VIII
Beausire jälleen esillä
Elokuun 10 päivän johdosta oli perustettu erikoistuomioistuin tutkimaan Tuilerieissa tehtyjä varkauksia. Peltierin kertoman mukaan kansa oli tosin ampunut paikalla pari-kolmesataa varasta, jotka oli tavattu itse teosta, mutta käsittää helposti, että yhtä paljon oli niitä, joiden onnistui ainakin hetkeksi kätkeä anastamansa saalis.
Näiden kelpo käsityöläisten joukossa oli vanha tultavamme herra de
Beausire, hänen majesteettinsa armeijan entinen kersantti.
Lukijamme, jotka muistavat neiti Olivan rakastajan ja nuoren Toussaintin isän menneisyyden, eivät kummastelle nähdä hänet niiden joukossa, joiden tuli tehdä tili, ei kansalle, vaan tuomioistuimelle siitä, mitä olivat säkkiinsä saaneet Tuilerieista.
Beausire oli tosiaankin tunkeutunut palatsiin kaikkien muiden perässä. Hän oli liian nokkela astuakseen typerästi ensimmäisenä tai edes ensimmäisten mukana sinne, missä vaara uhkasi ensimmäisiä.
Valtiolliset mielipiteet eivät suinkaan työntäneet Beausirea tähän kuninkaitten palatsiin. Hän ei tullut sinne itkemään kaatuneen kuninkuuden lankeemusta tai taputtamaan käsiä kansan voitolle. Ei. Beausire tuli sinne harrastelijana. Hän oli niiden inhimillisten heikkouksien yläpuolella, joita sanotaan vakaumuksiksi, eikä hänellä ollut muuta päämäärää kuin tarkastaa, eivätkö ne, jotka juuri olivat kadottaneet valtaistuimen, olleet samalla kadottaneet jotakin koristusta, jonka voisi mukavammin ja helpommin korjata varmaan talteen.
Mutta pelastaakseen ulkonäön Beausire oli pannut päähänsä punaisen myssyn, siepannut käteensä suunnattoman sapelin ja tahrannut paitansa ja kätensä ensimmäisen tapaamansa vainajan vereen. Näin tämä voittoisaa armeijaa seurannut susi, tämä korppikotka, joka taistelun jälkeen leijaili taistelukentän yläpuolella, näytti ensi silmäykseltä voittajalta.
Voittajana häntä pitivätkin useimmat kuullessaan hänen huutavan: "Kuolema aatelisille!" ja nähdessään hänen nuuskivan sänkyjen alta, aukovan kaappeja ynnä laatikkoja varmentuakseen, ettei vain joku aristokraatti ollut piiloutunut niihin.
Mutta samaan aikaan kuin hän — ja Beausiren onnettomuudeksi paikalla oli muuan mies, joka ei huutanut, joka ei kurkistellut vuoteitten alle, joka ei aukonut kaappeja, mutta joka aseettomana oli tulen keskellä tullut ensimmäisten voittajien mukana, vaikkei ollut mitään voittanut, ja joka nyt käveli, kädet selän takana, ikäänkuin olisi kuljeskellut juhlailtana jossakin julkisessa puistossa, kylmänä ja tyynenä, nukkavieru, mutta siisti musta puku yllä, ja korotti silloin tällöin äänensä sanomaan:
"Älkää unohtako, kansalaiset, ettei naisia saa surmata eikä koruihin kajota!"
Niille, joiden hän näki surmaavan miehiä ja viskaavan huonekaluja ikkunoista, miehemme ei katsonut oikeudekseen sanoa mitään.
Ensimmäisellä silmäyksellä hän oli huomannut, ettei Beausire kuulunut viimeksi mainittujen miesten luokkaan.
Niinpä, kellon lähetessä puolta kymmentä Pitou, joka, kuten tiedämme, oli saanut kunniavirakseen, Horloge-eteiseen sijoitetun vartioston päällikkyyden, Pitou näki palatsista tulevan häntä kohden jättiläiskokoisen ja synkkähahmoisen miehen, joka sanoi hänelle kohteliaasti, mutta varmasti, ikäänkuin olisi saanut tehtäväkseen luoda järjestystä epäjärjestykseen ja sijoittaa koston tilalle oikeutta:
"Kapteeni, kohta näette erään miehen, jolla on punainen myssy päässä, sapeli kädessä ja joka tekee mahtavia eleitä. Pidättäkää se mies ja antakaa miestenne penkoa hänen vaatteensa. Hän on varastanut timanttilippaan."
"Tapahtuu, herra Maillard!" vastasi Pitou ja kohotti käden lakkinsa reunalle.
"Vai niin, te tunnette minut, hyvä ystävä!" virkkoi entinen vahtimestari.
"Miksen tuntisi!" sanoi Pitou. "Ettekö muista, herra Maillard? Yhdessä me valtasimme Bastiljin!"
"Se on mahdollista", myönsi Maillard.
"Sitten lokakuun viidentenä ja kuudentena me olimme yhtaikaa
Versaillesissa."
"Minä olin tosiaan siellä."
"Hitossa! Todistukseksi mainitsen, että te opastitte naisia ja että teillä oli kaksintaistelu Tuileriein portilla vartijan kanssa, joka ei mielinyt päästää teitä sisälle."
"Teette siis, mitä olen pyytänyt, eikö niin?" sanoi Maillard.
"Sen ja muutakin, herra Maillard, mitä vain käskette! Ah, te olette oikea isänmaanystävä, te!"
"Siitä minä ylpeilenkin", sanoi Maillard, "ja siksipä me emme saakaan sallia, ettei sitä nimeä häväistä, johon meillä on oikeus. Huomio, tuolta tulee miehemme!"
Beausire sieltä todella tuli portaita alas, heiluttaen isoa sapeliaan ja huutaen: "Eläköön kansa!"
Pitou antoi merkin Tellierille ja Maniquetille, jotka kuin muina miehinä sijoittuivat portin eteen, ja meni itse portaitten juurelle Beausirea vastaan.
Tämä oli huomannut nämä valmistelut, ja koska ne ilmeisesti huolestuttivat häntä, pysähtyi hän ja aikoi pyörtää takaisin, ikäänkuin olisi jotakin unohtanut.
"Anteeksi, kansalainen", sanoi Pitou, "tätä tietä mennään ulos".
"Ah, tätäkö tietä?"
"Ja koska Tuilerieit on määrätty tyhjennettäväksi, poistukaa, olkaa hyvä."
Beausire suoristihe ja jatkoi matkaansa portaita alas.
Alimmalle askelmalle ehdittyään hän kohotti käden punaisen myssynsä tasalle ja jäljitellen sotilaanomaista ääntä sanoi:
"No, toveri, pääseekö tästä vai eikö pääse?"
"Pääsee kyllä, mutta sitä ennen on alistuttava pieneen muodollisuuteen."
"Hm! Minkälaiseen, hyvä kapteeni?"
"On sallittava vaatteitten tarkastus, kansalainen."
"Tarkastus?"
"Niin."
"Tarkastetaanko isänmaanystävä, voittaja, mies, joka tulee aristokraatteja nitistämästä?"
"Sellainen on määräys. Siis, toveri, koska ollaan tovereita", sanoi Pitou, "pankaa iso sapelinne tuppeen sitä ette tarvitse enää, koska aristokraatit on surmattu ja alistukaa vapaaehtoisesti tarkastukseen, muutoin minun on turvauduttava väkivaltaan".
"Väkivaltaan?" sanoi Beausire. "Niin, sinä puhut noin, hyväkäs kapteeni, koska sinulla on tuolla parikymmentä miestä komennuksessasi, mutta jos me olisimme kahdenkesken…"
"Jos me olisimme kahden kesken, kansalainen", sanoi Pitou, "tekisin näin: tarttuisin ranteeseesi, kas näin, oikealla kädelläni, vasemmalla nykäisisin sapelin kourastasi ja potkisin sen palasiksi, koska rehellisen miehen käsi ei saa kajota aseeseen, jota varkaan käsi on pidellyt."
Ja Pitou toteutti esittämänsä teorian, sitoi oikealla kädellään valheellisen isänmaanystävän ranteen, riuhtaisi vasemmalla kädellä sapelin, katkaisi jalallaan sen terän ja viskasi ponnen kauaksi luotaan.
"Varas!" huudahti punamyssyinen mies. "Minäkö varas, minä, herra de
Beausire?"
"Toverit", sanoi Pitou ja työnsi entisen kersantin miestensä joukkoon, "tarkastakaa tämä herra de Beausire!"
"Niin, tarkastakaa vain", kehoitti Beausire ja kohotti kätensä, "tarkastakaa!"
Beausiren lupaa ei tosin kaivattu tämän tarkastuksen pitoon. Mutta Pitoun ja etenkin Maillardin hämmästykseksi, vaikka kuinka pengottiin, käännettiin taskut, tunnustettiin salatuimmatkin paikat, ei entisen kersantin huostasta löydetty muuta kuin korttileikki, jonka kuviot olivat kuluneet miltei näkymättömiksi, ja yksitoista souta.
Pitou silmäili Maillardia.
Tämä kohautti hartioitaan, mikä merkitsi: "Mitä arvelette?"
Beausire jälleen esillä 71
"Vielä kerran!" kehoitti Pitou, jonka pääominaisuuksia, kuten muistamme, oli kärsivällisyys.
Toimitettiin toinen tarkastus, mutta se oli yhtä tulokseton kuin edellinenkin. Löydettiin vain sama korttileikki ja samat yksitoista souta.
Beausire riemuitsi.
"No", sanoi hän, "vieläkö nytkin sapeli saastuu, kun minun käteni siihen kajoaa?"
"Ei, hyvä herra", vastasi Pitou, "ja ellei teitä tyydytä anteeksipyyntöni, antaa joku miehistöni teille miekkansa, ja minä annan teille sellaisen hyvityksen kuin haluatte".
"Kiitos, nuori mies", sanoi Beausire suoristautuen. "Te olette toiminut ohjeitten mukaan ja entisenä sotilaana minä tiedän, että sotilasohjeet ovat pyhitetty asia. Nyt minun täytyy mainita teille, että rouva de Beausire varmaankin on perin levoton pitkällisen viipymiseni johdosta, ja jos minun sallitaan poistua…"
"Menkää, hyvä herra", sanoi Pitou, "olette vapaa!"
Beausire tervehti ujostelematta ja lähti.
Pitou haki Maillardia, mutta Maillard ei ollut enää paikalla.
"Oletteko nähneet herra Maillardia?" kysyi hän.
"Olin näkevinäni", vastasi muuan haramontilainen, hänen nousseen portaita ylös".
"Ja te näitte oikein", virkkoi Pitou, "sillä nyt hän tulee niitä alas".
Maillard sieltä tosiaankin tuli, ja koska hänen pitkät koipensa sallivat hänen harpata yhden porrasaskelman yli kerrallaan, oli hän pian eteisessä.
"No", kysyi hän, "oletteko löytäneet mitään?"
"Emme", vastasi Pitou.
"Minä olen siis ollut teitä onnekkaampi, sillä olen löytänyt lippaan."
"Me olimme siis väärässä."
"Emme suinkaan, me olimme oikeassa."
Maillard aukaisi lippaan ja otti siitä kultakellon, jonka kehyksistä oli poistettu kaikki kallisarvoiset, kivet.
"Mitä tämä tietää?" kysyi Pitou.
"Se tietää, että se vekkuli on aavistanut pahaa, irroittanut timantit ja arvellen olevan hankalaa kuljettaa kelloa mukanaan hän on viskannut sen koteloineen käymälään, josta minä sen löysin."
"Entä timantit?" kysyi Pitou.
"Hän on osannut ne puijata meiltä!"
"Kas vain sitä epattoa!"
"Onko siitä kauankin kun hän poistui?"
"Kun te tulitte portaita alas, meni hän keskipihan portista."
"Mille taholle hän kääntyi?"
"Laiturikadulle päin."
"Hyvästi, kapteeni!"
"Te lähdette, herra Maillard?"
"Haluan saada tämän asian selväksi", sanoi entinen vahtimestari.
Ja hän jännitti pitkät koipensa kuin harpiksi ja lähti tavoittamaan
Beausirea.
Pitou jäi pohtimaan tapahtunutta seikkailua, ja hän pohti sitä yhä silloinkin, kun hän luuli tuntevansa kreivitär de Charnyn ja kun sattuivat ne tapaukset, jotka olemme kertoneet niiden oikealla ajalla ja paikalla haluamatta niihin sekoittaa välikohtausta, joka meidän käsittääksemme ansaitsi oman järjestysnumeronsa.