III
Täti Angéliquen nojatuoli
Pitou olisi kenties harkinnut syvemminkin, mitä tohtori Raynal oli sanonut hänelle, mutta silloin hän näki kaukaa Catherinen, joka, lapsi sylissä, riensi täti Angéliquen asunnolle päin.
Siitä lähtien kun kuultiin, että täti Angélique tiettävästi oli kuollut nälkään ja viluun, naapurien tarjoukset tehdä hänelle viimeinen palvelus olivat muuttuneet vähemmän auliiksi.
Catherine saapui siis kreivin aikaan. Hän selitti, että koska hän piti itseään jo Pitoun vaimona, hänen velvollisuutensa olisi tehdä täti Angéliquelle viimeinen palvelus. Sen hän suorittaisi yhtä hellin ja kunnioittavin käsin kuin kaksi ja puoli vuotta aikaisemmin äidilleen.
Pitou järjestäisi sillävälin kaikki kuntoon hautajaisia varten, jotka olisi toimitettava kahden päivän perästä, sillä äkillistä kuolemantapausta koskevan lain mukaan täti Angélique voitiin haudata vasta kahden vuorokauden kuluttua.
Asiasta olisi puhuttava vain pormestarille, puusepälle ja haudankaivajalle. Uskonnolliset menot oli poistettu hautajaisista kuten vihkimisestäkin.
"Rakas ystävä", sanoi Catherine Pitoulle, kun tämä otti hattunsa lähteäkseen herra de Longprén puheille, "eikö tämän tapauksen jälkeen ole paikallaan, että vihkimisemme siirretään päivää tai paria tuonnemmaksi?"
"Ihan niinkuin haluatte, neiti Catherine", vastasi Pitou.
"Eikö sinustakin tunnu oudolta, jos samana päivänä, jolloin hautaat tätisi, suoritat niin tärkeän toimituksen kuin vihkiminen on?"
"Minulle se tosiaan onkin tärkeä toimitus", myönsi Pitou, "koska se merkitsee vastaista onneani".
"No niin, hyvä ystävä, neuvottele herra de Longprén kanssa, ja mitä hän sanoo, se tehdään."
"Tapahtukoon niin, neiti Catherine."
"Ja lisäksi meille voisi koitua onnettomuutta, jos meidät vihitään näin lähellä hautaa…"
"Oh", sanoi Pitou, "kun kerran tulen mieheksenne, en salli onnettomuuden kajota meihin!"
"Rakas Pitou", sanoi Catherine, "siirtäkäämme se maanantaihin… Kuten huomaat, minä koetan niin paljon kuin mahdollista yhdistää toivomuksesi siihen, mikä on sopivaa."
"Voi, neiti Catherine, kaksi päivää on pitkä aika!"
"Mutta kun olet jaksanut odottaa viisi vuotta…"
"Kahden vuorokauden aikana voi sattua monenlaista."
"Sinä aikana ei satu mitään sellaista, joka saisi minut rakastamaan sinua vähemmän, rakas Pitou, ja koska se oman väitteesi mukaan on ainoa seikka, mitä pelkäät…"
"Niin, ainoa, ainoa, neiti Catherine!"
"Hyvä, siinä tapauksessa… Isidor?"
"Mitä, äiti?" vastasi lapsi.
"Sano pappa Pitoulle: 'Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa sinua aina!'"
Lapsi toisti viattomalla äänellään:
"Älä pelkää, pappa Pitou, äiti rakastaa sinua paljon ja äiti rakastaa sinua aina!"
Tämän vakuutuksen jälkeen Pitou ei enää empinyt lähteä de Longprén puheille.
Pitou palasi tunnin perästä. Hän oli järjestänyt kaikki, hautauksen ja vihkimisen, sekä maksanut kaikki kulut ennakolta.
Lopulla rahoillaan hän oli ostanut polttopuita ja elintarpeita kahdeksi päiväksi.
Olikin jo aika hänen palata. Tässä viheliäisessä Pleuxin talossa, johon viima pääsi kaikista raoista, saattoi helposti kuolla viluun.
Pitou tapasikin Catherinen puolikohmettuneena.
Catherinen toivomuksen mukaan vihkiminen oli lykätty maanantaiksi.
Seuraavat kaksi päivää ja kaksi yötä kuluivat eivätkä Catherine ja Pitou poistuneet toistensa luota hetkeksikään. He valvoivat nämä kaksi yötä vainajan vuoteen ääressä.
Vaikka Pitou polttikin takassa suunnatonta roihua, tunkeutui tuuli asumukseen purevana ja jäätävänä. Pitou päättelikin itsekseen, että mikäli täti Angélique ei ollut kuollut nälkään, hän oli varsin hyvin voinut kuolla viluun.
Koitti hetki, jolloin ruumis oli vietävä kalmistoon. Matka ei ollut pitkä, sillä täti Angéliquen asunto oli miltei hautuumaan laidassa.
Koko Pieux ja osa kaupunkiakin tulivat saattamaan vainajaa tämän viimeiseen leposijaan. Maaseudulla naiset aina tulevat hautaustilaisuuteen. Pitou ja Catherine olivat surupuvussa.
Kun toimitus oli päättynyt, kiitti Pitou mukana olleita omasta ja vainajan puolesta. Ja sitten kun kukin vuorollaan oli pirskottanut vihkivettä vanhan neidin haudalle, sanottiin Pitoulle hyvästi.
Jäätyään yksikseen Pitou kääntyi sille taholle, minne oli Catherinen jättänyt. Catherine ei ollut enää hänen vierellään. Hän oli pikku Isidorin kanssa polvillaan erään hautakummun ääressä, jonka neljässä nurkassa kasvoi kypressi.
Tämä hauta oli eukko Pillotin hauta.
Nämä neljä kypressiä Pitou oli noutanut metsästä ja istuttanut haudalle.
Pitou ei halunnut häiritä Catherinea tässä hartaudenharjoituksessa. Mutta koska hän tiesi, että rukouksen päätyttyä Catherinen olisi ankara vilu, kiiruhti hän asuntoon sytyttääkseen takkaan valtavan roihun.
Valitettavasti muuan seikka esti häntä toteuttamasta tätä kaunista aietta: puuvarasto oli näet aamulla poltettu loppuun.
Pitou raapi korvansa taustaa. Hänen viimeiset kolikkonsa olivat huvenneet leivän ja polttopuiden ostoon.
Pitou silmäili ympärilleen, arvioiden, minkä huonekalun hän voisi uhrata hetken tarpeeseen.
Valittavana olivat sänky, leipälaari ja täti Angéliquen nojatuoli.
Leipälaari ja sänky olivat vielä käyttökelpoiset, vaikkeivät muuten paljon arvoiset. Mutta nojatuoli oli jo hajoamistilassa eikä pitkiin aikoihin kukaan muu kuin täti Angélique ollut uskaltanut siihen istuutua.
Nojatuoli siis tuomittiin.
Pitou menetteli tällöin kuin vallankumousoikeus — tuskin oli tuomio julistettu, kun se jo pantiin täytäntöön.
Pitou painoi toisen polvensa vanhuuttaan mustuneelle marokkonahkaiselle istuimelle, tarttui toiseen käsinojaan ja riuhtaisi.
Vasta kolmannella nykäyksellä käsinoja irtautui.
Ikäänkuin tämä silpominen olisi aiheuttanut viiltävää tuskaa, nojatuoli voihkaisi omituisesti. Jos Pitou olisi ollut taikauskoinen, olisi hän voinut kuvitella, että täti Angéliquen henki asusti tuossa nojatuolissa.
Mutta Pitoun ainoa taikausko oli hänen rakkautensa. Nojatuoli oli tuomittu lämmittämään Catherinea, ja vaikka siitä noruisi verta yhtä runsaasti ja vaikka se voihkisi yhtä haikeasti kuin Tasson metsän loihditut puut, nojatuoli oli pirstottava.
Pitou tarttui toiseen käsinojaan yhtä kovakouraisesti kuin äskeiseenkin ja voimakkaasti riuhtaisten hän irroitti sen selkänojasta, joka oli nyt miltei hajallaan.
Nojatuolista kuului jälleen omituinen metallinen ääni.
Pitou ei siitä piitannut. Hän tarttui runneltuun nojatuolin jalkaan, kohotti huonekalun päänsä päälle ja iski sen kaikin voimin lattiaan.
Tällä kerralla itse istuin meni kahtia halki ja Pitoun suureksi hämmästykseksi ammottavasta haavasta syöksyi esille — ei verivirta — vaan kultainen vuo.
Kuten muistettaneen, täti Angéliquen tapana oli ollut vaihtaa kertyneet neljäkolmatta hopealivreä yhteen louisdoriin ja piilottaa tämä louisdori nojatuoliin.
Pitou oli tolkuton; hän horjahteli tuiki hämmentyneenä; hän oli päästänsä pyörällä.
Hänen ensimmäinen liikkeensä oli lähteä noutamaan Catherinea ja pikku
Isidoria näyttääkseen heille, minkä aarteen hän oli löytänyt.
Mutta muuan hirveä ajatus pidätti hänet.
Mitä Pitou teki kultarahoilla
Näinköhän Catherine tulisikaan hänen vaimokseen, kun saisi tietää hänen olevan rikkaan?
Hän ravisti päätänsä.
"Ei", puheli hän, "ihan varmasti hän kieltäytyisi!"
Tuokion hän seisoi näin, liikkumattomana, mietteissään, huolestuneena.
Sitten hänen kasvoilleen levisi valoisa hymy.
Hän oli varmaankin keksinyt keinon, kuinka selviäisi pulmasta, johon tämä odottamaton rikkaus oli hänet vienyt.
Hän keräsi lattialle kierähtäneet kultarahat, ratkoi veitsellään istuimen halki ja penkoi koko jouhisen tappuratäytteen.
Koko istuin oli ahdettu täyteen kultarahoja.
Niistä tulisi kukkuroilleen se savikulho, missä täti Angélique oli aikoinaan paistanut sen kuuluisan kukon, joka aiheutti tädin ja sisarenpojan välillä varemmin esittämämme hirveän sananvaihdon.
Pitou laski kultarahat.
Niitä oli tuhat viisisataa viisikymmentä!
Pitoun rikkaus oli siis tuhat viisisataa viisikymmentä louisdoria eli kolmekymmentäseitsemäntuhatta kaksisataa livreä.
Ja koska yksi louisdori siihen aikaan oli yhdeksänsataa kaksikymmentä assignaattifrangia, oli Pitoun varallisuus siis miljoona kolmesataa kaksikymmentäkuusi tuhatta livreä!
Entä millä hetkellä tämä valtava omaisuus oli tullut hänen käsiinsä?
Hetkellä, jolloin hänen pystymättä ostamaan polttopuita oli täytynyt
Catherinea lämmittääkseen pirstota täti Angéliquen nojatuoli.
Mikä onni, että Pitou oli näin köyhä, että sää oli näin kylmä ja että nojatuoli oli näin vanha!
Kukapa tietää, mikä olisi ollut tämän kallisarvoisen nojatuolin kohtalo ilman näitä näköjään kohtalokkaita sattumia?
Pitou ryhtyi sullomaan kultarahoja taskuihinsa ja ravistettuaan vimmatusti jokaista nojatuolin palasta hän rakensi niistä takkaan rovion, iski tulta tuluksilla, jolloin hän löi yhtä monesti hyppysiinsä kuin limsiöön, sai lopulta taulan hehkumaan ja sytytti vapisevin käsin roihun palamaan.
Jo oli aikakin! Catherine ja pikku Isidor astuivat sisälle vilusta värjöttäen.
Pitou puristi lapsen rintaansa vasten, suuteli Catherinen jääkylmiä käsiä ja sanoi lähtiessään:
"Minun on toimitettava muuan välttämätön asia. Lämmitelkää ja odottakaa minua."
"Minne pappa Pitou menee?" kysyi Isidor.
"En tiedä", vastasi Catherine, "mutta koska hän juoksee noin rivakasti, on hän varmastikin menossa järjestämään jotakin, mikä ei koske häntä itseään, vaan sinua tai minua".
Catherine olisi voinut sanoa:
"Sinua ja minua."