VII
Syyskuun 2 päivän aatto
"Kun isänmaa on vaarassa", oli Danton sanonut kansalliskokoukselle elokuun 28 päivänä, "kuuluu kaikki isänmaalle".
Elokuun 29 päivänä kello neljä iltapuolella rumpu alkoi päristä.
Tiedettiin mistä oli kysymys: kotietsinnät olivat alkamassa.
Ja kuin taikasauvan kosketuksesta Pariisi muutti ulkoasua ensimmäisen pärrytyksen kajahtaessa. Elämää tulvillaan olleesta kaupungista se vaihtui autioksi ja kuolleeksi.
Myymälät salpasivat ovensa, kuusikymmen-miehiset joukko-osastot sulkivat ja valtasivat kadut.
Tulliportteja vartioitiin, Seineä vartioitiin.
Kello yhdeltä aamuyöllä kotitarkastus aloitettiin kaikissa taloissa.
Piirien komisaarit kolkuttivat katuportille ja vaativat aukaisemaan lain nimessä, ja heille aukaistiin katuportti.
He kolkuttivat jokaisen asumuksen ovelle, yhä lain nimessä, ja heille aukaistiin ovet. He mursivat isännättömien asuntojen ovet.
Näin siepattiin kaksituhatta kivääriä ja pidätettiin kolmetuhatta kansalaista.
Tarvittiin kauhua, ja se saatiin.
Tästä toimenpiteestä oli muuten eräs seuraus, jota ei ollut ajateltu tai jota ehkä oli liiaksikin ajateltu.
Nämä kotitarkastukset olivat aukaisseet köyhille rikkaitten asunnot. Aseelliset piirien edustajat, jotka saattoivat viranomaisia, olivat voineet luoda kummastelevan silmäyksen niiden suurenmoisten hotellien silkkiä ja kultaa välkkyviin huoneustoihin, joiden isännät yhä asuivat niissä tai joiden isännät olivat niistä lähteneet. Siitä yltyi, ei ryöstönhalu, vaan kostonhimo.
Ryöstettiin niin vähän, että Beaumarchais, joka oli silloin vankilassa, kertoo, että hänen Saint-Antoinen bulevardin varrella olevissa verrattomissa puutarhoissaan muuan nainen poimi ruusun ja että tämä nainen tahdottiin viskata Seineen.
Ja huomatkaa, että kaikki tämä tapahtui ajankohtana, jolloin kommuuni oli säätänyt, että rahanmyyjiä uhkaisi kuolemanrangaistus.
Kommuuni siis on korvaamassa kansalliskokouksen: se sääti kuolemanrangaistuksen. Se antoi Chaumettelle oikeuden avata vankilat ja päästää pidätetyt vapauteen. Se anasti itselleen röyhkeästi armahdusoikeuden. Se oli lisäksi määrännyt, että kunkin vankilan oveen naulattaisiin luettelo vankilan asukkaista. Sellainen luettelo vetosi vihaan ja kostoon. Jokainen piti silmällä sen kopin ovea, jossa oli hänen vihamiehensä. Kansalliskokous huomasi, minkälaiseen kuiluun sitä johdettiin. Vastoin sen tahtoa sen kädet aiottiin tahrata vereen.
Ja kuka määräsi? Kommuuni, sen vihollinen!
Tarvittiin vain sopiva tilaisuus, ja näiden kahden valtiomahdin kesken puhkeaisi hirveä kamppailu.
Sellainen tilaisuus, kommuunin uusi julkea teko, sai sen puhkeamaan.
Elokuun 29 päivänä, kotitarkastusten päivänä, kommuuni vaati erään sanomalehti-kirjoituksen johdosta aitauksensa eteen Girey-Duprén, joka oli uhkarohkeimpia girondelaisia, sillä hän oli joukon nuorimpia.
Girey-Dupré pakeni sotaministeriöön, sillä hän ei ehtinyt paeta kansalliskokoukseen.
Huguenin, kommuunin puheenjohtaja, piiritytti sotaministeriön. anastaakseen sen huostasta väkivallalla tämän girondelaisen sanomalehtimiehen.
Girondelaiset olivat tällöin kansalliskokouksen enemmistönä. Girondelaiset, joiden yhtä jäsentä oli loukattu, nousivat vastustamaan ja haastoivat puolestaan Hugueninin kansalliskokouksen aitauksen eteen.
Puheenjohtaja Huguenin ei edes vastannut kansalliskokouksen haasteeseen.
Elokuun 30 päivänä kansalliskokous sääti asetuksen, jonka nojalla
Pariisin valtuusto lakkautettaisiin.
Muuan teko, joka osoittaa, kuinka tähän aikaan vielä kammoksuttiin varkautta, oli isolta osaltaan vaikuttanut kansalliskokouksen säätämän asetuksen syntyyn.
Eräs kommuunin jäsen eli henkilö, joka sanoi olevansa kommuunin jäsen, oli murtautunut johonkin säiliöön ja ottanut sieltä pienen hopeisen tykin, jonka kaupunki aikoinaan oli lahjoittanut Ludvig XIV:lle, kun tämä oli ollut lapsi.
Cambon, joka oli nimitetty valtion omaisuuden vartijaksi, sai vihiä tästä varkaudesta ja toimitti syytteenalaisen miehen kansalliskokouksen aitauksen eteen. Mies ei kieltänyt mitään eikä puolustautunut, tyytyi vain sanomaan, että se kallisarvoinen esine olisi voitu varastaa ja että hän oli arvellut sen olevan hänen luonansa varmemmassa tallessa kuin missään muualla.
Moinen kommuunin harjoittama mielivalta tuntui raskaalta, oli monen mielestä rasittava ies. Louvet, rohkeitten tekojen mies, oli tällöin Lombards-kadun piirin esimies. Hän sai piirinsä julistamaan, että kommuunin yleisneuvosto oli vikapää vallananastukseen.
Huomatessaan näin saavansa kannatusta kansalliskokous päätti, että kommuunin puheenjohtaja, samainen Huguenin, joka ei mielinyt vapaaehtoisesti saapua sen aitauksen eteen, oli tuotava sinne väkivallalla ja että neljänkolmatta tunnin kuluessa piirit nimittäisivät uuden kommuunin.
Tämä päätös tehtiin elokuun 30 päivänä kello viisi iltapuolella.
Laskekaamme tunnit, sillä tästä hetkestä lähtien me kuljemme nopeasti syyskuun 2 päivän verilöylyä kohden, ja jokainen minuutti vie askelen lähemmäksi sitä veristä, käsiään vääntelevää, hajahapsista, kauhusilmäistä jumalatarta, jota sanotaan Hirmuksi!
Mutta kansalliskokous, joka yhä pelkäsi mahtavaa vihollistaan, julisti samalla kun se erotti kommuunin, että se oli tehnyt isänmaalle suuria palveluksia; julistus ei ollut oikein johdonmukainen.
Ornandum, tollendum! oli Cicero aikoinaan sanonut Oktavianuksesta.
Kommuuni menetteli kuten Oktavianus. Se antoi seppelöidä itsensä, muttei sallinut itseään karkotettavan.
Kahta tuntia myöhemmin Tallien, vähäpätöinen kirjuri, joka kovaäänisesti kerskui olevansa Dantonin miehiä, Tallien, kommuunin sihteeri, kehoitti Thermesin piiriä marssimaan Lombardsin piiriä vastaan.
Ah, nyt oli kysymyksessä kansalaissota, ei enää kansa kuningasta, porvari ylimystä, mökki linnaa, talo palatsia vastaan, vaan piiri piiriä, piikki piikkiä, kansalainen kansalaista vastaan.
Tällöin Marat ja Robespierre, jälkimäinen kommuunin jäsenenä, edellinen harrastelijana, korottivat äänensä.
Marat vaati kansalliskokouksen teurastamista. Se ei merkinnyt mitään, sillä oli jo totuttu hänen ehdotuksiinsa.
Mutta Robespierre, varovainen, ovela Robespierre, Robespierre, tuo arkaileva ja luikerteleva ilmiantaja, ehdotti, että tartuttaisiin aseihin ja ettei ainoastaan puolustauduttaisi, vaan myöskin hyökättäisiin.
Robespierre tunsi epäilemättä kommuunin hyvin voimakkaaksi, koska uskalsi lausua moiset sanat!
Kommuuni oli todella hyvin voimakas, sillä samana yönä sen sihteeri Tallien saapui kansalliskokoukseen kolmentuhannen piikkiniekka-miehen etunenässä.
"Kommuuni", sanoi hän, "ja vain kommuuni on korottanut kansalliskokouksen jäsenet vapaan kansan edustajien arvoon. Kommuuni on säädättänyt asetuksen yllyttäjä-pappeja vastaan, se on vanginnut miehet, joihin kukaan ei uskaltanut kädellään kajota. Kommuuni", sanoi hän lopuksi, "tulee muutaman päivän perästä puhdistamaan vapauden maaperän heidän läsnäolostaan!"
Elokuun 30 ja 31 päivän välisenä yönä siis kommuuni lausui verilöylyn syntysanat kansalliskokouksen edessä, joka juuri oli pannut kommuunin viralta.
Kuka lausui nämä syntysanat? Kuka niin sanoaksemme sinkosi toistaiseksi vielä valkoisena tämän punaisen ohjelman?
Tallien, kuten olemme nähneet, sama mies, joka järjesti myöhemmin thermidor-kuun 9 päivän.
Kansalliskokous kuohahti; se ansio on sille tunnustettava.
Manuel, kommuunin yleinen syyttäjä, huomasi, että nyt mentiin liian pitkälle. Hän vangitutti Tallienin ja vaati Hugueninin tulemaan kansalliskokouksen nuhdeltavaksi.
Ja silti Manuel, joka pidätti Tallienin, joka vaati Hugueninilta hyvityssakot, Manuel tiesi hyvin, mitä pian tapahtuisi, sillä katsokaa, mitä teki tämä poloinen pedantti, tämä pienisieluinen, mutta rehtisydäminen mies.
Abbayessa oli hänen henkilökohtainen vihamiehensä: Beaumarchais.
Beaumarchais, suuri nauraja, oli nauranut Manuelia. Manuel tuli ajatelleeksi, että jos Beaumarchais saisi surmansa toisten mukana, tämä murha voitaisiin panna hänen itserakkautensa alhaisen kostonhalun tiliin. Hän riensi Abbaye-vankilaan ja kutsutti Beaumarchaisin puheilleen. Kun tämä näki Manuelin, alkoi hän pyydellä anteeksi ja antaa selityksiä kirjalliselle uhrilleen.
"Ei nyt ole puhe kirjallisuudesta, ei sanomalehtikiistoista eikä arvosteluista. Tuossa on avoin ovi, pelastakaa itsenne tänään, ellette halua saada surmaanne huomenna!"
Figaron kirjoittaja ei odotellut toista kehoitusta. Hän pujahti raollaan olevasta ovesta ja katosi.
Olettakaa, että hän olisi viheltänyt Collot-d'Herboisille, näyttelijälle, sensijaan että oli arvostellut Manuelia, kirjailijaa, ja Beaumarchais olisi ollut kuoleman oma!
Elokuun 31 päivä koitti, se suuri päivä, joka ratkaisisi kansalliskokouksen ja kommuunin, toisin sanoin maltillisuuden ja hirmun väliset valtasuhteet.
Kommuuni oli päättänyt jäädä paikalleen, maksoi mitä maksoi.
Kansalliskokous oli sen erottanut ja kehoittanut piirejä valitsemaan uuden.
Kommuuni tietysti voittaisi, sillä rahvaan mielipide suosi sitä.
Kansa ei oikein tiennyt, minne menisi, mutta halusi silti mennä jonnekin. Kesäkuun 20 päivänä sitä oli työnnetty eteenpäin, elokuun 10 päivänä se oli päässyt vieläkin pitemmälle; se tunsi epämääräistä tarvetta saada vuodattaa verta ja tuhota.
Täytyy sanoa, että Marat yhtäältä ja Hébert toisaalta olivat yllyttäneet sitä pelottavalla tavalla! Robespierrekin, joka halusi valloittaa takaisin pahasti järkkyneen kansansuosionsa — koko Ranska oli tahtonut sotaa, Robespierre yksin oli neuvonut rauhaa — Robespierrekin tekeytyi huhujen sepittäjäksi ja näiden huhujen päättömyys sai hänet esittämään kaikkein mielettömimmät huhut.
Muuan mahtava puolue, — sanoi hän, — tarjosi valtaistuinta
Braunschweigin herttualle.
Mitkä olivat silloin kolme mahtavaa vallasta kiistelevää puoluetta? Kansalliskokous, kommuuni ja jakobiinit. Kommuuni ynnä jakobiinit, tarkkaan katsoen, olivat yksi ja sama puolue.
Kommuuni tai jakobiinit eivät siis olleet Robespierren tarkoittama puolue: Robespierre oli sekä kerhon että kommuunin jäsen. Hän ei voinut itseään syyttää!
Se mahtava puolue oli siis girondelaisten puolue.
Olemme sanoneet, että Robespierre meni pitemmälle kuin kaikkien päättömimpien huhujen levittäjät. Mikä tosiaan oli päättömämpää kuin syyttää girondelaisia, jotka olivat julistaneet sodan Preussille ja Itävallalle, että he muka tarjosivat valtaistuinta viholliskenraalille?
Entä keitä siitä syytettiin? Miehiä sellaisia kuin olivat Vergniaud, Roland, Clavières, Servan, Gensonné, Guadet, Barbaroux, kaikkein kiihkeimpiä isänmaanystäviä ja samalla Ranskan vilpittömimpiä miehiä!
Mutta on hetkiä, jolloin Robespierren kaltaiset henkilöt voivat väittää mitä tahansa ja, mikä sitäkin pahempaa, on hetkiä, jolloin kansa uskoo mitä tahansa.
Oli siis tultu elokuun 31 päivään.
Lääkäri, joka tällöin olisi koetellut Ranskan valtimoa, olisi tuntenut valtimon sykinnän kiihtyvän hetki hetkellä.
Kuten mainittu, kansalliskokous oli edellisenä päivänä kello viisi iltapuolella pannut kommuunin viralta. Asetuksen mukaan tuli piirien neljänkolmatta tunnin kuluessa valita uusi yleisneuvosto.
Elokuun 31 päivänä kello viisi ikäpuolella asetuksen piti olla toteutettuna.
Mutta Maratin sotahuudot, Hébertin uhkailut ja Robespierren parjaukset saivat kommuunin painamaan Pariisia niin raskaasti, etteivät piirit uskaltaneet äänestää. Kieltäytymisensä verukkeeksi ne esittivät, etteivät olleet saaneet päätöksestä virallista ilmoitusta.
Elokuun 31 päivänä kello kahdentoista tienoissa kansalliskokous huomasi, ettei sen eilistä päätöstä ollut toteutettu eikä toteutettaisikaan. Olisi siis vedottava voimaan, ja kuka tiesi, asettuisiko se voima kansalliskokouksen puolelle?
Kommuunilla oli Santerre tämän langon, Panisin, muodossa. Kuten muistettaneen, tämä Panis oli se Robespierren fanaattinen kannattaja, joka Rebecquille ja Barbarouxille oli ehdottanut, että nimitettäisiin diktaattori, ja oli heille vihjaissut, että täksi diktaattoriksi oli valittava Lahjomaton. Santerre, hän merkitsi työläiskortteleja. Työläiskorttelit taas merkitsivät vastustamatonta valtameren voimaa.
Työläiskorttelit olivat murtaneet Tuileriein portit, ne murskaisivat kyllä kansalliskokouksenkin ovet.
Kansalliskokous pelkäsi lisäksi, että turvautuessaan aseihin kommuunia vastaan se menettäisi äärimmäisten isänmaanystävien kannatuksen, niiden, jotka tahtoivat vallankumousta hintaan mihin tahansa, ja että — mikä olisi sitäkin pahempaa — se saisi vastoin tahtoaan tukea maltillisten rojalistien taholta.
Silloin se olisi auttamattomasti hukassa!
Kellon lähetessä kuutta illalla levisi istuntosalissa huhu, että
Abbayen ympärillä raivosi kansanmeteli.
Muuan herra de Montmorin oli vapautettu. Rahvas luuli häntä samaksi ministeriksi, joka oli nimellään varmentanut Ludvig XVI:n passin, jonka turvin tämä oli yrittänyt paeta. Vankilan ympärille kertyi väkeä ja äänekkäin huudoin vaadittiin petturin kuolemaa. Oli ollut perin työlästä saada se huomaamaan erehdyksensä. Koko sen yön Pariisin kadut olivat kauheassa käymistilassa.
Ilmassa tuntui, että seuraavana päivänä vähäisinkin tapahtuma, joka kiihdyttäisi tätä käymistilaa, saisi valtavat mittasuhteet.
Tämä tapahtuma — kerromme siitä hieman seikkaperäisemmin, koska sen mukana tapaamme kertomuksemme sankareista erään, jonka olemme pitkäksi ajaksi kadottaneet näkyvistä — sikisi Châteletin vankiloissa.