pieni irtotukka; kuningas oli kalpea, likainen, parransänki kolmen päivän vanha, hänen paksut huulensa, kalsea katseensa ei ilmaissut ainoatakaan aatetta, ei yksinvallan eikä isyyden. Kuningas, joka tankkasi vuorotellen sanoja »hyvät herrat!» ja »rakkaat lapset!» ei siis ollut nyt parvekkeella seisoessaan läheskään sellainen, jommoisena hänen kuninkuuden ystävien, vieläpä vihollistenkin mielestä olisi pitänyt esiintyä.
Ja kuitenkin herttua de Choiseul huusi: »Eläköön kuningas!» Ja Isidor de Charny huusi: »Eläköön kuningas!» Ja niin voimakas oli vielä kuninkuuden arvovalta, että huolimatta siitä ulkoasusta, joka tällä kerralla vastasi tuiki huonosti kuninkuudesta vallalla ollutta yleistä käsitystä, jotkut äänet toistivat: »Eläköön kuningas!»
Mutta silloin kajahti paljoa kantavampana toinen huuto: »Eläköön kansa!» Kansalliskaartin päällikkö sen lausui.
Tuo huuto oli tällä hetkellä kapinaa. Kuningas ja kuningatar huomasivat, että osa husaareistakin toisti sitä.
Marie-Aritoinette puolestaan päästi raivonhuudahduksen, pusersi rintaansa vasten kruununprinssiä, lapsi-parkaa, joka ei tajunnut näiden tapahtumien kantavuutta, kumartui aidakkeen yli ja hampaitaan kiristellen sähähti joukkoon sanan:
»Heittiöt!»
Jotkut kuulivat tuon sanan ja vastasivat uhkauksilla. Tori oli yhtä ainoaa kuohuntaa ja äänekästä hälinää.
Epätoivoissaan herttua de Choiseul oli valmis uhraamaan henkensä. Hän yritti vielä kerran tehota husaareihin.
»Husaarit», huusi hän, »kunnianne kautta, pelastakaa kuningas!»
Mutta silloin ilmestyi näyttämölle uusi esiintyjä parinkymmenen aseellisen miehen ympäröimänä.
Se oli Drouet. Hän oli tulossa valtuuston kokouksesta, jossa hänen yllytyksestään oli tehty päätös, että kuningas oli estettävä jatkamasta matkaansa.
»Haa», huudahti hän ja lähestyi herttuaa, »te haluatte ryöstää kuninkaan? Hyvä on, minä sanon teille, että saatte hänet haltuunne vain vainajana!»
Herttua vuorostaan astui miekka koholla Drouetia kohden.
Mutta kansalliskaartin päällikkö astui väliin.
»Jos tulette askeltakaan lähemmäksi», sanoi hän herttualle, »niin minä tapan teidät!»
Silloin syöksyi esiin muuan mies joukon uhkauksista piittaamatta.
Se oli Isidor de Charny. Drouetia juuri hän oli väijynyt.
»Pois tieltä, pois tieltä!» huusi hän ja työntyi ratsullaan väkijoukkoon. »Tuo mies kuuluu minulle!»
Ja puukko ojossa hän hyökkäsi Drouetin kimppuun.
Mutta juuri kun hän oli tavoittamaisillaan miehensä, kuului yhtaikaa kaksi laukausta: toinen ammuttiin pistoolilla, toinen kiväärillä.
Pistoolinluoti litistyi Isidorin solisluuta vasten.
Kiväärinluoti lävisti hänen rintansa.
Molemmat aseet laukaistiin niin läheltä, että poloinen uhri kirjaimellisesti peittyi ensin liekkiin, sitten savuun.
Hänen nähtiin levittävän kätensä ja kuultiin jupisevan:
»Catherine-parka!»
Puukko kirposi hänen kourastaan, hän kaatui poikkiteloin hevosen lautasille ja luisui sitten maahan.
Kuningattarelta pääsi kauhunhuudahdus. Hän oli vähällä pudottaa kruununprinssin sylistään heittäytyessään taaksepäin. Hän ei siis nähnyt toista ratsumiestä, joka nelisti Dunin suunnalta ja tunkeutui niin sanoaksemme siihen vakoon, jonka poloinen Isidor oli kyntänyt väkijoukkoon.
Kuningas seurasi kuningatarta ja sulki ikkunan.
Nyt eivät vain jotkut harvat äänet huutaneet: »Eläköön kansa!» eivät vain husaariluopiot sitä huutaneet, vaan koko väkijoukko ja joukon mukana nekin parikymmentä husaaria, jotka viimeiseen saakka olivat pysyneet uskollisina: kuninkuuden viimeinenkin toivo ja tuki oli pettänyt!
Kuningatar heittäytyi nojatuoliin ja peitti kasvot käsiinsä. Hän ajatteli äskeistä surullista tapausta: hän oli nähnyt Isidor de Charnyn kaatuvan hänen puolestaan niinkuin aikaisemmin Georgesin.
Mutta äkkiä kuului ovelta kovaa melua, joka sai hänet kohottamaan katseensa.
Emme yritä kuvailla, mitä kaikkea naisen ja kuningattaren sydän tunsi seuraavan sekunnin vierähtäessä.
Kynnykselle ilmestyi Olivier de Charny, kalpeana ja yltyleensä verisenä veljensä syleilyn jäljiltä.
Kuningas näytti menettäneen ryhtinsä kokonaan.