VI
Verinen vallankumous
Vuoden 1789 vallankumous, Neekerin, Sieyèsin ja Baillyn vallankumous oli päättynyt vuonna 1790. Barnaven. Mirabeaun ja Lafayetten vallankumous oli loppunut vuonna 1791. Suuri vallankumous, verinen vallankumous, Dantonin, Maratin ja Robespierren vallankumous oli alkanut.
Liittäessämme näiden kolmen viimeksi mainitun henkilön nimet toisiinsa, emme suinkaan halua liittää heitä samaan arviointiin. Päinvastoin, meidän silmissämme he edustavat, perin erilaisine henkilökohtaisine ominaisuuksineen, vallankumouksen kolmea vuosivaihetta.
Danton painoi siihen leimansa vuonna 1792, Marat vuonna 1793 ja
Robespierre vuonna 1794.
Tapahtumat edistyvät muuten nopeasti. Tarkastelkaamme niitä. Sitten tutkimme keinoja, joilla kansalliskokous ja kommuuni koettivat niiden kulkua hidastuttaa tai kiihdyttää.
Me olemmekin nyt syventyneet historiaan. Kaikki kertomuksemme sankarit, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, ovat jo kadonneet vallankumouksen rajusäähän.
Kuinka on käynyt Charnyn veljesten, Georgesin, Isidorin ja Olivierin? He ovat kuolleet. Mitä on tullut kuningattaresta ja Andréesta? He ovat vankeina. Mitä tulee Lafayettesta? Hän on pakosalla.
Elokuun 17 päivänä Lafayette oli sepittänyt adressin, jossa hän kehoitti armeijaa marssimaan Pariisiin, panemaan uudelleen voimaan perustuslain, järjestämään toisen elokuun 10 päivän ja kohottamaan kuninkaan valtaistuimelle takaisin.
Lafayette, tämä vilpitön mies, oli mennyt sekaisin, kuten kaikki toisetkin. Hänen kehoituksensa merkitsi, että preussilaiset ja itävaltalaiset oli marssitettava suoraa päätä Pariisiin.
Armeija hylkäsi hänet vaistomaisesti, kuten se puoli vuotta myöhemmin hylkäsi Dumouriezin.
Historia olisi liittänyt — haluamme sanoa kahlehtinut — näiden kahden miehen nimet toisiinsa, ellei kuningattaren halveksima Lafayette olisi kaikeksi onneksi joutunut Olmütziin. Vankeus sai unohtamaan hänen karkaamisensa.
Elokuun 18 päivänä Lafayette meni rajan yli.
Elokuun 21 päivänä nämä Ranskan viholliset, nämä kuninkuuden liittolaiset, joita vastaan elokuun 10 päivä oli järjestetty ja joita vastaan syyskuun toinen päivä tähdättäisiin, nämä itävaltalaiset, joita Marie-Antoinette kutsui avukseen sinä selkeänä yönä, jolloin kuu paistoi kuningattaren makuuhuoneen ikkunoista sisälle, nämä itävaltalaiset ryhtyivät piirittämään Longwyta. Neljäkolmatta tuntia kestäneen pommituksen jälkeen Longwy antautui.
Edellisenä päivänä Ranskan toisessa kolkassa Vendée oli noussut kapinaan. Pappisvalan vaatimus oli tämän kansannousun verukkeena.
Näiden tapahtumien johdosta kansalliskokous nimitti Dumouriezin itäisen armeijan päälliköksi ja määräsi Lafayetten vangittavaksi.
Se päätti lisäksi, että heti kun Longwyn kaupunki jälleen joutuisi ranskalaisten haltuun, kaikki sen talot, kansallisrakennuksia lukuunottamatta, hävitettäisiin maan tasalle — se laati lain, että kaikki vannomattomat papit karkoitettaisiin maasta — se sääsi kotitarkastukset — se takavarikoi ja myi huutokaupalla emigranttien omaisuuden.
Mitä kommuuni teki sillävälin?
Olemme maininneet, kuka oli sen ennustaja: Marat.
Kommuuni antoi giljotiinin toimia Carrousel-aukiolla. Se syötti sille päivässä pään. Mutta elokuun loppupuolella ilmestyneessä lentokirjasessa tuomioistuimen jäsenet selittävät, kuinka suunnaton työtaakka on heidän hartioillaan tähän epätyydyttäväänkin tulokseen pyrittäessä. Lentokirjasen on tosin allekirjoittanut Fouquier-Tinville!
Näemme pian, mistä kommuuni uneksi. Kohta näemme sen unen toteutumisen.
Elokuun 23 päivän illalla se julkaisi ohjelmansa.
Työläiskorttelien ja hallien kujilta kerätyn lauman saattamana kommuunin lähetystö saapuu sydänyön hetkellä kansalliskokoukseen.
Mitä se vaatii! Että Orleansin vangit siirrettäisiin Pariisiin kärsimään siellä rangaistuksensa.
Mutta Orléansin vankeja ei ole vielä tuomittu.
Mitä siitä, sen muodollisuuden kommuuni sivuuttaa.
Sillä on muuten elokuun 10 päivän juhla, joka tulee sen avuksi.
Sergent, kommuunin taiteilija, on sen järjestäjä. Hän on jo pannut näyttämölle isänmaan vaaran kulkueen, ja tiedämmehän jo, kuinka hän siinä onnistui.
Tällä kerralla Sergent ylittää entisen menestyksensä.
On järjestettävä surun, koston, kuolettavan tuskan juhla niiden kunniaksi, jotka elokuun 10 päivänä ovat menettäneet jonkun rakkaan omaisen.
Vastapäätä giljotiinia, joka toimii Carrousel-aukiolla, Sergent pystyttää Tuileriein suureen vesialtaaseen suunnattoman pyramiidin, joka verhotaan kauttaaltaan mustalla saralla. Sen kaikki neljä sivua kuvastavat verilöylyä, joista rojalisteja syytetään: Nancyn verilöylyä, Nimesin verilöylyä, Montaubanin verilöylyä, Mars-kentän verilöylyä.
Giljotiini sanoi: "Minä tapan!" Pyramiidi sanoi sille: "Tapa!"
Sunnuntaina elokuun 27 päivänä iltapuolella — viisi päivää pappien yllyttämän Vendéen kapinan puhkeamisen jälkeen, neljä päivää senjälkeen kun kenraali Clerfayt oli kuningas Ludvig XVI:n nimessä valloittanut Longwyn — tämä surukulkue lähti liikkeelle käyttääkseen hyväkseen niitä salaperäisiä yleviä voimia, joita pimeä loihtii kaikkiin asioihin.
Halki niiden tuoksupilvien, jotka suitsusivat taivallettavan matkan varrella, kulkivat ensimmäisinä elokuun 10 päivän lesket ja orvot, valkopukuisina, uumilla piukkaan sitaistu musta vyö, kantaen vanhanajan arkin mukaiseksi sommitellussa lippaassa anomusta, jonka rouva Roland oli sanellut, neiti de Kéralio kirjoittanut isänmaan alttarilla ja jonka veriset lehdet oli kerätty Mars-kentältä ja joka heinäkuun 17 päivästä 1791 lähtien oli vaatinut tasavallan julistamista.
Heidän perässään tulivat suunnattomat, mustat ruumisarkut, kuvaten vankkureita, jotka elokuun 10 päivän illalla oli kuormattu Tuileriein pihoissa ja jotka sitten olivat vierineet työläiskortteleihin kuljettamiensa ruumiitten painosta vapisten. Niiden perässä kannettiin surun ja koston lippuja, jotka vaativat kuolemaa kuolemasta. Sitten seurasi Laki, jättiläiskuvapatsas, kalpa kupeella. Sitä seurasivat tuomioistuinten tuomarit. Niiden etunenässä marssi se elokuun 10 päivän vallankumous-tribunaali, joka pyyteli anteeksi, ettei se kyennyt pudotuttamaan enempää kuin yhden pään päivässä.
Heidän jälkeensä asteli kommuuni, tämän verisen tribunaalin verinen äiti, kuljettaen riveissään Vapauden patsasta, samankokoista kuin Lain patsaskin. Viimeisenä tuli kansalliskokous kantaen seppeleitä, jotka kenties lohduttavat vainajia, mutta ovat riittämättömät eläville!
Tämä joukko eteni majesteetillisen verkkaisesti, Chénierin surusäkeitten, Gossecin surusävelten keskitse.
Osa elokuun 27 ja 28 päivän välistä yötä kului tämän surujuhlallisuuden suorituksessa. Se oli joukkojen surujuhla? Sen aikana heristettiin nyrkkejä autiolle Tuileries-palatsille, uhkailtiin niitä vankiloita ja niitä turvallisia tyyssijoja, jotka oli annettu kuninkaan ja rojalistien asuttaviksi entisten palatsien ja linnojen tilalle.
Kun sitten viimeiset lamput olivat sammuneet, viimeiset tuohukset tukehtuneet savuunsa, lähti joukko kotiinsa.
Lain ja Vapauden kuvapatsaat jäivät yksin vartioimaan tuota suunnatonta ruumisarkkua. Mutta koska kukaan ei vartioinut niitä, riistettiin yön aikana molemmilta kuvapatsailta puvun alaosa. Se oli joko typeryyttä tai pyhän häväistystä. Aamun valjetessa nämä poloiset jumalattaret olivat vähemmän kuin naisia.
Sen nähdessään kansa alkoi raivostuneena kiljua. Se syytti rojalisteja, ryntäsi kansalliskokoukseen, vaati kostoa, otti kuvapatsaat haltuunsa, puetti ne uudelleen ja laahasi ne sitten Ludvig XV:n torille.
Myöhemmin giljotiini seurasi niitä samalle paikalle, ja tammikuun 21 päivänä se antoi niille täydellisen korvauksen loukkauksesta, joka niitä oli kohdannut elokuun 28 päivänä!
Samana päivänä — elokuun 28:na — kansalliskokous oli säätänyt kotitarkastuksia koskevan asetuksen.
Kansan seassa alkoi kierrellä huhu preussilaisten ja itävaltalaisten armeijain yhtymisestä ja Longwyn valtauksesta, jonka oli suorittanut kenraali Clerfayt.
Kuninkaan, ylimysten ja pappien kutsuma vihollinen oli siis tulossa Pariisiin ja olettamalla, ettei mikään sitä pidättäisi, olisi perillä kymmenen päivämarssin perästä.
Mitä tulisi silloin tästä Pariisista, joka kiehui kuin palava kraatteri ja jonka purkaukset olivat kolmen vuoden aikana järkyttäneet koko maailmaa? Sen kävisi, kuten Bouillén julkean naljaileva kirje oli sanonut, kirje, jolle oli paljon naurettu ja jonka ennustus oli muuttumassa todellisuudeksi — Pariisista ei jäisi kiveä kiven päälle!
Tiedettiin enemmänkin. Varmana asiana kerrottiin jostakin yleisestä, hirveästä, säälimättömästä tuomiosta, joka tuhottuaan Pariisin tuhoaisi pariisilaisetkin. Millä tavalla ja kenen toimesta tämä tuomio pantaisiin täytäntöön? Kuvailemamme ajan muistiinpanot sen sanovat teille. Kommuunin verinen käsi on mukana tässä legendassa, joka sensijaan että kertoisi menneistä kertookin tulevista tapahtumista.
Miksei muuten tähän tarinaan olisi uskottukin? Elokuun 10 päivänä löydettiin Tuilerieistä muuan kirje, jonka me vuorostamme olemme lukeneet arkistossa ja jossa sanotaan:
* * * * *
"Armeijoita seuraavat tuomioistuimet, emigranttirauhanhierojat valmistavat matkan varrella, Preussin kuninkaan leirissä, jakobiinien oikeusjutun ja laittavat kuntoon heidän hirsipuunsa."
* * * * *
Kun siis Preussin ja Itävallan armeijat saapuisivat Pariisiin, olisi tutkimus pidetty, tuomio julistettu, eikä olisi muuta tehtävää kuin panna se täytäntöön.
Ja kirjeessä mainittuja asioita vahvistamaan on virallisessa sotatiedonannossa seuraava painettu kohta:
"Sarrelouisin lähistöllä on itävaltalainen ratsuväki ryöstänyt isänmaalliset pormestarit ja tunnetut tasavaltalaiset.
"Vangittuaan valtuustonjäseniä ulaanit ovat leikanneet heiltä korvat ja puhkaisseet naulalla heidän otsansa."
Jos moisia tekoja suoritettiin rauhallisella maaseudulla, mitä tehtäisiinkään vallankumouksellisessa Pariisissa?
Mitä sille tehtäisiin, ei ollut enää salaisuus.
Seuraava uutinen levisi pariisilaisten keskuuteen, se meni kaupaksi kaikissa kadunkulmissa, se hajaantui kaikista keskuksista kaupungin laidoille:
Liittolaiskuninkaita varten pystytettäisiin mahtava valtaistuin entisen Pariisin raunioille. Vangitut asukkaat työnnettäisiin, ajettaisiin, ahdettaisiin tämän valtaistuimen juurelle. Niinkuin viimeisellä tuomiolla ihmiset jaotettaisiin hyviin ja pahoihin. Hyvät, siis rojalistit, aateliset ja papit pantaisiin oikealle puolelle, ja he saisivat tehdä Ranskalle mitä halusivat. Pahat, siis vallankumoukselliset, joutuisivat vasemmalle puolelle, ja siellä he tapaisivat giljotiinin, tuon vallankumouksen keksimän koneen, johon vallankumous hukkuisi.
Vallankumous, toisin sanoin Ranska. Eikä ainoastaan Ranska — sillä se ei olisi mitään, kansathan on luotu aatteitten polttouhria varten — eikä ainoastaan Ranska, vaan lisäksi ranskalainen ajatus!
Miksi Ranska onkin ensimmäisenä lausunut sanan vapaus! Se on luullut julistavansa pyhän asian, silmien valon, sielujen elämän. Se on sanonut: "Vapaus Ranskalle, vapaus Euroopalle, vapaus koko maailmalle!" Se on uskonut tekevänsä suuria vapauttaessaan maan ja nyt se onkin erehtynyt, siltä ainakin näyttää! Ja nyt Jumala sen hylkää, kaitselmus on sitä vastaan! Se luuli olevansa viaton ja ylevä, mutta se onkin rikollinen ja alhainen! Se on uskonut suorittavansa suurtyön ja onkin tehnyt rikoksen! Nyt se tuomitaan, se teloitetaan, se raahataan maailmankaikkeuden häväistäväksi, ja maailma, jonka pelastamiseksi se kuolee, taputtaa käsiä sen kuolemalle!
Kuten Jeesus Kristuskin, joka kuoli ihmisten pelastukseksi, kuoli ihmisten naurun ja pilkan keskellä!
Mutta tällä kansa-rukalla lienee toki itsessään jotakin tukea näitä ulkomaalaisia vastaan? Ehkä sitä puolustavat ne, joita se on jumaloinut, ne, jotka se on tehnyt rikkaiksi, ne, jotka se on palkannut?
Ei.
Sen kuningas vehkeilee vihollisen kanssa ja Templestä käsin, jonne hänet on suljettu, hän on kirjeenvaihdossa preussilaisten ja itävaltalaisten kanssa. Ylimystö marssii sitä vastaan maan prinssien johdolla. Papit nostattavat talonpojat kapinaan sitä vastaan.
Vankiloillensa uumenista pidätetyt rojalistit taputtavat käsiään Ranskan tappioitten johdosta. Preussilaisten tulo Longwyyn synnyttää ilohuutoja Templessä ja Abbayessa.
Niinpä Danton, tuo äärimmäisten päätösten mies, astuukin kansalliskokoukseen raivosta karjuen.
Oikeusministeri luulee oikeutta voimattomaksi ja tulee vaatimaan voimaa. Ja oikeus lähtee silloin kulkemaan voimaan nojaten.
Hän nousee puhujapaikalle, ravistaa leijonanharjaansa, kohottaa jäntevän kätensä, joka elokuun 10 päivänä on murskannut Tuileriein portit.
"Tarvitaan kansallista mullistusta, jos mieli despootit tuhota", sanoo hän. "Tähän asti meillä on ollut vain näennäinen taistelu. Siitä kurjasta leikistä ei nyt olekaan kysymys. Kansan on noustava, sen on laumana rynnättävä vihollista vastaan ja tuhottava se yhdellä iskulla. Samalla on kaikki vehkeilijät pantava kahleihin ja ehkäistävä heidän vahingolliset puuhansa!"
Ja Danton vaatii joukkonousua, kotitarkastuksia, yöllisiä etsintöjä ja kuolemanuhkaa jokaiselle, ken vastustaa väliaikaisen hallituksen toimia.
Danton sai kaikki, mitä hän pyysi.
Jos hän olisi pyytänyt enemmän, hän olisi saanut enemmän.
"Milloinkaan", kirjoittaa Michelet, "ei kansa ole ollut niin lähellä kuolemaa. Kun Hollanti nähdessään Ludvig XIV:n porttiensa edessä ei nähnyt muuta pelastusta kuin päästää tulvan valloilleen ja hukuttautua, uhkasi sitä pienempi vaara. Sen puolella oli koko Eurooppa. Kun Ateena näki Kserkseen valtaistuimen Salamiin rantakallioilla ja se hylkäsi maan, syöksyi mereen ja piti vain vettä isänmaanansa, ei se ollut niin suuressa vaarassa. Sillä oli yhä mahtava laivasto, jonka suuri Temistokles oli järjestänyt. Se oli Ranskaa onnellisempi, sillä petos ei piillyt sen seassa."
Ranska oli järjestämätön, rikkinäinen, kavallettu, myyty ja luovutettu! Ranska oli kuin Ifigeneia Kalkhaan puukon edessä! Kuninkaat olivat piirissä sen ympärillä ja odottivat vain sen kuolemaa, jotta despotismin tuuli pääsisi paisuttamaan heidän purjeensa. Ranska kohotti käsivartensa jumalia kohden, mutta jumalat olivat kuuroja!
Mutta tuntiessaan jo kuoleman kylmän kosketuksen se ryhtyi kokoamaan voimiaan. Se oli väkivaltainen, hirveä kouristuskohtaus. Ja sitten tämä elämän tulivuori syöksi uumenistaan liekin, joka puolen vuosisadan ajaksi valaisi koko maailmaa.
Tässä auringossa on tosin veripilkku.
Syyskuun 2 päivän veripilkku! Saavumme siihen pian ja näemme, kuka sen veren on vuodattanut ja onko se laskettava Ranskan viaksi. Mutta sitä ennen ja lopettaaksemme tämän luvun lainatkaamme vielä pari sivua Michletiltä.
Sen jättiläisen rinnalla tunnemme itsemme voimattomaksi ja Dantonin lailla me kutsumme voimaa avuksemme.
Lukekaa!
"Pariisi, näytti linnoitetulta kaupungilta. Olisi voinut luulla olevansa Lillessä tai Strassburgissa. Kaikkialla näki sotilasohjeita, vahtisotamiehiä, sotilaallisia varusteluja, jotka olivat ennenaikaisia: vihollinen oli vielä kahdenkymmenen tai viidenkolmatta penikulman päässä. Mutta vakavampaa, todella liikuttavaa oli se syvä, ihmeellinen yhteistunto, joka ilmeni kaikkialla. Kaikki pahoittelivat toisiaan, jokainen puhui, rukoili isänmaan puolesta. Jokainen tarjoutui pestaajaksi, kuljettiin talosta toiseen ja tarjottiin niille, jotka voivat lähteä, kenelle univormu, kenelle aseita, yleensä mitä oli annettavana. Kaikki olivat puhujia, kaikki saarnasivat, kaikki paasasivat, kaikki lauloivat isänmaallisia lauluja. Kukapa ei tuona omituisena aikana kyhännyt kirjoja, kukapa ei painattanut kirjasia, kukapa ei naulannut julistuksia, kukapa ei esiintynyt tässä näytelmässä? Kaikkialla esitettiin mitä lapsekkaimpia näytelmiä, joissa kaikki esiintyivät osanhoitajina, toreilla, pestaustoimistoissa, puhujalavoilla, missä sotamiehet kirjottautuivat. Ja kaikkialta kuului laulua, huutoja, kaikkialla näki hyvästelyn intomielisiä kyyneliä. Ja kaikkien näiden äänten yli kaikui sydämiä sykähdyttävä voimakas ääni, mykkä ääni, mutta sitä täyteläisempi… Ranskan oma ääni, kaunopuheinen kaikessa kuvannollisuudessaan, vakuuttava kaikessa traagillisuudessaan: isänmaan vaaran pyhä ja hirveä lippu, joka liehui kaupungintalon ikkunoista, suunnaton lippu, joka paisui tuulessa ja näytti kehoittavan kansan legionia rientämään pikamarssissa Pyreneiltä Scheldelle, Seineltä Reinin rannoille!
"Jos mielii saada kuvan, mitä tämä uhrautumisen hetki merkitsi, on mentävä jokaiseen majaan, jokaiseen asumukseen ja nähtävä vaimojen ja äitien kivut ja tuskat tässä toisessa synnytyksessä, joka oli sata kertaa julmempi sitä synnytystä, jolloin lapsi ensimmäisen kerran lähti verisestä kohdusta, täytyy nähdä se vanha vaimo, joka silmät kuivina, sydän murtuneena, kerää kaikessa kiireessä ne vähäiset ryysyt, jotka lapsi vie mennessään, vaivaiset säästöt, paastoamalla kerätyt harvat sout, jotka hän on itseltään varastanut poikansa hyväksi, tätä viimeisten tuskien päivää varten.
"Lähettää lapsensa tähän sotaan, joka alkoi niin vähäisin toivein, uhrata heidät tähän äärimmäiseen, epätoivoiseen tilanteeseen oli enemmän kuin mitä useimmat jaksoivat tehdä. He nääntyivät näihin vaivoihinsa, tai paremminkin luonnollisen vastavaikutuksen johdosta heidät valtasi raivonpuuska. He eivät säästelleet mitään, eivät pelänneet mitään. Mikään kauhu ei ole johtanut sellaiseen sieluntilaan. Mikä kauhu, kenen hyväksi kuolema tahtoo?
"Kerrotaan, että yhtenä päivänä — varmaankin elokuussa tai syyskuussa — eräät raivostuneet naiset tapasivat Dantonin kadulla, herjasivat häntä niinkuin olisivat herjanneet itse sotaa, syyttivät häntä vallankumouksesta, kaikesta vuotaneesta verestä ja lapsiensa kuolemasta, kirosivat hänet ja rukoilivat Jumalaa rankaisemaan häntä kaikesta. Danton ei kummastellut, ja vaikka hän tunsikin ympärillään kynsien uhkaa, hän kääntyi äkisti, silmäili noita naisia ja sääli heitä. Dantonissa oli paljon sydäntä. Hän nousi isolle kivelle ja heitä lohduttaakseen alkoi sättiä heitä heidän omalla murteellaan. Ensimmäiset lauseet olivat rajut, repäisevät, rivot. Naiset vaikenivat sanattomiksi. Hänen raivonsa, todellinen tai teeskennelty, hämmensi heidän raivonsa. Tällä valtavalla puhujalla, vaistoihinsa ja laskelmiin nojautuvalla puhujalla oli kansansuosionsa pohjana aistillinen ja voimakas luonne; kaikki hänessä viittasi ruumiilliseen rakkauteen, missä liha ja veri vallitsivat. Danton oli ennen kaikkea uros, hänessä oli leijonaa ja verikoiraa ja paljon myöskin sonnia. Hänen naamarinsa peloitti, hänen elehtivien kasvojensa tavaton rumuus antoi hänen kiihkeille, puuskaisille sanoilleen eräänlaisen raisun terävyyden. Voimaa ihailevat joukot tunsivat hänen edessään samaa, mitä pelko ja myötätunto synnyttävät, tunsivat hänessä mahtavan siittäjän. Ja tuon vääntyneen, hurjan naamarin alla tunnettiin sydän, tiedettiin, että tuo hirveä mies, joka puhui vain uhkauksin, oli pohjaltaan kelpo ihminen. Nämä kapinalliset naiset hänen ympärillään tunsivat hämärästi kaiken sen ja sallivat hänen ripityksensä vaikuttaa heihin, antautuivat hänen johdettavikseen, hänen hallittavikseen. Hän vei heidät, kunne ja kuinka halusi. Hän selitti heille karkeasti, mikä on naisen, mikä rakkauden, mikä siittämisen tehtävä. Nainen ei synnytä lasta itselleen, vaan isänmaalle; ja siihen päästyään hän suoristihe äkkiä ja puhui kuin olemattomalle kuulijakunnalle, kuin itselleen — siltä ainakin näytti. Koko hänen sydämensä lähti hänen rinnastaan ja sen mukana sanat, jotka huokuivat riehuvaa hellyyttä Ranskaa kohtaan, ja hänen oudon näköisille, rokon merkitsemille kasvoilleen, jotka olivat rosoiset kuin Vesuviuksen tai Etnan hohkakivi, alkoi ilmestyä isoja pisaroita — ne olivat kyyneliä. Nämä naiset eivät voineet kestää enempää, he alkoivat itkeä Ranskaa eivätkä itkeneet enää lapsiaan. Nyyhkyttäen he poistuivat paikalta kätkien kasvot esiliinoihinsa."
Oi, missä olet sinä, suuri historioitsija, jonka nimi on Michelet?
Nervissä!
Oi, missä olet sinä, suuri runoilija, jonka nimi on
Hugo?
Jerseyssä!