II
Kello yhdeksästä kahteentoista
Sivuuttaessaan Carrousel-aukion nämä soihdut valaisivat surullista näkyä!
Päätaistelu oli käyty, mutta se jatkui vielä ihmisten sydämessä, sillä viha ja epätoivo elivät taistelun jälkeen.
Aikalaisten kuvaukset ja rojalistinen perintätaru ovat kauan ja hartaasti säälineet, kuten mekin olemme valmiit tekemään, niitä korkeita päitä, joiden otsalta tämä kauhea päivä riisti kruunun. Ne ovat merkinneet muistiin sveitsiläisten ja aatelismiesten osoittaman uljuuden, kurin ja uhrautuvaisuuden, ne ovat laskeneet veripisarat, jotka valtaistuimen puolustajat vuodattivat, mutteivät ole laskeneet kansan ruumiita, äitien, sisarten, leskien kyyneliä.
Mainitkaamme niistä pari sanaa.
Jumalalle, joka korkeassa viisaudessaan ei ainoastaan salli, vaan myöskin johtaa maanpäällisiä tapahtumia, veri on verta, kyynelet kyyneliä.
Vainajien lukumäärä oli rahvaan joukossa paljoa huomattavampi kuin sveitsiläisten ja aatelismiesten riveissä.
Katsokaamme, mitä Elokuun 10 päivän vallankumouksen historian kirjoittaja, samainen Peltier, rojalisti, siitä sanoo.
"Elokuun 10 päivä maksoi ihmiskunnalle arvioita seitsemänsataa sotilasta ja kaksikymmentäkaksi upseeria, kaksikymmentä kuningasmielistä kansalliskaartilaista, viisisataa liittoutunutta, kolme kansallisten joukkojen päällikköä, neljäkymmentä poliisia, yli sata kuninkaan palvelijaa, kaksisataa varkaudesta ammuttua[Olemme vuosien 1830 ja 1848 keikauksissa nähneet tämän kansanomaisen oikeudenkäytön uudistuvan.], feuillantti-luostarissa surmatut yhdeksän kansalaista, herra de Clermont-d'Amboisen, ja lähes kolmetuhatta rahvaanmiestä, jotka saivat surmansa Carrousel-aukiolla, Tuileriein puutarhassa tai Ludvig XV:n torilla, yhteensä noin neljätuhatta kuusisataa ihmistä."
Se onkin ymmärrettävissä: olemme nähneet, minkälaisiin varokeinoihin oli ryhdytty Tuileriein vahvistamiseksi. Sveitsiläiset olivat yleensä ampuneet lujien muurien suojasta, hyökkääjät sensijaan saivat torjua iskut pelkällä rinnallaan.
Kolmetuhatta viisisataa hyökkääjää, laskematta mukaan niitä kahtasataa varasta, jotka oli ammuttu, oli siis tuhoutunut! Voi otaksua haavoittuneita olleen lähes yhtä paljon; elokuun 10 päivän vallankumouksen historioitsija puhuu vain kuolleista.
Monet näistä kolmestatuhannesta viidestäsadasta sanokaamme puolet — olivat aviomiehiä, köyhiä, perheenisiä, jotka sietämätön kurjuus oli ajanut taisteluun ja tarttumaan ensimmäiseen käsille osuneeseen aseeseen tai lähtemään aseettomina ja jotka kuolemaan mennessään jättivät hökkeleihinsä nälkiintyneet lapset ja epätoivoiset äidit.
Sen kuoleman he olivat löytäneet joko Carrousel-aukiolla, missä taistelu oli alkanut, tai palatsin huoneissa, missä se oli jatkunut, tai Tuileriein puutarhassa, missä se oli sammunut.
Kello kolmesta iltapäivällä kello yhdeksään illalla oli Madelainen hautausmaahan kuopattu kaikessa kiireessä kaikki asetakkiset sotamiehet.
Rahvaan ruumiitten laita oli toisin: roskarattaat korjasivat ja kuljettivat ne vastaaviin kaupunginosiin. Melkein kaikki vainajat olivat Saint-Antoinen tai Saint-Marceaun esikaupunkilaisia.
Sinne — etenkin Bastiljin ja Arsenalin toreille, Maubertin ja
Panthèonin toreille — ne ladottiin vieri viereen.
Joka kerta kun tällaiset kaameat, raskaasti kulkevat ajoneuvot, jotka jättivät jälkeensä verisen viivan katukivitykselle, saapuivat jompaankumpaan näistä työläiskortteleista, joukko äitejä, vaimoja, sisaria ja lapsia piiritti ne kuolettava tuska sydämessä. [Lukekaa Micheletiä, kansan ainoaa, rehellistä historioitsijaa.] Ja sitä mukaa kuin saatiin varmuus elämästä tai kuolemasta, puhkesivat ilmoille huudot, uhkaukset ja nyyhkytykset. Ne olivat ennenkuulumattomia ja tuntemattomia kirouksia nämä huudot, jotka pahaa ennustavien yölintujen lailla räpyttelivät siipiään pimeässä ja lensivät vaikeroivina synkeää Tuileriein palatsia kohden. Ne leijailivat kuin korppiparvi taistelukentän yläpuolella uhaten kuningasta, kuningatarta, hovia, sitä itävaltalaista kamarillaa, joka kuningatarta ympäröi, niitä aatelisia, jotka häntä neuvoivat. Yhdet vannoivat vastaista kostoa — ja he kostivat syyskuun 2 päivänä ja tammikuun 21 päivänä — toiset tarttuivat jälleen piikkiin, sapeliin, pyssyyn ja humaltuneina silmin ahmimastaan verestä marssivat Pariisiin tappamaan… Surmaamaan ketkä? Surmaamaan, mitä oli jäljellä sveitsiläiskaartista, nuo ylimykset, tuon hovin, surmaamaan kuninkaan, surmaamaan kuningattaren, jos heidät missä tapaisivat!
Jos heille olisi sanottu: "Mutta surmaamalla kuninkaan ja kuningattaren te teette heidän lapsensa orvoiksi, surmaamalla ylimykset te aiheutatte maailmaan leskiä, surupukuisia sisaria!" olisivat vaimot, sisaret ja lapset vastanneet: "Mutta mekin olemme orpoja, mekin olemme surupukuisia sisaria, mekin olemme leskiä!" Ja sydän nyyhkytystä tulvillaan he menivät kansalliskokouksen ja Abbayen eteen, iskivät päänsä niiden oviin ja huusivat: "Kostoa, kostoa!"
Verinen, savuava Tuileriein palatsi oli hirveä nähtävyys. Sieltä olivat kaikki paenneet. Jäljelle olivat jääneet vain ruumiit ja kolme neljä vartiostoa, jotka pitivät silmällä, etteivät vainajia muka tuntemaan tulleet yölliset vieraat pääsisi ryöstämään poloista kuninkaallista asuntoa, jonka ovet oli puhkaistu ja ikkunat pirstottu.
Jokaisessa eteishuoneessa ja kaikkien portaitten juurella oli vahti.
Horloge-paviljongin, toisin sanoin pääportaitten, vartiostoa komensi muuan nuori kansalliskaartin kapteeni, jossa tämä kauhea hävitys näytti herättävän syvää sääliä — mikäli saattoi päätellä hänen kasvojensa ilmeestä, aina kun hän näki ruumisvankkurit, jotka jostakin syystä sivuuttivat hänen vartiopaikkansa — mutta jonka ruumiillisiin tarpeisiin tapahtunut hirmunäytelmä ei näyttänyt vaikuttaneen yhtään sen enempää kuin kuninkaaseenkaan, sillä kellon lähetessä yhtätoista illalla hän oli tyydyttämässä kauheaa ruokahaluaan neljä naulaa painavan leivän avulla, jota hän piteli vasemmassa kainalossaan, puukolla aseistetun oikean käden leikatessa siitä ehtimiseen paksuja viiluja; ne hän sitten työnsi suuhun, joka oli oikeassa mittasuhteessa saamaansa ravintomäärään.
Nojaten eteishuoneen kannatuspylvääseen hän katseli, kun luo haamujen lailla liikkuva äitien, vaimojen ja tytärten muodostama äänetön kulkue liukui hänen ohitseen. Sinne tänne pantujen tuohusten valossa nämä haeskelijat kävivät noutamassa sammuneesta kraatterista isiensä, puolisoittensa ja poikiensa ruumiit.
Äkkiä nuori kapteeni säpsähti. Hän oli äkännyt haamun kaltaisen olennon, jonka kasvot olivat puoleksi harson peitossa.
"Rouva kreivitär de Charny!" jupisi hän.
Haamu sivuutti hänet mitään kuulematta ja pysähtymättä.
Nuori kapteeni viittasi luoksensa luutnanttinsa.
Luutnantti tuli.
"Désiré", sanoi kapteeni, "tuossa on muuan tohtori Gilbertin tuntema nais-parka, joka varmaankin on tullut hakemaan miestänsä vainajien joukosta. Minun täytyy seurata häntä siltä varalta, että hän tarvitsisi tietoja tai apua. Jätän sinun huostaasi vartioston päällikkyyden. Valvo kahden puolesta!"
"Hitossa", vastasi luutnantti jota kapteeni oli puhutellut Désiréksi ja me täydellisemmin Désiré Maniquetiksi — "sinun naisesi on tavattomasti ylimyksen näköinen!"
"Hän onkin ylimys!" myönsi kapteeni. "Kreivitär!"
"Mene siis, minä vartioin kahden edestä."
Kreivitär de Charny oli ehtinyt portaitten ensimmäiseen käänteeseen, kun kapteeni erkani pylvään nojasta ja alkoi seurata häntä pysytellen kunnioittavasti viidentoista askelen päässä hänestä.
Nuori mies ei ollut erehtynyt. Poloinen Andrée etsi tosiaankin miestänsä, mutta hän ei hakenut tätä epäilyksestä värähdellen, vaan epätoivon luoma synkkä varmuus sydämessä.
Kun Pariisin tapahtumien kaiut herättivät heidät ilon ja onnen lumoista, oli Charny sanonut vaimolleen kalpeana, mutta päättävästi:
"Rakas Andrée, Ranskan kuningas on hengenvaarassa ja tarvitsee kaikki puolustajansa. Mitä minun on tehtävä?"
Andrée oli vastannut:
"Mentävä sinne minne velvollisuutesi sinua kutsuu ja kuoltava kuninkaan puolesta, jos se on välttämätöntä."
"Mutta sinä?" oli Charny kysynyt.
"Oh, älä ole minusta huolissasi!" oli Andrée vastannut. "Koska minä olen elänytkin vain sinussa, Jumala varmaankin sallii minun kuolla kanssasi."
Nämä ylevät sydämet olivat heti sopineet asiasta. Siitä ei keskusteltu enempää. Tilattiin postihevoset ja lähdettiin. Viittä tuntia myöhemmin he astuivat Coq-Héron-kadun varrella olevaan pikku hotelliin.
Samana iltana — kuten olemme nähneet — ja hetkellä, jolloin Gilbert, hänen vaikutusvaltaansa luottaen, kirjoitti hänelle ja kehoitti häntä tulemaan Pariisiin. Charny oli mennyt kuningattaren luokse, yllä tavanomainen meriupseerin virkapuku.
Siitä hetkestä alkaen hän ei ollut poistunut kuningattaren luota; sen me jo tiedämmekin.
Andrée oli sulkeutunut naistensa pariin rukoilemaan. Hetken hänkin oli ajatellut jäljitellä miehensä uhrautumista ja lähteä pyytämään entistä tointansa kuningattaren palveluksessa, kuten hänen miehensä oli tarjoutunut kuninkaan palvelukseen, mutta hän ei ollut rohjennut.
Elokuun 9 päivä oli kulunut hänelle syvässä ahdistuksessa, mutta mitään varmaa hän ei ollut saanut kuulla.
Elokuun 10 päivänä kello yhdeksältä aamupuolella hän oli kuullut ensimmäiset tykinlaukaukset.
On tarpeetonta mainita, että jokaisen laukauksen kajahdus pani hänen sydämensä värisemään viimeistä ydinhermoa myöten.
Kello kahdelta ammunta taukosi.
Oliko kansa voittaja vai voitettu?
Hän lähetti tiedustelemaan: kansa oli voittaja!
Kuinka oli Charnyn käynyt tässä hirveässä taistelussa? Andrée tunsi hänet: kreivi oli ollut mukana kaikilla voimillaan.
Hän lähetti tiedustelemaan uusia tietoja: hänelle kerrottiin, että melkein kaikki sveitsiläiset oli surmattu, mutta melkein kaikki ylimykset olivat pelastuneet.
Andrée odotteli.
Charny voisi tulla valepukuisena, Charnyn tarvitsisi ehkä paeta viivyttelemättä: hevoset valjastettiin; ja niille annettiin apetta ajoneuvojen edessä.
Hevoset ja vaunut odottelivat isäntää, mutta Andrée tiesi hyvin, että uhkasipa isäntää millainen vaara tahansa, tämä ei lähtisi hänettä.
Hän aukaisutti portit, jottei mikään viivästyttäisi Charnyn pakoa, jos
Charny pakenisi, ja hän jatkoi odotteluaan.
Tunnit vierivät.
– Jos hän on piiloutunut jonnekin, päätteli Andrée itsekseen, — hän ei voi lähteä piilopaikastaan ennen yötä… Odottakaamme siis yön tuloa!
Yö tuli, mutta Charnyta ei kuulunut.
Elokuussa yö tulee myöhään.
Vasta kello kymmeneltä Andrée menetti kaiken toivonsa. Hän kietoi harsohuivin päänsä ympärille ja lähti.
Matkansa varrella hän tapasi joukoittain vaimoja, jotka vääntelivät käsiään, ja laumoittain aseellisia miehiä, jotka huusivat: "Kostoa!"
Hän kulki molempien joukkojen keskellä. Edellisten tuska ja jälkimäisten kiukku suojelivat häntä. Eikä sinä iltana naisille äkäiltykään, vaan miehille.
Sinä iltana naiset itkivät puolella jos toisellakin.
Andrée saapui Carrousel-aukiolle. Hän kuuli kansalliskokouksen päätöstä julistettavan.
Kuningas ja kuningatar olivat kansalliskokouksen suojeluksessa, siinä kaikki, mitä hän käsitti. Hän näki parit kolmet vankkurit ja kysyi, mitä niissä vankkureissa kuljetettiin. Hänelle vastattiin, että niissä oli Carrousel-aukiolta ja Royale-pihalta kerättyjä ruumiita.
Sinne asti vasta oli ehditty vainajien korjuupuuhassa.
Andrée päätteli itsekseen, ettei Charny ollut taistellut Carrousel-aukiolla eikä Royale-pihalla, vaan kuninkaan tai kuningattaren oven edessä.
Hän kulki Royale-pihan yli, astui isoon eteishuoneeseen ja alkoi nousta portaita.
Juuri sillä hetkellä Pitou, jolla, kapteeni kun oli, oli isoon eteiseen sijoitetun vartioston päällikkyys, näki ja tunsi hänet sekä lähti häntä seuraamaan.