IV
Mitä Pitou teki täti Angéliquen nojatuolista löytämillään kultarahoilla
Ei pidä unohtaa, että Pillotin maatila ja Charnyn linna aiottiin myydä seuraavana päivänä julkisella huutokaupalla.
Muistettaneen vielä, että maatilan hinnaksi oli määrätty neljäsataatuhatta frangia ja linnan hinnaksi kuusisataatuhatta frangia assignaatti-frangia.
Huutokauppa-päivänä de Longpré osti erään tuntemattoman henkilön nimiin molemmat tilukset yhteensä tuhannen kolmensadan viidenkymmenen louisdorin eli miljoonan kahdensadan neljänkymmenenkahden tuhannen assignaatti-frangin kauppasummasta.
Hän maksoi käteisellä.
Tämä tapahtui sunnuntaina, siis päivää ennen kuin Catherine ja Pitou vihittäisiin.
Sunnuntaina Catherine oli lähtenyt jo varhain aamulla Haramontiin joko järjestämään eräitä sievistysasioita, joita yksinkertaisimmallakin naisella on hoidettavana hääpäivänsä aattona, tai ollakseen poissa kaupungista päivänä, jolloin julkisesti myytäisiin se kaunis kartano, missä hänen nuoruutensa oli kulunut, missä hän oli ollut ylen onnellinen ja missä hän oli niin paljon kärsinyt!
Niinpä siis maanantaina, kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä, raatihuoneen portille kertynyt väkijoukko surkutteli ja ylisteli Pitouta, joka oli aikeissa ottaa vaimokseen rutiköyhän naisen — ja saisi kaupan päällisiksi lapsen, joka oli syntynyt äitiään rikkaampana, mutta oli nyt vieläkin köyhempi kuin tämä!
Sillävälin de Longpré kysyi Pitoulta kaavojen mukaisesti:
"Kansalainen Pierre Ange Pitou, otatteko vaimoksenne kansatar Anne
Catherine Billotin?"
Catherine Billotilta hän kysyi:
"Kansatar Anne Catherine Billot, otatteko aviomieheksenne kansalaisen
Pierre Ange Pitoun?"
Molemmat vastasivat: "Otan."
Kun molemmat olivat vastanneet myöntävästi, Pitou liikutuksesta värähtelevällä äänellä ja Catherine tyynen selkeällä äänellä, ja pormestari julistanut lain nimessä nämä nuoret ihmiset aviopariksi, viittasi de Longpré pikku Isidorin luoksensa.
Pikku Isidor, joka oli pantu istumaan pormestarin työpöydälle, meni hänen luoksensa.
"Lapsi kulta", sanoi de Longpré hänelle, "anna nämä molemmat paperit äidillesi Catherinelle, kun isäsi Pitou on vienyt hänet kotiinsa".
"Kyllä, herra", sanoi lapsi.
Ja hän otti molemmat paperit pieniin kouriinsa.
Kaikki oli lopussa. Mutta silloin kaikkien läsnäolleitten hämmästykseksi Pitou otti taskustaan viisi kultarahaa, antoi ne pormestarille ja sanoi:
"Köyhille, herra pormestari."
Catherine hymyili.
"Me olemme siis rikkaat?" kysyi hän.
"Ihminen on rikas, kun hän on onnellinen, Catherine", vastasi Pitou, "ja sinä olet tehnyt minusta maailman rikkaimman ihmisen".
Ja hän tarjosi hänelle käsivartensa, johon nuori vaimo hellästi nojasi.
Ulos tullessaan he tapasivat portilla äsken mainitun väkijoukon.
Se tervehti nuorta aviopaperia yksimielisin onnentoivotuksin.
Pitou kiitti ystäviään ja puristi heidän käsiään. Catherine kiitti ystävättäriään ja nyökäytti päätänsä.
Pitou poikkesi oikealle.
"Minne sinä aiot, ystäväiseni?" kysyi Catherine.
Tosiaankin, jos Pitou aikoi Haramontiin, hänen olisi pitänyt kääntyä vasemmalle, puistoon päin.
Jos hän taas aikoi täti Angéliquen asunnolle, hänen olisi pitänyt mennä suoraan eteenpäin linnatorin yli.
Minne hän siis aikoi poiketessaan Fontaine-aukiolle päin?
Sitä juuri Catherine kysyi.
"Tule, rakas Catherine", vastasi Pitou, "vien sinut katsomaan paikkaa, jonka mielelläsi näet jälleen".
Catherine alistui Pitoun johdettavaksi.
"Minne he oikeastaan menevät?" kyselivät ihmiset toisiltaan katsellessaan heidän lähtöään.
Pitou asteli Fontaine-aukion yli, poikkesi sitten Ormet-kadulle ja sen päässä kääntyi sille kujalle, missä hän kuutta vuotta aikaisemmin oli tavannut Catherinen aasin selässä, samana päivänä, jolloin täti Angélique oli karkoittanut hänet eikä hän ollut tiennyt, mistä päin hakisi itselleen tyyssijan.
"Emmehän toki mene Pisseleuhun?" kysyi Catherine ja pysähtyi.
"Seuratkaa vain mukana, Catherine", kehoitti Pitou.
Catherine huoahti ja jatkoi kulkuaan pikku kujaa pitkin ja joutui pian tasangolle.
Kymmenen minuuttia taivallettuaan hän tuli sille pikku sillalle, jolta Pitou oli löytänyt hänet pyörtyneenä samana iltana kun Isidor oli lähtenyt Pariisiin.
Hän pysähtyi.
"Pitou", sanoi hän, "en tule edemmäksi".
"Voi, Catherine", pyysi Pitou, "vain ontolle raidalle asti!"
Pitou tarkoitti raitaa, jonka ontelosta hän oli käynyt noutamassa
Isidorin kirjeet.
Catherine huoahti jälleen ja jatkoi matkaansa.
Raidan kohdalle saavuttuaan hän sanoi:
"Kääntykäämme takaisin, pyydän sitä sinulta!"
Mutta Pitou laski kätensä nuoren vaimonsa käsivarrelle ja virkkoi:
"Vielä parikymmentä askelta, Catherine, en pyydä enempää."
"Voi, Pitou!" jupisi Catherine äänessä niin tuskallinen moitteen sävy, että Pitou vuorostaan pysähtyi.
"Oh, Catherine", sanoi hän, "ja minä luulin tekeväni sinut ylen onnelliseksi!"
"Niin, luulit tekeväsi minut onnelliseksi, Pitou, tuodessasi minut katsomaan maatilaa, missä olen kasvanut, joka on kuulunut vanhemmilleni, jonka pitäisi nyt kuulua minulle ja joka myytiin eilen vieraalle, jonka nimeä en edes tiedä."
"Catherine, vielä parikymmentä askelta! En pyydä enempää."
Nämä parikymmentä askelta astuttuaan he tulivat ulkomuurin nurkalle ja näkivät edessään maatilan ison portin.
Tämän ison portin edustalle olivat kerääntyneet maatilan kaikki entiset päivätyöläiset, rengit, tallimiehet, navettatytöt. Ukko Clouis seisoi ensimmäisten joukossa.
Kaikilla oli kädessä kukkavihko:
"Ah, nyt ymmärrän", sanoi Catherine, "ennenkuin uusi omistaja saapuu, sinä halusit tuoda minut tänne viimeisen kerran, jotta entiset palvelijani voisivat sanoa minulle hyvästi. Kiitos, Pitou!"
Ja hän päästi Pitoun käsivarren ja pikku Isidorin käden ja meni tervehtimään noita kunnon ihmisiä, jotka ympäröivät hänet ja veivät hänet päärakennuksen isoon pirttiin.
Pitou otti pikku. Isidorin syliinsä — lapsi piteli yhä molempia papereita kädessään — ja seurasi Catherinea.
Nuori vaimo seisoi keskellä tupaa ja hieroi otsaansa, ikäänkuin olisi vastikään unesta havahtunut.
"Taivaan tähden, Pitou", huudahti hän silmät hämmentyneinä ja ääni kuumeisena, "mitä nämä ihmiset oikeastaan höpisevät…? Hyvä ystävä, en käsitä hitustakaan, mitä he sanovat!"
"Ehkä ne paperit, jotka lapsemme sinulle antaa, selittävät sinulle enemmän, rakas Catherine", virkkoi Pitou.
Ja hän työnsi Isidorin äitinsä eteen.
Catherine otti paperit lapsen kätösestä.
"Lue, Catherine", kehoitti Pitou.
Catherine aukaisi umpimähkään toisen paperin ja luki:
"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut Boursonnesin linnan kaikkine maineen Jacques Philippe Isidorin, neiti Catherine Billotin alaikäisen pojan, nimiin, ja että Boursonnesin linna kaikkine maineen kuuluu nyt siis tälle lapselle täysin omistusoikeuksin.
De Longpré,
Villers-Cotteretsin pormestari."
"Mitä tämä merkitsee, Pitou?" kysyi Catherine. "Arvaathan, etten käsitä tästä yhtään mitään."
"Lue toinenkin paperi", sanoi Pitou.
Catherine aukaisi toisen paperin ja luki:
"Allekirjoittanut todistaa täten, että olen eilen ostanut ja maksanut Pisseleun maatilan kaikkine alueineen kansatar Anne-Catherine Billotin nimiin ja että Pisseleun maatila kaikkine alueineen kuuluu nyt siis hänelle täysin omistusoikeuksin.
De Longpré
Villers-Cotteretsin pormestari."
"Taivaan tähden", huudahti Catherine, "sano pian, mitä tämä merkitsee!
Muutoin tulen hulluksi!"
"Se merkitsee, että niillä tuhannella viidelläsadalla viidelläkymmenellä louisdorilla, jotka toissa päivänä löysin täti Angéliquen vanhasta nojatuolista särjin sen nojatuolin lämmittääkseni teitä, kun palasitte hautuumaalta on asiat järjestetty niin, ettei Boursonnesin linna joudu Charnyn suvun hallusta eikä Pisseleun maatila Billotin suvun hallusta."
Ja sitten Pitou kertoi Catherinelle, minkä me olemme kertoneet lukijalle.
"Oh", sanoi Catherine, "ja sinä olet tohtinut polttaa sen vanhan nojatuolin, rakas Pitou, vaikka sinulla oli tuhatviisisataaviisikymmentä louisdoria puiden ostoon!"
"Catherine", sanoi Pitou, "te olitte tulossa kotiin ja teidän olisi täytynyt odottaa lämmintä, sillä puut olisi ollut ostettava ja kuljetettava paikalle, ja odotellessanne teidän olisi tullut vilu".
Catherine levitti käsivartensa. Pitou työnsi hänen syliinsä pikku
Isidorin.
"Ah, sinä myöskin, sinä myöskin, rakas Pitou!" sanoi Catherine.
Ja samaan syleilyyn Catherine puristi rintaansa vasten lapsensa ja miehensä.
"Voi, hyvä Jumala", huudahti Pitou läkähtymäisillään iloonsa ja vuodattaen viimeisen kyynelen tätivainajansa muistolle, "ja hän kuoli nälkään ja viluun, poloinen täti Angélique!"
"Sanonpa vainen", virkkoi muuan kookas tullimies verevälle ja kauniille navettatytölle, "sanonpa vainen, että noiden kahden kohtalona ei ole kuolla sillä tavalla!"