XXXII
Charny
Huone tulvahti täyteen kansalliskaartilaisia ja muuta väkeä, joka uteliaisuuttaan oli rientänyt paikalle.
Kuningattaren täytyi sen vuoksi hillitä ensimmäinen vaistomainen liikkeensä nousta ja rientää Charnyta vastaan, pyyhkiä nenäliinallaan veri hänen vaatteistaan ja lausua hänelle muutama lohdunsana, sydämestä sydämeen lähtevä lohdunsana.
Mutta hän voikin vain suoristautua tuolillaan, ojentaa kätensä häntä kohden ja kuiskata:
»Olivier…!»
Synkkänä ja tyynenä Charny teki merkin vieraille kuuntelijoille ja sanoi lempeällä, mutta lujalla äänellä:
»Anteeksi, hyvät herrat, minun täytyy saada puhua heidän majesteetilleen.»
Kansalliskaartilaiset yrittivät vastata, että he olivat tulleet nimenomaan estämään, ettei kuningas pääsisi kosketuksiin ulkomaailman kanssa. Charny puristi kalpeat huulensa yhteen, rypisti kulmakarvojaan, aukaisi päällystakkinsa, jolloin tuli näkyviin kaksi pistoolia, ja toisti ehkä entistäkin lempeämmällä, mutta juuri siksi sitä uhkaavammalta kuulostavalla äänellä: »Hyvät herrat, minulla oli kunnia sanoa jo teille, että haluan puhua kahdenkesken kuninkaan ja kuningattaren kanssa.»
Ja hän teki vieraille kuuntelijoille merkin poistua huoneesta.
Tuo ääni ja tuo voima, jolla Charny hallitsi itseään ja sen vuoksi myöskin muita, palauttivat de Damasiin ja kuninkaan molempiin henkivartijoihin tarmon, joka oli heidät hetkeksi jättänyt. Työntäen edellään kansalliskaartilaisia ja uteliaita he puhdistivat huoneen vieraasta väestä.
Tällöin kuningatar ymmärsi, mikä hyöty tuollaisesta miehestä olisi ollut kuninkaan vaunuissa, ellei hovisääntö olisi pakottanut rouva de Tourzelia jäämään paikoilleen.
Charny silmäili ympärilleen todetakseen, että kuningattaren ympärillä oli tällöin vain uskollisia palvelijoita. Sitten hän astui lähemmäksi ja sanoi:
»Madame, tässä minä nyt olen. Minulla on seitsemänkymmentä husaaria kaupungin porttien ulkopuolella. Luulen voivani luottaa heihin. Mitä määräätte minut tekemään?»
»Oh, sanokaa ensin», kysyi kuningatar saksaksi, »mitä teille on tapahtunut, Charny-parka?»
Charny teki merkin, että de Malden, joka ymmärsi saksaa, oli saapuvilla.
»Ah», jatkoi kuningatar ranskaksi, »kun emme enää nähneet teitä, luulimme teidän kuolleen?»
»Valitettavasti, madame», vastasi Charny syvän alakuloisesti, »minun vuoroni ei vielä ollut kuolla, poloinen veljeni Isidor tällä kertaa…»
Ja hänen silmänsä kyyneltyivät.
»Mutta», kuiskasi hän, »kyllä minunkin vuoroni tulee…»
»Charny, Charny, minä kysyn, mitä teille on tapahtunut ja miksi katositte sillä lailla paristamme», sanoi kuningatar.
Sitten hän lisäsi puoliääneen saksaksi:
»Olemme kaivanneet teitä, varsinkin minä.»
Charny kumarsi.
»Luulin veljeni ilmoittaneen teidän majesteetillenne, minkä takia poistuin hetkeksi luotanne.»
»Niin, tiedän. Te lähditte ajamaan takaa Drouet-heittiötä ja me pelkäsimme jo, että tuossa takaa-ajossa teille oli sattunut jokin onnettomuus.»
»Minulle sattui tosiaankin hyvin ikävä onnettomuus. Kaikista ponnisteluista huolimatta en voinut tavoittaa häntä ajoissa! Joku paluuta tekevä kyytimies oli sanonut hänelle, että teidän majesteettinne vaunut, joiden hän oli luullut menevän Verdunin tietä, olivatkin menossa Varennesiin. Silloin hän oikaisi Argonnen metsään. Pariin otteeseen yritin ampua hänet pistooleillani, mutta pistoolit olivat panostamattomat. Olin ottanut Sainte-Menehouldissa väärän hevosen, olin saanut herra Dandoinsin ratsun minulle tarkoitetun asemasta. Minkä sille voi, madame! Se oli kohtalon oikku! Minä seurasin häntä metsäänkin, mutta en tuntenut teitä. Hän sen sijaan tunsi pienimmät polutkin. Kaiken lisäksi iltahämärä muuttui yhä sankemmaksi. Niin kauan kuin näin hänet, seurasin häntä kuin varjoa; niin kauan kun kuulin, seurasin hänen askeltensa ääntä. Mutta tuo ääni lakkasi kuulumasta kuten varjokin oli häipynyt, ja minä olin yksin, metsään eksyneenä, pimeän ympäröimänä… Ah, madame, olen mies, te tunnette minut… tällä hetkellä en itke, mutta siellä metsässä, sankassa pimeässä minä vuodatin kiukun kyyneliä ja huusin raivosta!»
Kuningatar ojensi hänelle kätensä.
Charny kumarsi ja kosketti huulillaan tuota kättä..
»Mutta kukaan ei vastannut huutoihini», jatkoi Charny. »Koko yön harhailin metsässä ja aamun sarastaessa huomasin tulleeni lähelle Gèvesin kylää, joka on Varennesista Duriin kulkevan tien varrella… Oliko teidän onnistunut välttää Drouet, kuten hänen oli onnistunut välttää minut? Se oli mahdollista. Siinä tapauksessa te olitte lähteneet Varennesista ja minun oli turhaa yrittää sinne. Oliko teidät vangittu Varennesissa? Jos niin oli käynyt, ei minun avustani olisi minkäänlaista hyötyä, koska olin yksin. Päätin siis jatkaa matkaa Duniin päin. Ennenkuin ehdin perille, tapasin tiellä herra Deslonin ja sata husaaria. Hän oli huolestunut, muttei hänkään tiennyt mitään. Hän oli vain nähnyt herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin karauttavan täyttä neliä Stenayn taholle. Miksi he eivät olleet puhuneet hänelle mitään? Varmaankin he epäilivät häntä. Mutta minä tunnen Deslonin kunnon aatelismieheksi. Arvasin, että teidän majesteettinne oli pidätetty Varennesissa ja että de Bouillé ja de Raigecourt olivat paenneet mennäkseen ilmoittamaan asiasta kenraalille. Kerroin kaikki Deslonille ja vannotin häntä seuraamaan minua husaareineen. Hän suostui heti, mutta jätti kolmekymmentä miestä vartioimaan Maus-joen siltaa. Tuntia myöhemmin olimme Varennesin edustalla — olimme ratsastaneet yhdessä tunnissa parikymmentä kilometriä! — ja minä halusin ryhtyä hyökkäykseen heti, raivata tien selväksi kuninkaan ja teidän majesteettinne luokse. Mutta me näimme katusulun katusulun takana. Olisi ollut mieletöntä yrittää selviytyä niistä rynnäköllä. Minä aloitin neuvottelut. Paikalle tuli muuan kansalliskaartilaisvartiosto. Minä pyysin siltä lupaa saada yhdistää husaarini kaupungissa majailevaan husaarijoukkoon. Sitä lupaa ei myönnetty. Silloin pyysin päästä kuninkaan puheille, ja koska näytti siltä, että tämä pyyntö evättäisiin kuten edellinenkin, kannustin minä ratsuani, kiidätin yli ensimmäisen katusulun, sitten toisen… Kaupungilta kuuluvan metelin opastamana nelistin eteenpäin ja saavuin torille juuri kun… teidän majesteettinne poistui parvekkeelta. Ja nyt», lopetti Charny, »odotan teidän majesteettinne ohjeita».
Kuningatar puristi vielä kerran Charnyn käsiä omissaan.
Sitten hän kääntyi kuninkaaseen päin, joka yhä istui tylsänä mietteissään, ja sanoi:
»Sire, oletteko kuullut, mitä uskollinen palvelijanne, kreivi de Charny on puhunut?»
Mutta kuningas ei vastannut.
Silloin kuningatar nousi ja meni hänen luoksensa.
»Sire», huomautti hän, »nyt ei ole sekuntiakaan hukattavana.
Valitettavasti olemme tuhlanneet aikaa liikaakin! Tässä on herra de
Charny, jonka käytettävissä on seitsemänkymmentä hänen sanojensa mukaan
täysin taattua miestä ja joka nyt odottaa ohjeitanne.»
Kuningas ravisti päätänsä.
»Sire, taivaan tähden, antakaa ohjeet!»
Charny rukoili niitä katseellaan, kuningatar äänellään.
»Ohjeet?» kertasi kuningas. »Ei minulla ole ohjeita antaa.
Minähän olen vanki. Tehkää mitä luulette voivanne tehdä.»
»Hyvä», sanoi kuningatar, »siinä onkin kaikki mitä pyydämme».
Ja hän veti Charnyn syrjään ja sanoi:
»Teillä on nyt avoin valtakirja. Tehkää, kuten kuningas sanoi, kaikki mitä luulette voivanne tehdä.»
Sitten hän lisäsi kuiskaten:
»Mutta tehkää pian ja toimikaa tarmokkaasti tai muutoin olemme hukassa!»
»Hyvä on, madame», vastasi Charny. »Sallikaa minun neuvotella hetkinen noiden herrojen kanssa. Mitä me päätämme, se pannaan heti täytäntöön.»
Tällöin astui herttua de Choiseul huoneeseen. Hänen kädessään oli muutamia veriseen nenäliinaan kiedottuja papereita.
Hän ojensi ne sanaa lausumatta Charnylle.
Kreivi ymmärsi, että ne paperit oli löydetty hänen veljeltään. Hän otti käteensä tuon verisen perinnön, kohotti nenäliinan huulilleen ja suuteli sitä.
Kuningatar nyyhkytti.
Mutta Charny ei edes kääntynyt. Hän pani paperit poveensa ja sanoi:
»Hyvät herrat, voitteko auttaa minua siinä viimeisessä yrityksessä, johon aion nyt ryhtyä?»
»Olemme valmiit uhraamaan siihen henkemme», vastasivat nuoret miehet.
»Voitteko taata minulle kymmenen uskollisina pysynyttä miestä?»
»Meitä on tässä kahdeksan, yhdeksän.»
»Hyvä. Minä palaan seitsemänkymmenen husaarini luo.
Minun hyökätessäni katusulkuja vastaan hyökkäätte te takaapäin. Tämä hyökkäys jakaa heidän huomionsa kahtaalle, joten minä kykenen valtaamaan katusulut. Yhdistynein voimin me sitten tunkeudumme tänne saakka ja viemme kuninkaan.»
Vastaukseksi nuoret miehet ojensivat kätensä Charnylle.
Kreivi kääntyi sitten kuningattareen päin.
»Madame», sanoi hän, »tunnin kuluttua teidän majesteettinne on vapaa tai minä olen vainaja».
»Voi, kreivi, kreivi, älkää lausuko sitä sanaa! Se koskee minuun liian kipeästi!»
Olivier vahvisti kumarruksella äskeisen vakuutuksensa ja piittaamatta uudesta melusta ja hälinästä, joka oli tunkeutumassa taloon, hän riensi ovelle päin.
Mutta juuri kun hän laski kätensä säpille, aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi uusi henkilö tuomaan lisänsä tähän jo ennestäänkin hyvän monivivahteiseen murhenäytelmään.
Tulija oli neljänkymmenen tai viidenviidettä vuoden ikäinen, jonka piirteet olivat synkät ja ankarat. Viisto kaulanauha, auennut takki, väsymyksestä tulehtuneet silmät, pölyiset vaatteet todistivat selvästi, että hänkin oli, jonkun voimakkaan intohimon kannustamana, taivaltanut nopeasti pitkän matkan.
Hänen vyössään näkyi kaksi pistoolia ja kupeella heilui sapeli.
Ovea avatessaan hän huohotti eikä voinut äännähtääkään. Hän näytti rauhoittuvan vasta kun huomasi kuninkaan ja kuningattaren. Tyydytetyn koston hymy levisi hänen kasvoilleen ja välittämättä toisarvoisista henkilöistä, jotka olivat ryhmittyneet huoneen perälle, hän kohotti kätensä jo oviaukossa, jonka hän miltei täytti kookkaalla varrellaan, ja sanoi:
»Kansalliskokouksen nimessä minä vangitsen teidät kaikki!»
Salamannopeasti herttua de Choiseul syöksähti esiin pistooli kädessä. Hänkin kohotti kätensä ampuakseen tuon uuden tulokkaan, joka julkeudessaan ja päättäväisyydessään tuntui voittavan kaikki, mitä tähän asti oli nähty.
Mutta vieläkin nopeammalla liikkeellä kuningatar tarttui hänen uhkaavaan käteensä ja sanoi herttualle puoliääneen:
»Älkää jouduttako perikatoamme, herra. Kärsivällisyyttä! Näin me voitamme aikaa, eikä markiisi de Bouillé voi enää olla kaukana.»
»Olette oikeassa, madame», vastasi herttua.
Kuningatar silmäili Charnyta ihmeissään, ettei kreivi ollut syöksynyt esille tätä uutta vaaraa torjumaan. Mutta omituista! Charny näytti haluavan väistellä tuon uuden tulokkaan katsetta ja oli siirtynyt huoneen pimeimpään soppeen.
Mutta kuningatar, joka tunsi kreivin, aavisti, että oikean hetken vaatiessa Charny tulisi esille tuosta pimeästä ja salaperäisyydestä.