I.
Kello kuudesta yhdeksään illalla
Kansa oli astunut palatsiin niinkuin astutaan petoeläimen luolaan. [Romaani on suoranaista jatkoa Marseljeesille]. Se ilmaisi tunteensa huudoilla: "Kuolema sudelle! Kuolema naarassudelle! Kuolema sudenpennuille!"
Jos se olisi tavannut kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin, olisi se, empimättä ja arvellen käyvänsä oikeutta, katkaissut nämä kolme päätä samalla iskulla.
Myöntäkäämme, että se olisi ollut heidän onnensa!
Kun eivät tavanneet niitä, joita huudoillaan ajoivat takaa, joita etsivät kaapeista, verhojen takaa, vuodevaatteinen alta, voittajat suuntasivat kostonsa kaikkeen, esineihin kuten ihmisiinkin — he särmäsivät ja pirstoivat kaikki yhtä tunteettoman julmasti — näihin seiniin, joiden sisällä oli päätetty Pärttylinyön ja Marskentän verilöylyt ja jotka nyt haastoivat hirveää kostoa.
Kuten lukija huomaa, emme yritä pestä kansaa puhtaaksi. Päinvastoin olemme kuvanneet sen likaiseksi ja veriseksi kuten se olikin. Mutta kiiruhtakaamme heti lisäämään, että voittajat lähtivät palatsista verisin, mutta tyhjin käsin! [Myöhemmin näemme Elokuun 10 päivän vallankumouksen historiasta, että kansa ampui kaksisataa ihmistä varkaudesta syytettyinä.]
Peltier, jota ei voine syyttää puolueellisuudesta isänmaanystävien hyväksi, kertoo, että muuan viinikauppias, Mallet nimeltään, toi kansalliskokoukselle sataseitsemänkymmentäkolme louisdoria, jotka oli löydetty palatsissa surmatun papin taskuista, että kaksikymmentäviisi sanskulottia raahasi kokoukseen arkun, joka oli täynnä kuninkaan hopeisia pöytäastioita: että muuan sotilas viskasi puheenjohtajan pöydälle Pyhän Ludvigin ritarijärjestön ristin; toinen heitti samalle pöydälle sveitsiläiskellon, kolmas tukun assignaatteja, neljäs pussillisen écu-rahoja, viides koristuksia, kuudes timantteja ja seitsemäs kuningattarelle kuuluneen lippaan, jossa oli tuhatviisisataa louisdoria.
"Ja", lisää historioitsija ivallisesti, huomaamatta, että hän tulee näin ylistäneeksi kaikkia näitä miehiä, "ja kansalliskokous lausui pahoittelunsa, kun se ei tuntenut näiden vaatimattomien kansalaisten nimiä, jotka olivat uskollisesti kantaneet sen helmaan kaikki nämä kuninkaalta varastetut aarteet".
Me emme liehakoi kansaa. Me tiedämme, että se on kaikkein kiittämättömin, oikullisin, häälyväisin valtias. Me kerromme sekä sen rikokset että hyveet.
Tuona päivänä se oli julma; se punasi kätensä hekumoiden. Tuona päivänä aatelismiehiä viskattiin elävinä ikkunoista katuun, sveitsiläisiä, eläviä tai kuolleita, silvottiin portailla, rinnasta riuhtaistuja ihmissydämiä puserreltiin kourissa kuin sieniä, ihmispäitä kannettiin piikkien kärjissä. Tuona päivänä tämä kansa joka piti alhaisena tekona varastaa kellon tai Pyhän Ludvigin ristin — antautui kaikkiin koston ja julmuuden kammottaviin iloihin.
Ja silti, keskellä tätä elävien teurastusta ja vainajien häväistystä, se joskus armahtikin, kuten kylläinen leijona.
Rouvat de Tarente, de la Roche-Aymon, de Ginestons ja neiti Pauline de Tourzel olivat jääneet Tuilerieihin, kuningattaren hylkääminä. He olivat paenneet lisäksi Marie-Antoinetten huoneeseen. Kun palatsi oli vallattu, kuulivat he kuolevien huudot ja voittajien uhkailut, lähestyvät askelet, kiireiset, hirveät, säälimättömät askeleet.
Rouva de Tarente meni avaamaan oven.
"Astukaa sisälle", sanoi hän, "täällä on vain naisia".
Voittajat astuivat sisälle, käsissä savuavat kiväärit ja veriset sapelit.
Naiset lankesivat polvilleen.
Surmaajat kohottivat jo puukkonsa heidän päänsä päälle sanoen heitä rouva Veton neuvojiksi, Itävallattaren uskotuiksi, mutta silloin muuan Pitoun lähettämä, pitkäpartainen mies huusi kynnykseltä:
"Säästäkää naiset, älkää tuottako häpeää kansalle!" Ja naiset säästettiin.
Rouva Campan, jolle kuningatar oli sanonut: "Odottakaa minua, minä palaan pian tai lähetän noutamaan teidät luokseni… Jumala yksin tietää, minne!" — rouva Campan odotteli huoneessaan kuningattaren paluuta tai että häntä tultaisiin hakemaan.
Hän itse kertoo olleensa ihan tolkuton tämän hirveän metelin raivotessa, ja kun hän ei nähnyt sisartansa, joka varmaankin oli piiloutunut johonkin verhojen taa tai ryöminyt jonkun huonekalun suojaan, arveli hän löytävänsä tämän jostakin keskikerroksen huoneesta, mutta siellä hän tapasi vain kaksi hovinaistansa ja erään jättiläiskokoisen miehen, kuningattaren palvelijan.
Vaikka olikin päästänsä pyörällä, rouva Campan oivalsi, että vaara uhkasi tuota palvelijaa eikä häntä.
"Paetkaa toki", huusi hän, "paetkaa, onneton! Kaikki muut palvelijat ovat jo kaukana!… Paetkaa, vielä on aikaa!"
Mies yritti nousta, mutta lysähti takaisin ja vaikeroi:
"Voi, minä en jaksa, kuolemanpelko on lamauttanut minut!"
Tällä hetkellä ilmestyi kynnykselle joukko humalaisia, raivopäisiä, veren tahraamia miehiä, jotka syöksyivät palvelijan kimppuun ja silpoivat hänet kappaleiksi.
Rouva Campan ja molemmat kamarineidot pakenivat pikku portaille.
Nähdessään kolmen naisen yrittävän pakosalle osa murhaajista syöksyi heidän perässään, ja naiset oli pian tavoitettu.
Kamarineidot lankesivat polvilleen ja tarttuivat, rukoillen murhaajilta armoja, käsillään sapelinteriin.
Rouva Campan, joka oli ehtinyt portaitten yläpäähän, tunsi äkkiä raivoisan kouran tarttuvan hänen selkäänsä pidättääkseen hänet vaatteista. Hän näki sapelinterän välähtävän päänsä päällä surmaavan salaman lailla, hän mittasi sen lyhyen hetken, joka erottaa elämän ikuisuudesta ja joka kaikessa lyhyydessäänkö sisältää suunnattomasti vanhoja muistoja, mutta silloin kuului portaitten alapäästä käskemään tottunut ääni lausuvan:
"Mitä te teette siellä ylhäällä?"
"Hei", vastasi murhaaja, "mikä hätänä?"
"Naisia ei surmata, kuuletteko?" sanoi ääni alhaalta.
Rouva Campan oli polvillaan. Sapeli oli jo kohonnut hänen päänsä päälle: hän tunsi jo kivun, jonka saisi seuraavassa sekunnissa kokea.
"Nouse, kurja nainen!" sanoi hänelle pyöveli. "Kansa säästää sinut!"
Mitä teki kuningas tällä välin Logographen aitiossa?
Kuninkaan oli nälkä, ja hän pyysi päivällistä.
Hänelle tuotiin leipää, viiniä, kana, kylmää paistia ja hedelmiä.
Kuten kaikki Bourbon-sukuiset hallitsijat, kuten Henrik IV, kuten Ludvig XIV, kuningas oli suursyömäri. Hänen henkisten mielenliikutustensa takana, jotka harvoin paljastuivat hänen pöhöttyneillä, velttolihaksisilla kasvoillaan, vaanivat alati seuraavat kaksi voimakasta ruumiillista tarvetta: uni ja nälkä. Olemme nähneet, että hänen oli täytynyt päästä nukkumaan palatsissa, ja nyt me näemme, että hänen täytyi saada syödä kansalliskokouksessa.
Kuningas mursi leivän ja paloitti kanan ikäänkuin olisi ollut metsästysretken ruoka-aika, välittämättä tuon taivaallista häntä silmäilevistä katseista.
Näiden katseiden joukossa oli muuan silmäpari, joka paloi, kun ei voinut itkeä: kuningattaren silmät.
Hän oli evännyt kaikki; epätoivo rasitti häntä.
Hänestä tuntui, että hänen jalkansa olivat juuttuneet Charnyn kallisarvoiseen vereen ja että hänen täytyisi jäädä siihen asentoon ikiajoiksi ja elää hautakukan lailla saamatta muuta ravintoa kuin minkä kuolema hänelle antoi.
Hän oli kärsinyt paljon Varennesin matkalla; hän oli kärsinyt paljon Tuileries-palatsin vankeudessa; hän oli kärsinyt paljon viime yönä ja tänä päivänä, mutta hän ei liene kärsinyt sentään milloinkaan niin kuin nyt nähdessään kuninkaan syövän.
Ja kuitenkin tilanne oli ollut kyllin vakava riistämään ruokahalun jokaiselta toiselta kuin Ludvig XVI:lta.
Kansalliskokous, mistä kuningas oli tullut hakemaan suojaa, tarvitsi itsekin suojelusta. Se ei salannutkaan heikkouttaan.
Aamupäivällä se oli yrittänyt estää Suleaun murhaa, muttei ollut voinut.
Kello kahdelta se oli yrittänyt estää sveitsiläisten teloituksen, muttei ollut voinut.
Nyt sitä itseään uhkasi mielettömäksi kiihtynyt joukko, joka huusi:
"Viralta pois, viralta pois!"
Valiokunta kokoontui kaikessa kiireessä.
Vergniaud oli siinä mukana. Hän antoi puheenjohtajan toimen Guadetille, jottei valta mitenkään pääsisi girondelaisten käsistä.
Valiokunnan jäsenten neuvottelu oli lyhyt; se neuvotteli jotenkuten kiväärinpaukkeen ja tykkien jyskeen kajahdellessa ympärillä.
Vergniaud piteli kynää ja sepitti kuninkuuden väliaikaista lakkauttamista koskevan asetusehdotuksen.
Hän astui istuntosaliin alakuloisena ja masentuneena yrittämättä peitellä alakuloisuuttansa tai masentunutta mielialaansa, sillä hän joutuisi antamaan viimeisen takeen kuninkaalle siitä, kuinka hän kunnioitti kuninkuutta, ja vieraalle, kuinka hän kunnioitti kestiystävyyttä.
"Hyvät herrat", sanoi hän, "erikoisvaliokunnan nimessä minä esitän teille hyvin jyrkät toimenpiteet, mutta minä vetoan teidät vallanneeseen murheelliseen mielentilaan uskaltaakseni toivoa, että isänmaan pelastukseksi te hyväksytte ne heti."
* * * * *
"Kansalliskokous toteaa, että isänmaata uhkaavien vaarojen mitta on täysi, että valtakuntaa jäytävä paha johtuu pääasiallisesti siitä epäluottamuksesta, jota toimeenpanovallan haltijan esiintyminen on herättänyt sodassa, joka hänen nimessään on julistettu maan perustuslakia ja kansallista itsenäisyyttä vastaan, ja että tämä epäluottamus on kaikkialla valtakunnassa johtanut ajatukseen Ludvig XVI:lle uskotun vallan lakkauttamisesta.
Toisaalta lakiasäätävä kansalliskokous ei halua laajentaa omaa valtaansa vallananastuksella eikä se voi sovelluttaa perustuslaeille vannomaansa valaa eikä lujaa tahtoaan pelastaa maan vapautta muutoin kuin vetoamalla kansan määräämisvaltaan.
Siksi se säätää seuraavaa:
– Ranskan kansa kutsutaan valitsemaan kansalliskonventti.
– Toimeenpanovalta lakkautetaan toistaiseksi. Päivän kuluessa julkaistaan asetus kuninkaalliseen huonekuntaan kuuluvan kuvernöörin nimittämisestä.
– Kuninkaan sivililistan suoritus lakkautetaan.
– Kuningas ja kuninkaallinen perhe jäävät lakiasäätävän kansalliskokouksen haltuun, kunnes Pariisi rauhoittuu.
– Departementti valmistuttaa heidän asunnokseen Luxembourgin, missä kansalaiset vartioivat heitä."
* * * * *
Kuningas kuunteli asetusta tavanomaisen kylmästi.
Kun Vergniaud sitten palasi puheenjohtajan paikalle, kumartui kuningas aitiostaan häneen päin ja sanoi:
"Tiedättekö, että se, mitä nyt teette, ei ole vallan perustuslaillista?"
"Se on totta, sire", vastasi Vergniaud, "mutta se on ainoa keino pelastaa teidän henkenne. Ellemme hyväksy viraltapanoa, vievät ne teiltä pään!"
Kuningas liikautti huuliaan ja hartioitaan kuin sanoakseen: "Se on mahdollista." Sitten hän istuutui entiselle paikalleen.
Hänen päänsä yläpuolella alkoi kello lyödä.
Hän laski jokaisen lyönnin.
Kun viimeinen oli lakannut kaikumasta, sanoi hän:
"Yhdeksän."
Kansalliskokouksen laatimassa asetuksessa sanottiin, että kuningas ja kuninkaallinen perhe jäisivät lakiasäätävän kansalliskokouksen haltuun, kunnes Pariisi rauhoittuisi.
Kello yhdeksän salin tarkastajat tulivat noutamaan kuningasta ja kuningatarta opastaakseen heidät heille varattuun tilapäiseen asuntoon.
Kuningas viittasi heitä odottamaan hetken.
Tällöin oli tosiaankin esillä kysymys hänelle tärkeästä asiasta: ministerien nimittäminen.
Sota-, sisäasiain ja talousministerit oli jo nimitetty: niiksi olivat tulleet kuninkaan erottamat Roland, Clavières ja Servan.
Jäljellä olivat oikeus-, meri- ja ulkoasiain ministerien paikat.
Danton nimitettiin oikeusministeriksi, Monge meriministeriksi ja Lebrun ulkoasiain ministeriksi.
Kun tämä viimeksi mainittu ministerinpaikka oli täytetty, sanoi kuningas:
"Lähtekäämme."
Ja hän nousi ja poistui ensimmäisenä.
Kuningatar seurasi häntä. Hän ei ollut nauttinut mitään Tuilerieistä lähdettyään, ei edes lasillista vettä.
Madame Elisabeth, kruununprinssi, kuninkaallinen prinsessa, rouva de
Lamballe ja rouva de Tourzel seurasivat heitä.
Kuninkaalle varattu huoneisto oli vanhan feuillantti-luostarin ylimmässä kerroksessa. Siinä oli asunut arkistonhoitaja Camus, ja siihen kuului neljä huonetta.
Ensimmäiseen huoneeseen, joka suoraan sanoen oli vain eteinen, jäivät kuninkaan palvelijat, jotka uskollisina seurasivat hänen kovan onnensa mukana.
Heitä olivat Poixin ruhtinas, parooni d'Aubier, herrat de Saint-Pardon, de Goguelat, de Chamillé ja Hue.
Kuningas otti haltuunsa seuraavan huoneen.
Kolmas tarjottiin kuningattarelle. Se oli ainoa paperoitu huone. Marie Antoinette heittäytyi heti vuoteelle ja pureutui sen poikkipielukseen tuntien tuskaa, johon ei voi verratakaan teloituspyörällä koettuja tuskia.
Molemmat lapset jäivät hänen luoksensa.
Neljäs, hyvin ahdas huone tuli madame Elisabethin, rouva de Lamballen ja rouva de Tourzelin osalle, ja he sijoittuivat siihen parhaansa mukaan.
Kuningattarelta puuttui kaikkea, sillä häneltä oli riistetty rahakukkaro ja kello siinä mylläkässä, joka oli syntynyt kansalliskokouksen oven edessä. Liinavaatteita hän ei tietenkään ollut ottanut mukaansa Tuilerieistä lähtiessään.
Hän lainasi viisikolmatta louisdoria rouva Campanin sisarelta ja lähetti noutamaan liinavaatteita Englannin lähetystöstä.
Illalla kansalliskokous kuulutti soihtujen valossa Pariisin kaduilla, minkä päätöksen se oli päivemmällä tehnyt.