X
Syyskuun 1 päivä
Ja nyt me katsomme, mikä oli tämän juurikään kertomamme lystillis-surullisen tapauksen seuraus.
Châteletiin teljetty Beausire tuotiin tuomioistuimen eteen, jonka käsiteltävänä olivat erikoisesti elokuun 10 päivänä ja sitä seuraavina päivinä tehdyt varkaudet.
Hän ei voinut kieltää: rikos oli liian ilmeinen.
Niinpä syytetty tunnustikin nöyrästi hairahduksensa ja rukoili tuomioistuimelta armahdusta.
Tuomioistuin oli määrännyt tutkittavaksi Beausiren entisyyttä, ja kun tämä tutkimus johti laihoihin tuloksiin, se oli tuominnut entisen kersantin viideksi vuodeksi vankeuteen ja poltinraudalla merkittäväksi.
Beausire oli turhaan vakuutellut, että vain kunnialliset tunteet olivat johtaneet hänet tähän varkauteen, toisin sanoin halu taata vaimolleen ja pojalleen turvallinen tulevaisuus. Mikään ei voinut horjuttaa tuomiota — ja koska päätöksen oli tehnyt erikoistuomioistuin, ei tuomiosta voinut valittaa, joten se pantaisiin täytäntöön kahta päivää myöhemmin.
Ah, miksei sitä pantu täytäntöön heti!
Kohtalo oli säätänyt, että sen päivän aattona, jolloin Beausire piti julkisesti merkittämän, vankilaan tuotiin muuan hänen entisiä tovereitaan. Tuttavuus uudistettiin ja luottamuksellinen yhteisymmärrys syntyi.
Uusi vanki sanoi tulleensa pidätetyksi suurenmoisesti järjestetyn salahankkeen takia, jonka piti puhjeta teoksi Grève-torilla tai oikeuspalatsin aukiolla.
Salaliittolaiset kerääntyisivät paikalle huomattavan runsaslukuisena joukkona muka katsomaan sieltä tapahtuvaa tuomitun merkitsemistä — siihen aikaan tämä polttomerkintä suoritettiin milloin Grève-torilla, milloin oikeuspalatsin edustalla — ja kun he kuulisivat huudon: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" he valtaisivat kaupungintalon, kutsuivat avukseen kansalliskaartin, josta kaksi kolmannesta oli rojalisteja tai ainakin perustuslaillisia, panisivat täytäntöön elokuun 30 päivänä tehdyn kansalliskokouksen päätöksen kommuunin lakkauttamisesta ja toteuttaisivat vihdoinkin rojalistisen vastavallankumouksen.
Valitettavasti tuli juuri Beausiren uuden vankitoverin antaa mainittu merkki. Salaliittolaiset eivät tienneet hänen vangitsemisestaan ja kokoontuisivat torille päivänä, jolloin ensimmäinen tuomittu merkittäisiin, ja koska ketään ei olisi huutamassa: "Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!" ei kapinasta tulisi mitään.
Se oli sitäkin valitettavampaa, — lisäsi ystävä, — kun salahanketta ei milloinkaan ollut niin hyvin suunniteltu ja kun sen onnistuminen oli ehdottoman varma.
Beausiren ystävän vangitseminen oli lisäksi siinäkin suhteessa valitettava juttu, että syntyneessä metakassa tuomittu voisi vapautua, paeta ja välttää siten kaksinkertaisen rangaistuksen: poltinraudan ja kaleerit.
Vaikkei Beausirella ollutkaan varmaa valtiollista vakaumusta, oli hän silti aina sydämessään kallistunut kuninkuutta kannattamaan. Hän aloitti nyt surkuttelemalla syvästi kuninkaan kohtaloa ja valitti hänen puolestaan, kun suunnitellusta kapinasta ei tulisikaan mitään.
Äkkiä hän iski otsaansa: kirkas aatos oli välähtänyt hänen aivoissaan.
"Mutta", sanoi hän toverilleen, "minähän tässä joudunkin ensimmäisenä merkittäväksi!"
"Niin joudutkin, ja se olisi ollut onnesi, sanon sen hoitamiseen."
"Ja sinä sanot, ettei vangitsemistasi tunneta?"
"Ei kukaan tiedä siitä."
"Salaliittolaiset siis kokoontuvat, ikäänkuin ei sinua olisi vangittukaan?"
"Vallan niin."
"Jos joku antaisi sovitun merkin, kapina puhkeaisi?"
"Niin… mutta kukapa sen antaisi, kun minä istun vankilassa enkä voi saada sanaa kenellekään?"
"Minä!" sanoi Beausire kuin Medea Corneillen murhenäytelmässä.
"Sinäkö?"
"Minäpä tietenkin! Minähän olen paikalla, koska minut merkitään, häh? No niin, minä huudan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Se ei ole kovin vaikeaa minun mielestäni."
Beausiren toveri oli jähmettynyt ihmettelyynsä.
"Olen aina sanonut", huudahti hän, "että sinä olet nerokas mies!"
Beausire kumarsi.
"Jos sinä teet sen", jatkoi rojalistivanki, "niin sinua ei vain vapauteta, sinua ei ainoastaan armahdeta, vaan lisäksi, kun minä selitän, että sinä olet syynä salahankkeen onnistumiseen, sinä voit jo ennakolta iloita kauniista palkkiosta".
"En minä sitä ajattele", vastasi Beausire mitä epäitsekkäimmän näköisenä.
"Hitossa, et suinkaan ajattelekaan!" sanoi ystävä. "Mutta kun palkkio tulee, neuvon sinua ottamaan sen vastaan."
"Jos sinä neuvot…" sanoi Beausire.
"Teen enemmänkin, minä kehoitan ja, tarpeen tullen, käsken sinua hyväksymään sen", intti ystävä mahtipontisin elein.
"Olkoon menneeksi!" sanoi Beausire.
"No niin", virkkoi ystävä, "huomenna syömme yhdessä aamiaista — vankilan päällikkö ei evänne sitä viimeistä suosionosoitusta kahdelta toverukselta — ja me juomme kelpo pullollisen viiniä salahankkeen onnistumiseksi!"
Beausire kyllä hieman epäili vankilan päällikön hyvää tahtoa, mikäli se koski seuraavan päivän aamiaista, mutta, söisipä hän yksin tai toverinsa seurassa, hän oli päättänyt pitää tälle antamansa lupauksen.
Hänen suureksi tyytyväisyydekseen päällikkö antoi luvan.
Toverukset söivät yhteisen aamiaisen. He eivät tyytyneet yhteen pullolliseen, vaan joivat kaksi, kolme, neljä pullollista!
Neljännen pullon aikana Beausire oli raivo rojalisti. Onneksi häntä tultiin noutamaan Grève-torille vietäväksi, ennenkuin viides pullollinen oli tuotu pöytään Hän nousi rattaille kuin noustaan riemuvaunuihin silmäillen halveksivasti tuota joukkoa, jolle hän valmistaisi niin hirveän yllätyksen.
Notre-Damen sillan kulmassa muuan nainen ja pikku poika odottelivat hänen tuloaan.
Beausire tunsi Oliva-rukan, joka itkeä vetisteli, ja nuoren
Toussaintin, joka nähdessään isänsä sotamiesten käsissä, huudahti:
"Se on oikein! Miksi löit minua!"
Beausire silmäili heitä suojelevin ilmein ja olisi liittänyt tähän ilmeeseen eleen, joka varmaankin olisi näyttänyt hyvin majesteetilliselta, mutta hänen kätensä oli sidottu selän taakse.
Kaupungintalon tori oli täynnä kansaa.
Kaikki tiesivät, että tuomittu tuli sovittamaan Tuilerieissä tekemäänsä varkautta; tiedettiin niinikään jutun käsittelystä, minkälaisissa olosuhteissa se oli tehty ja mitkä vaiheet olivat sitä seuranneet, eikä kukaan säälinyt tuomittua.
Kun rattaat pysähtyivät häpeäpaalun kupeelle, oli vartijoilla täysi työ pitää väkijoukkoa loitolla.
Beausire silmäili tuota kohisevaa, hälisevää joukkoa ilmein, joka näytti sanovan: "Saattepa nähdä! Pian on käynnissä toisenlainen leikki!"
Kun hän ilmestyi häpeälavalle, puhkesi ilmoille huikea hurraa. Mutta kun merkinnän hetki lähestyi, kun pyöveli riisui tuomitun, niin että olkapää paljastui, ja kun hän kumarsi ottamaan tulipannusta hehkuvaa rautaa, tapahtui, mitä aina tapahtuu: oikeuden ylevän majesteetin edessä kaikki vaikenivat.
Beausire käytti hyväkseen tätä hetkeä, keräsi kaikki voimansa ja huusi täyteläisellä, kaikuvalla äänellä:
"Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!"
Jos Beausire oli odottanut hälinää, niin tätä huutoa seuranneet tapahtumat ylittivät kaikki hänen toiveensa. Joukko ei kiljunut, se ulvoi.
Hirveästi mylväisten koko tämä joukko syöksyi häpeälavalle päin.
Nyt vartiosto ei enää kyennyt suojelemaan Beausireä. Sen rivit murtuivat, lava vallattiin, pyöveli tungettiin tieltä, tuomittu riuhtaistiin häpeäpaalusta ja viskattiin siihen kuhisevaan muurahaispesään, jota sanotaan väkijoukoksi.
Hänet olisi seuraavassa tuokiossa surmattu, ruhjottu, revitty palasiksi, mutta silloin syöksyi paikalle muuan vyöhytniekka mies, joka kaupungintalon ulkoportailta oli katsellut tuomion toimeenpanoa.
Tämä mies oli kommuunin prokuraattori Manuel.
Hänessä oli suuri määrä inhimillistä tunnetta, jonka hän usein osasi sulkea sydämensä syvyyteen, mutta joka aina pääsi esille tämäntapaisissa tilaisuuksissa.
Hänen onnistui tunkeutua Beausiren luokse. Hän kohotti kätensä hänen ylitseen ja huusi kovalla äänellä:
"Lain nimessä minä vaadin haltuuni tämän miehen!"
Kansa ei aikonut totella häntä. Manuel irroitti vyönsä, heilutti sitä väkijoukon yläpuolella ja huusi:
"Apuun, kaikki kunnon kansalaiset!"
[Tarkoituksemme ei suinkaan ole seppelöidä Manuelia kunnian sädekehällä, tätä miestä, joka on vallankumouksen parjatuimpia; tarkoituksemme on vain lausua totuus.]
[Michelet kertoo tapauksen seuraavasti:]
["Syyskuun 1 päivänä Grève-torilla esitettiin kauhea kohtaus. Muuan merkittäväksi paikalle tuotu varas, joka ilmeisesti oli humalassa, johtui huutamaan: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset! Kuolkoon kansa!' Hänet riuhtaistiin siinä samassa kaakinpuusta ja olisi revitty palasiksi; kommuunin prokuraattori Manuel juoksi paikalle, pelasti hänet joukon käsistä ja vei hänet kaupungintaloon. Mutta hän oli itsekin silloin kuolemanvaarassa. Hänen täytyi luvata, että kansan valitsema jury-tuomioistuin tuomitsisi syyllisen. Tämä tuomioistuin julisti kuolemantuomion. Viranomaiset pitivät tätä tuomiota hyvänä ja laillisena; se pantiin täytäntöön ja mies hirtettiin seuraavana päivänä.">[
Parikymmentä miestä kiiruhti hänen ympärilleen.
Beausire pelastettiin joukon käsistä: hän oli tällöin puolikuollut.
Manuel kannatti hänet kaupungintaloon. Mutta pian uhattiin kaupungintaloakin vakavasti: niin kiihtynyt oli kansan mieliala.
Manuel ilmestyi parvekkeelle.
"Tämä mies on syyllinen", sanoi hän, "mutta vikapää rikokseen, josta häntä ei ole tuomittu. Valitkaa keskuudestanne tuomioistuin. Tämä tuomioistuin kokoontukoon johonkin kaupungintalon saliin ja päättäköön syyllisen kohtalosta. Tuomio, olkoon se millainen tahansa, pannaan täytäntöön, mutta laadittakoon toki tuomio!"
Eikö ole omituista, että verilöylypäivän aattona muuan niistä miehistä, joita syytetään tästä verilöylystä, pitää oman henkensä uhalla moisen puheen?
Politiikassa on muodottomuuksia: selittäköön ne ken taitaa.
Tämä kehoitus rauhoitti väkijoukon. Neljännestuntia myöhemmin Manuelille esitettiin kansan valitsema tuomioistuin. Siinä oli yksikolmatta jäsentä. Nämä yksikolmatta miestä ilmestyivät parvekkeelle.
"Ovatko nämä miehet edustajianne?" kysyi Manuel kansalta.
Vastaukseksi kansa alkoi paukuttaa käsiä.
"Hyvä on", virkkoi Manuel; "koska tässä ovat tuomarit, tapahtukoon oikeus".
Ja lupauksensa mukaan hän sijoitti tuomioistuimen erääseen kaupungintalon saliin.
Enemmän kuolleena kuin elävänä Beausire tuotiin tämän tilapäisen tuomioistuimen eteen. Hän yritti puolustautua. Mutta hänen jälkimäinen rikoksensa oli yhtä ilmeinen kuin edellinenkin. Mutta kansan silmissä se oli paljoa raskaampi.
Huutaa eläköötä kuninkaalle, kun kuningas, petturiksi julistettuna, oli Templessä vankina, huutaa eläköötä preussilaisille, kun preussilaiset juurikään olivat valloittaneet Longwyn ja olivat vain viidenkolmatta penikulman päässä Pariisista, huutaa kuolemaa kansalle, kun kansa vääntelehti kuolemantuskissaan, se oli toki hirveä rikos, joka vaati mitä ankarinta rangaistusta!
Niinpä tuomioistuin päättikin, että syyllinen tuomittaisiin kuolemaan, ja lisäksi, että hänen kuolintapansa tulisi rikoksen laadun mukaan häpeälliseksi; häneen sovellutettaisiin lain poikkeusta sikäli, että hänet hirtettäisiin ja hirtettäisiin sillä paikalla, missä rikoskin oli tehty.
Pyöveli sai määräyksen pystyttää hirsipuun lavalle, mistä kaakinpuu oli kohonnut.
Väkijoukko rauhoittui, kun se kuuli tämän päätöksen ja tiesi, ettei vanki voisi päästä pakoon.
Tämä tapaus, kuten erään aikaisemman luvun lopussa sanoimme, askarrutti kansalliskokousta.
Seuraava päivä oli sunnuntai, mikä tekisi tilanteen yhä vaikeammaksi.
Kansalliskokous ymmärsi, että oltiin menossa verilöylyä kohden.
Kommuuni tahtoi pysyä vallassa, maksoi mitä maksoi, ja verilöyly, siis
hirmu, oli siihen tarkoitukseen kaikkein varmimpia keinoja.
Kansalliskokous peräytyi kaksi päivää varemmin tekemästään päätöksestä.
Se peruutti päätöksensä.
Silloin muuan edustaja nousi puhumaan.
"Ei riitä, että peruutatte päätöksenne", sanoi hän. "Kaksi päivää sitten sitä laatiessanne te julistitte, että kommuuni on tehnyt isänmaalle hyvän palveluksen. Ylistys on liian epämääräinen, sillä jonakin päivänä te voitte sanoa, että kommuuni on palvellut isänmaata hyvin, mutta että se ja se kommuunin jäsen ei ansaitse tätä kiitoslausetta. Silloin se ja se jäsen joutuu vainon alaiseksi. On siis sanottava, ei kommuuni, vaan kommuunin jäsenet."
Kansalliskokous päätti tunnustaa, että kommuunin jäsenet ovat tehneet isänmaalle hyvän palveluksen.
Samaan aikaan kun kansalliskokous äänesti tästä kysymyksestä, Robespierre piti kommuunille laajan puheen, jossa hän huomautti, että koska kansalliskokous inhoittavien temppuilujen avulla oli saanut yleisneuvoston menettämään julkisen luottamuksen, tämän yleisneuvoston oli väistyttävä ja käytettävä sitä ainoaa keinoa, joka vielä voisi kansan pelastaa, toisin sanoin, sen oli luovuteltava valta kansalle.
Kuten aina, Robespierre oli epäselvä ja häälyväinen, mutta hirveä.
Mitä merkitsi lause: luovutettava valta kansalle?
Sitäkö, että kansalliskokouksen päätökseen alistuttaisiin ja hyväksyttäisiin uudet vaalit? Tuskinpa vain.
Sitäkö, että lainmukainen valta poistettaisiin ja se poistamalla selitettäisiin, että kommuuni, joka oli järjestänyt elokuun 10 päivän, katsoi itsensä kykenemättömäksi jatkamaan vallankumouksen suurta työtä ja uskoi kansalle työn työdentämisen?
Jos holtittomalle kansalle, jonka sydän oli tulvillaan kostoa, uskottaisiin elokuun 10 päivän työn jatkaminen, merkitsisi se niiden miesten teurastusta, jotka elokuun 10 päivänä olivat taistelleet sitä vastaan ja jotka sen jälkeen oli teljetty Pariisin vankiloihin.
Sellainen oli tilanne syyskuun 1 päivän illalla. Ilmassa oli ukkosen tuntu; uhkaava salama ja jyrinä painoivat raskaasti jokaisen mieltä.