II
Kuinka täti Angéliqueen vaikutti ilmoitus, että hänen sisarenpoikansa aikoi mennä naimisiin Catherine Billotin kanssa
Pitou oli käynyt ilmoittamassa tulevasta avioliitostaan de Longprélle, joka asui Ormet-kadun varrella. Pormestari, jolla ei ollut, kuten täti Angéliquella, syytä kantaa kaunaa Billotin perheelle, onnitteli Pitouta siitä kunnon työstä, jonka tämä oli tehnyt.
Pitou kuunteli tuiki kummastuneena. Hän ei käsittänyt, kuinka hän onneaan järjestäessään tuli samalla tehneeksi kunnon työn.
Aito tasavaltalaisena Pitou kiitteli enemmän kuin koskaan tasavaltaa, sillä kun kirkolliset vihkimiset oli poistettu, oli kaikki aikaa vaativat toimenpiteetkin poistettu.
Herra de Longpré ja Pitou sopivat, että seuraavana lauantaina Catherine
Billot ja Ange Pitou vihittäisiin raatihuoneella.
Sitä seuraavana päivänä, sunnuntaina, piti huutokaupalla myytämän
Pisseleun maatila ja Boursonnesin linna.
Maatila oli arvioitu neljänsadan tuhannen frangin ja linna kuudensadan tuhannen frangin arvoiseksi.
Assignaattien arvo oli laskenut huimaavasti. Yhdellä louisdorilla sai yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia.
Mutta kenelläkään ei ollut enää louisdoreja.
Pitou oli palannut juoksujalkaa ilmoittamaan Catherinelle hyvät uutisensa. Hän oli kiirehtinyt kahdella päivällä sovittua vihkimispäivää ja pelkäsi nyt, että tämä kiirehtiminen olisi Catherinelle jotenkuten vastenmielistä.
Catherine ei näyttänyt pahastuvan, ja Pitou oli ylen onnellinen.
Mutta Catherine vaati, että Pitou käväisisi toistamiseen täti Angéliquen luona ilmoittaakseen tälle vihkimispäivän ja kutsuakseen hänet siihen juhlatilaisuuteen.
Täti Angélique oli Pitoun ainoa sukulainen, ja vaikkei tämä sukulainen ollutkaan kovin helläluonteinen, tuli Pitoun silti esiintyä huomaavasti häntä kohtaan.
Torstaiaamuna Pitou siis lähti Villers-Cotteretsiin, käydäkseen toistamiseen tervehtimässä täti Angéliquea.
Kello löi yhdeksän, kun hän saapui perille.
Tällä kerralla täti Angélique ei ollut ovella, ikäänkuin täti Angélique olisi tiennyt odottaa Pitouta; ovi oli lukittu.
Pitou arveli, että täti oli jo lähtenyt jonnekin, ja ihastui ikihyväksi sellaisesta onnenpotkauksesta. Vierailu oli tehty, ja hyvin hellä ja hyvin kunnioittava kirje saisi korvata puheen, jonka hän oli aikonut pitää.
Mutta koska Pitou ennenkaikkea oli tunnontarkka mies, koputti hän lukitulle ovelle, ja kun kukaan ei vastannut, kehoitti hän tätiään avaamaan.
Pitoun kolkutuksen ja huudot kuullessaan muuan naapurivaimo tuli ulos.
"Kas, eukko Fagot", sanoi Pitou, "tiedättekö, onko tätini lähtenyt jonnekin?"
"Eikö hän vastaa?" kysyi eukko Fagot.
"Ei, kuten huomaatte. Hän on varmaankin ulkona." Eukko Fagot ravisti päätänsä.
"Minä olisin nähnyt hänen lähtevän", sanoi hän. "Minun oveni on tännepäin, ja ylen harvoin käy niin, ettei hän herättyään kävisi meiltä noutamassa kuumaa tuhkaa tallukkoihinsa. Sillä se poloinen vaimo-kulta on lämmitellyt itseään koko päivän. — Eikö ole niin, Farolet kuoma?"
Tämä välikysymys tehtiin uudelle esiintyjälle, joka avattuaan ovensa sekaantui keskusteluun.
"Mitä te sanotte, eukko Fagot?"
"Sanon, ettei täti Angélique ole lähtenyt ulos. Oletteko te nähnyt häntä tänään?"
"En ja voin vakuuttaa, että hän on kotosalla, sillä jos hän olisi lähtenyt jonnekin, olisivat ikkunaluukut auki."
"Kas, se on totta", myönsi Pitou. "Voi, hyvä isä, olisiko täti-rukalle sattunut jokin onnettomuus?"
"Se on hyvinkin mahdollista", virkkoi eukko Fagot.
"Se on enemmänkin kuin mahdollista, se on todennäköistä", sanoi Farolet miettivästi.
"Ah, hän ei tosiaankaan ole ollut minua kohtaan perin ystävällinen", sanoi Pitou, "mutta välipä sillä, olen kovin levoton… Kuinka pääsemme asiasta selville?"
"Eipä se ole kovinkaan vaikeaa", vastasi kolmas naapuri. "Lähetetään hakemaan lukkoseppä Rigolotia."
"Oven avataksemme se on tarpeetonta", sanoi Pitou. "Olen tottunut avaamaan sen veitselläni."
"Hyvä on. Avaa se siis, poikaseni", kehoitti Farolet. "M olemme todistajia, ettet tee sitä pahoin aikein."
Pitou otti esille veitsensä. Paikalle oli tällä välin kerääntynyt jo toistakymmentä naapuria, ja näiden nähden Pitou lähestyi ovea ja käsitteli veistänsä taidolla, joka todisti, että hän oli useammin kuin kerran turvautunut samaan keinoon päästäksensä nuoruusvuosiensa asuntoon. Lukonkieli siirtyi sijoiltaan, ja ovi aukeni.
Huone oli pilkkosen pimeä.
Oven auetessa sisälle pääsi jonkun verran valoa — talviaamun alakuloista, himmeää valoa — ja tässä hämärässä valossa alettiin vähitellen nähdä täti Angélique, joka makasi vuoteessaan.
Pitou huusi kahdesti:
"Täti Angélique! Täti Angélique!"
Vanhus pysyi liikkumattomana eikä vastannut.
Pitou lähestyi vuodetta ja kosketti täti Angéliquea kylkeen.
"Ah, hän on kylmä ja kankea!" huudahti hän.
Avattiin ikkuna.
Täti Angélique oli kuollut!
"Mikä onnettomuus!" vaikeroi Pitou.
"Eipä suuren suuri!" huomautti Farolet. "Täti Angélique ei sinua liikaa rakastanut, poikaseni."
"Se on mahdollista", vastasi Pitou, "mutta minä pidin hänestä paljon".
Kaksi isoa kyyneltä vierähti tuon kelpo nuorukaisen poskille.
"Voi poloista täti Angéliquea!" sanoi hän.
Ja hän polvistui vuoteen viereen.
"Kuulkaahan, herra Pitou", sanoi eukko Fagot, "jos tarvitsette apuamme, olemme käytettävissänne. Hyväinen aika, naapureita on tai ei ole!"
"Kiitos, eukko Fagot. Onko poikanne kotona?"
"On kyllä. — Hei, Fagotin!" huusi tuo kunnon vaimo.
Neljäntoista vuoden ikäinen poika ilmestyi kynnykselle.
"Tässä olen, äiti", sanoi hän.
"Se sopii", virkkoi Pitou. "Pyytäkää poikaanne juoksemaan Haramontiin ja sanomaan Catherinelle, ettei tämä olisi huolissaan, että minä olen tavannut täti Angéliquen vainajana… Täti-rukka…!"
Pitou pyyhki uudet kyyneleet silmistään.
"Ja että se pidättää minua Villers-Cotteretsissa", lisäsi hän.
"Oletko kuullut, pikku Fagot?" sanoi eukko Fagot.
"Olen."
"No, mars matkaan!"
"Mene Soissons-kadun kautta", neuvoi mietiskelevä Farolet, "ja ilmoita tohtori Raynalille, että täti Angéliquen äkillinen kuolema on todettava".
"Kuuletko?"
"Kyllä kuulen, äiti", sanoi poika.
Pikku Fagot pani jalat alleen ja kapaisi Soissons-kadulle, joka on
Pleux-kadun jatko.
Väkeä oli kertynyt paikalle yhä enemmän. Oven edustalla seisoskeli pian satakunta henkeä. Kaikki lausuivat mielipiteensä täti Angéliquen kuolemasta. Yhdet arvelivat sen johtuneen kauheasta jäykkäkouristuksesta, toiset sydänhalvauksesta ja kolmannet täydellisestä loppuunkulumisesta.
Kaikki kuiskailivat:
"Ellei Pitou ole ihan pöhkö, löytää hän kelpo aarteen kaapin ylimmältä laudalta, voipytyn pohjalta, olkikuvon alta tai jostakin pellavasukasta."
Kesken kaiken saapui paikalle tohtori Raynal kaupungin veronkantomiehen kanssa.
Pian saataisiin kuulla, mihin tautiin täti Angélique oli kuollut.
Tohtori Raynal astui sisälle, lähestyi vuodetta, tutki ruumista, paineli kädellään sydänalaa ja vatsanpohjaa sekä selitti koko kuulijakunnan suureksi hämmästykseksi, että täti Angélique oli kuollut yksinkertaisesti viluun ja luultavasti myöskin nälkään.
Tämä selitys pusersi Pitoun silmistä entistä hereämmät kyynelet.
"Voi, täti-parkaa, poloista tätiä!" vaikeroi hän. "Ja minä kun luulin häntä rikkaaksi. Voi, kurjaa minua, joka hylkäsin hänet! Ah, jospa olisin sen tiennyt…! Se ei ole mahdollisia, tohtori Raynal, se ei voi olla mahdollista!"
"Tutkikaa ruokakaappia ja katsokaa, onko siellä leipää, katsokaa, onko puulaatikossa puita. Sanoin hänelle alati, että hän kuolisi näin, se vanha saituri!"
Tehtiin, kuten lääkäri neuvoi: ei kalikkaakaan puulaatikossa, ei leivän murustakaan ruokakaapissa.
"Voi, miksei hän puhunut minulle!" huudahti Pitou. "Olisin käväissyt metsästä hakemassa hänelle polttopuita, olisin ruvennut salametsästäjäksi ravitakseni hänet. — Se on teidänkin vikanne", lisäsi poloinen nuorukainen syyttäen niitä, jotka olivat paikalla, "miksette sanoneet minulle, että hän oli köyhä?"
"Emme sanoneet teille hänen olevan köyhän, herra Pitou", vastasi Farolet, "siitä äärettömän yksinkertaisesta syystä, että kaikki luulivat häntä varakkaaksi".
Tohtori Raynal peitti hurstilla täti Angéliquen kasvot ja lähti ovelle päin.
Pitou riensi hänen luokseen.
"Te lähdette, herra Raynal?" sanoi hän.
Täti Angéliquen nojatuoli 290
"Entä mitä minä täällä tekisin, poikaseni?"
"Onko hän ihan varmasti kuollut?"
Lääkäri kohautti olkapäitään.
"Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!" vaikeroi Pitou. "Ja kuollut viluun, kuollut nälkään!"
Tohtori Raynal kehoitti nuorukaista tulemaan lähemmäksi.
"Nuori mies", sanoi hän tälle, "neuvon sinua silti etsimään ylhäältä ja alhaalta, ymmärräthän?"
"Mutta, herra Raynal, koska kerran väitätte hänen kuolleen nälkään ja viluun…"
"On nähty kitupiikkejä", sanoi Raynal, "jotka ovat kuolleet nälkään ja viluun lojuessaan aarteellaan".
Sitten hän kohotti sormen huulilleen ja sanoi:
"Vaiti!"
Ja hän lähti.