XI
Syyskuun 1 ja 2 päivän välinen yö
Näin olivat asiat, kun syyskuun 1 päivänä kello yhdeksän illalla Gilbertin apulainen — palvelija-nimitys oli poistettu tasavalta-aatteelle sopimattomana — Gilbertin apulainen astui tohtorin huoneeseen ja ilmoitti:
"Kansalainen Gilbert, vaunut odottavat portin edessä."
Gilbert painoi hatun silmilleen, napitti päällystakkinsa kaulaan asti ja aikoi lähteä ulos, mutta kynnykselle ilmestyi samassa muuan mies, jonka yllä oli avara viitta ja jonka kasvoja varjostivat leveät hatunlieret.
Gilbert väistyi askelen taaksepäin. Pimeässä ja tällaisena hetkenä kaikki ovat vihamiehiä.
"Minä se olen, Gilbert", sanoi ystävällinen ääni.
"Cagliostro!" huudahti tohtori.
"Kas niin, taaskin te unohdatte, ettei minun nimeni ole enää
Cagliostro, vaan parooni Zannone! Teille, rakas Gilbert, minä en tosin
muuta nimeä enkä sydäntä, vaan olen alati, sitä ainakin toivon, Josef
Balsamo."
"Niin, niin", myönsi Gilbert, "ja sen todistukseksi mainitsen, että olin lähdössä tapaamaan teitä".
"Sitä aavistinkin", sanoi Cagliostro, "ja sitä varten tulen tänne, sillä teidän piti toki ajatella, etten minä tällaisina päivinä tee mitä herra de Robespierre on tehnyt: minä en lähde maaseudulle".
"Pelkäsinkin, etten tapaisi teitä, ja olen nyt ylen iloinen, kun näen teidät… Mutta astukaa sisään, olkaa hyvä!"
"No, tässä olen! Sanokaa, mitä minulta haluatte?" kysyi Cagliostro seuratessaan Gilbertiä tohtorin asunnon perimmäiseen huoneeseen.
"Istukaa, mestari!"
Cagliostro istuutui.
"Te tiedätte, mitä tapahtuu", aloitti Gilbert.
"Haluatte kai sanoa, mitä kohta tapahtuu", oikaisi Cagliostro, "sillä tällä hetkellä ei tapahdu mitään".
"Niin, olette oikeassa. Mutta jotakin kauheaa on tekeillä, eikö niin?"
"Kauheaa tosiaankin… Mutta kauheakin on toisinaan välttämätöntä."
"Mestari", sanoi Gilbert, "kun te lausutte nuo sanat heltymättömällä kylmäverisyydellänne, saatte minut värisemään!"
"Minkä sille voi? Minä olen vain kaiku: kohtalon kaiku!"
Gilbert taivutti päätänsä.
"Muistatteko, Gilbert, mitä sanoin teille Bellevuessa lokakuun kuudentena päivänä ennustaessani markiisi de Favrasin kuolemaa?"
Gilbert säpsähti.
Hän, joka oli voimakas ihmisten ja tapahtumienkin edessä, tunsi tämän salaperäisen olennon edessä itsensä heikoksi kuin lapsi.
"Sanoin teille", jatkoi Cagliostro, "että jos kuninkaan poloisissa aivoissa olisi hitunenkin sitä itsesäilytysvaistoa, jota hänellä en toivonut olevan, hän pakenisi".
"No, hän pakeni", vastasi Gilbert.
"Niin, mutta minä odotin hänen tekevän sen ajoissa. Hän pakeni, mutta hyväinen aika, tehän tiedätte, se oli myöhäistä! Minä lisäsin, ette ole kai sitä unohtanut, lisäsin, että jos kuningas vastustelisi, jos kuningatar vastustelisi, jos ylimykset vastustelisivat, me tekisimme vallankumouksen."
"Niin, olette oikeassa, yhä vain oikeassa! Vallankumous on tehty!" sanoi Gilbert huokaisten.
"Ei täydellisesti", vastasi Cagliostro. "Mutta se kehittyy, kuten näette, hyvä Gilbert. Muistatte lisäksi, että puhelin teille eräästä koneesta, jonka muuan ystäväni, tohtori Guillotin, on keksinyt? Oletteko käväissyt Carrousel-aukiolla, Tuilerieitä vastapäätä? No niin, se kone, sama kone, jonka kuvan näytin kuningattarelle Taverneyn linnassa, vesikarahvin pinnalla — muistattehan, te olitte silloin pikku poika, tuskin tuon mittainen ja silti jo neiti Nicolen rakastaja… malttakaas, hänen miehensä, se rakas herra de Beausire, on vastikään tuomittu hirtettäväksi! — no niin, se kone toimii."
"Niin", sanoi Gilbert, "ja tuntuu toimivan liian hitaastikin, koskapa halutaan sen lisäksi käyttää sapeleita, piikkejä ja puukkoja".
"Kuulkaahan", virkkoi Cogliostro, "on sovittava eräästä seikasta, siitä näet, että me olemme tekemisissä julmien härkäpäitten kanssa! Aatelisille, hoville, kuninkaalle ja kuningattarelle annetaan kaikenlaatuisia varoituksia, mutta niistä ei ole minkäänlaista hyötyä. Bastilji vallataan, se ei auta; järjestetään lokakuun viides ja kuudes päivä, se ei auta; järjestetään kesäkuun kahdeskymmenes päivä; se ei auta; järjestetään elokuun kymmenes päivä, se ei auta; kuningas pannaan Templeen, ylimykset pannaan Abbayeen, la Forceen, Bicêtreen, sekään ei auta! Templessä kuningas iloitsee, kun preussilaiset valloittavat Longwyn. Abbayessa ylimykset huutavat: 'Eläköön kuningas! Eläkööt preussilaiset!' He juovat samppanjaa köyhän kansan nähden, joka särpii vettä, he syövät tryffeli-piiraita köyhän kansan edessä, jolta puuttuu leipä! Ja jos Preussin Wilhelmille kirjoitettaisiinkin: 'Varokaa! Jos tulette Longwyta edemmäksi, jos astutte askelenkin Ranskan sydäntä kohden, merkitsee se kuninkaan kuolemantuomiota!' niin tämä vastaisi: 'Vaikka kuninkaallisen perheen asema onkin kauhea, eivät armeijat voi peräytyä. Kaikesta sydämestäni haluan ehtiä perille ajoissa pelastaakseni Ranskan kuninkaan, mutta velvollisuuteni on ennen kaikkea pelastaa Eurooppa!' Ja hän marssii Verdunin suunnalle… Siitä on tehtävä loppu."
"Loppu mistä?" huudahti Gilbert.
"Kuninkaasta, kuningattaresta ja aatelisista."
"Te surmaisitte kuninkaan? Te surmaisitte kuningattaren?"
"Oh, ei, ei heitä! Se olisi suuri onnettomuus! Heidät on tuomittava, heidän asiansa on tutkittava ja järjestettävä julkisesti, kuten Kaarlo ensimmäisenkin, mutta kuinka tahansa, heistä on suoriuduttava, tohtori, ja mitä pikemmin, sitä parempi."
"Entä kuka on sen päättänyt?" huudahti Gilbert. "Älykö, rehellisyyskö, sen kansan omatuntoko, josta te puhutte? Silloin kun Mirabeau edusti neroa, Lafayette vilpittömyyttä ja Vergniaud oikeudentuntoa, jos olisitte silloin tullut sanoinaan näiden kolmen miehen nimessä: 'Täytyy tappaa!' olisin värissyt, niinkuin nyt värisen, mutta minä olisin samalla epäröinyt. Kenen nimessä te tänään puhutte? Jonkun Hébertin, teatterilippujen myyjän, jonkun Collot-d'Herboisin, ulos vihelletyn ilveilijän, jonkun Maratin, sairaan hengen, josta lääkärin täytyy iskeä suonta joka kerta kun hän vaatii viisikymmentätuhatta, satatuhatta, kaksisataatuhatta päätä! Sallikaa minun, suuri mestari, jäävätä nämä keskinkertaiset miehet, jotka tarvitsevat nopeita ja suurieleisiä murroskausia, kouraantuntuvia muutoksia, nämä huonot näytelmänsepittäjät, nämä voimattomat puhujat, jotka nauttivat äkillisistä hävityksistä, jotka luulottelevat olevansa taitavia taikureita, vaikka he, vaivaisina kuolevaisina, ovat vain tärvelleet Jumalan luoman; he pitävät kauniina, suurena, ylevänä johtaa uuteen uomaan sen elämänvirran, joka ravitsee maailmaa, tuhoamalla yhdellä sanalla, yhdellä kädenliikkeellä, yhdellä silmäniskulla, poistamalla yhdellä henkäyksellä sen elävän esteen, jonka muovailuun luonto oli tarvinnut kaksikymmentä, kolme-, neljä-, viisikymmentä vuotta! Ne miehet, suuri mestari, ovat kurjia ihmisiä! Ettekä te ole niitä miehiä!"
"Gilbert ystävä", sanoi Cagliostro, "erehdytte jälleen. Sanotte niitä miehiä ihmisiksi. Annatte heille liian suuren kunnian. He ovat vain välikappaleita."
"Hävityksen välineitä!"
"Niin, mutta aatteen hyväksi. Tämä aate, Gilbert, on kansojen kirvoittamisia, se on vapaus! Se on tasavalta — ei Ranskan, Jumala varjelkoon minua niin itsekkäästä ajatuksesta! — se on yleisinhimillinen tasavalta, koko maailman veljeys! Ne miehet eivät ole neroja, he eivät ole rehellisiä, heillä ei ole omaatuntoa, mutta heillä on jotakin, mikä on paljoa voimakkaampaa, paljoa tanakampaa, paljoa hellittämättömämpää kuin kaikki muu: heillä on vaistoa."
"Attilan vaisto!"
"Tepä sen sanoitte: Attilan, joka nimitti itseään Jumalan vasaraksi ja joka tuli hunnien, alanien, sveevien raakalaisveren kanssa tallaamaan jalkoihinsa roomalaisen kulttuurin, kun tämä oli jo vallan laho Nerojen, Vespasianusten, Heliogabalusten nelisatavuotisen hallituksen johdosta."
"Mutta pysykäämme asiassa, älkäämme yleistäkö. Minne se verilöyly meidät johtaa?"
"Oh, varsin yksinkertaiseen ratkaisuun. Se häpäisee kansalliskokouksen, kommuunin, kansan, koko Pariisin. Pariisi on tahrattava verellä, ymmärrättekö, jotta Pariisi, nämä Ranskan aivot, tämä Euroopan ajatus, tämä maailman sielu, jotta Pariisi, tuntiessaan, ettei anteeksianto olisi enää mahdollista, nousisi yhtenä miehenä, työntäisi Ranskan edellään ja viskaisi vihollisen isänmaan pyhän alueen ulkopuolelle."
"Mutta ettehän te ole ranskalainen!" huudahti Gilbert. "Mitä se siis teitä liikuttaa?"
Cagliostro hymyili.
"Kuinka te, Gilbert, kehittynyt äly ja voimakas persoonallisuus, voitte sanoa jollekin ihmiselle: 'Älä sekaannu Ranskan asioihin, sillä sinä et ole ranskalainen!' Eivätkö Ranskan asiat, Gilbert, ole maailman asioita? Työskenteleekö Ranska vain omaksi hyväkseen, poloinen egoisti? Kuoliko Jeesus ainoastaan juutalaisten puolesta? Mikä oikeus sinulla on tulla sanomaan apostolille: 'Sinä et ole natsarealainen!' Kuule, kuule, Gilbert, minä olen keskustellut näistä asioista neron kanssa, joka oli vallan toisella tavalla kehittyneempi kuin minä tai sinä, miehen tai hengen kanssa, jonka nimi on Althotas, eräänä päivänä, kun hän esitti minulle laskelmaa verestä, joka oli vuodatettava, ennenkuin maailman vapauden aurinko pääsisi nousemaan. No niin, sen miehen päätelmät eivät ole järkyttäneet vakaumustani. Olen kulkenut, kuljen nyt ja vastedeskin kumoten kaikki, mikä on tielläni, ja sanon tyynin äänin ja puhtain katsein: 'Sääli esteitä, mutta minä olen tulevaisuus!' — Sinulla oli jotakin pyydettävää minulta, eikö niin? Suostun ennakolta pyyntöösi. Mainitse sen miehen tai naisen nimi, jonka haluat pelastaa."
"Haluan pelastaa naisen, jonka te, mestari, ja minä emme voi sallia kuolla."
"Haluat pelastaa kreivitär de Charnyn?"
"Haluan pelastaa Sébastienin äidin."
"Sinä tiedät, että Danton, oikeusministerinä, pitää kädessään vankilan avaimia."
"Niin, mutta minä tiedän myöskin, että te voitte sanoa Dantonille:
'Aukaise tai sulje tuo ovi.'"
Cagliostro nousi, meni kirjoituspöydän ääreen, piirsi pienelle neliöpaperille jonkun salamerkin, ojensi paperin Gilbertille ja sanoi:
"Kas tässä, poikaseni! Mene tapaamaan Dantonia ja pyydä häneltä, mitä haluat."
Gilbert nousi.
"Mutta mitä sen jälkeen aiot tehdä?" kysyi Cagliostro.
"Minkä jälkeen?"
"Kulumassa olevien päivien jälkeen, kun kuninkaan vuoro tulee."
"Minä aion tehdä voitavani, päästäkseni konventin jäseneksi, ja vastustaa voimieni mukaan kuninkaan kuolemaa."
"Niin, niin, käsitän sen", vastasi Cagliostro. "Toimi omantuntosi mukaan, Gilbert, mutta lupaa minulle yksi asia."
"Mikä?"
"Oli aika, jolloin lupasit ehdoitta, Gilbert."
"Silloin te ette tullutkaan sanomaan, että kansa parannetaan murhalla, ihmiskunta verilöylyllä."
"Olkoon… No niin, lupaa minulle, Gilbert, että kun kuningas on tuomittu, kun kuningas on mestattu, sinä noudatat neuvoa, jonka silloin sinulle annan."
Gilbert ojensi hänelle kätensä.
"Kaikki teidän antamanne neuvot ovat minulle kalliita", sanoi hän.
"Entä noudatatko sitä?" kysyi Cagliostro.
"Vannon noudattavani, ellei se loukkaa omaatuntoani."
"Gilbert, olet kohtuuton", moitti Cagliostro. "Minä olen antanut sinulle paljon, olenko milloinkaan mitään vaatinut?"
"Ette, mestari", vastasi Gilbert, "ja tälläkin kerralla olette lahjoittanut minulle elämän, joka on minulle omaa elämääni rakkaampi".
"Mene siis", sanoi Cagliostro, "ja johtakoon askeliasi sen Ranskan henki, jonka ylevimpiä poikia sinä olet!"
Cagliostro lähti, ja Gilbert seurasi häntä.
Vaunut odottelivat yhä. Tohtori astui niihin ja käski ajaa oikeusministeriön eteen. Danton asui siellä.
Oikeusministerinä Dantonilla oli erinomainen veruke päästä esiintymästä kommuunissa.
Mitäpä hän siellä olisi tehnytkään? Eivätkö Marat ja Robespierre olleet siellä? Robespierre ei sallisi Muratin mennä edelleen: murhan eteen valjastettuina he kulkisivat samaa jalkaa. — Ja olihan Tallien heitä kaitsemassa.
Dantonia odotti kaksi vaihtoehtoa: joka hän liittyisi kommuuniin ja muodostaisi Maratin ja Robespierren kanssa kolmiliiton, tai kansalliskokous antaisi hänen käsiinsä diktatuurin, jota hän hoitaisi oikeusministerinä.
Hän ei halunnut Robespierren ja Maratin seuraan. Kansalliskokous puolestaan ei välittänyt hänestä.
Kun Gilbert ilmoitettiin, oli hän huoneessaan vaimonsa kanssa, tai oikeammin, hänen vaimonsa oli hänen jalkojensa juuressa: verilöyly oli niin tunnettu asia, että hänen vaimonsa rukoili häntä estämään sen.
Hän, vaimo-rukka, kuolisi tuskasta, jos se verilöyly pantaisiin toimeen.
Danton ei voinut saada häntä käsittämään muuatta hyvinkin selvää asiaa: hän ei voisi mitään kommuunin päätöksille, ellei kansalliskokous antaisi hänelle diktaattorin valtuuksia. Kansalliskokouksen kanssa hänellä olisi ehkä voitto, ilman sitä varma tappio.
"Kuole, kuole, kuole, jos on pakko!" huusi vaimo-rukka. "Mutta älä salli verilöylyn tapahtua!"
"Minunlaiseni mies ei kuole tarpeettomasti", vastasi Danton. "Haluan kyllä kuolla, mutta minun kuolemani tulkoon isänmaan hyödyksi!"
Tohtori Gilbert ilmoitettiin.
"Minä en lähde", sanoi rouva Danton, "ennenkuin olet luvannut tehdä voitavasi estääksesi sen inhoittavan rikoksen".
"Jää siis", sanoi Danton.
Rouva Danton väistyi kolme askelta syrjään päästääkseen miehensä tohtoria vastaan, jonka tämä tunsi nimeltä ja maineelta.
"Ah, tohtori, tulette oikealla hetkellä", sanoi hän. "Jos olisin tiennyt osoitteenne, olisin lähettänyt hakemaan teitä."
Gilbert tervehti Dantonia ja huomatessaan hänen takanaan nyyhkyttelevän naisen kumarsi.
"Tässä on vaimoni, kansalaisen Dantonin ja oikeusministerin vaimo, joka luulee minua kyllin voimakkaaksi, jotta yksin kykenisin estämään herroja Maratia ja Robespierreä, joiden takana on koko kommuuni, tekemästä, mitä haluavat, toisin sanoin, estämään heitä tappamasta, tuhoamasta, murhaamasta!"
Gilbert silmäili rouva Dantonia. Tämä itki kädet ristissä.
"Hyvä rouva", sanoi Gilbert, "sallitteko minun suudella näitä armeliaita käsiä?"
"Kas niin", virkkoi Danton, "nyt sait avustajan!"
"Voi, hyvä herra", huudahti poloinen vaimo, "sanokaa hänelle, että hän tahraantuu vereen koko elämänsä ajaksi, jos hän sallii sen tapahtua!"
"Ellei olisi muusta kysymys", sanoi Gilbert, "jos se tahra jäisi vain yhden miehen otsalle ja jos se mies, arvellen, että hänen nimeensä liittyvä veritahra voisi olla hyödyksi hänen maallensa ja olisi välttämätön Ranskalle, uhrautuisi, viskaisi maineensa kuiluun, kuten Decius ruumiinsa, ei se olisi mitään! Mitä merkitsevät yhden kansalaisen elämä, maine ja kunnia sellaisissa oloissa, joita me nyt elämme? Mutta siitä tulee tahra koko Ranskan otsalle!"
"Kansalainen", sanoi Danton, "kun Vesuvius purkautuu, esittäkää minulle mies, joka pystyy estämään sen laavan; kun meri nousee, näyttäkää käsivarsi, joka kykenee hillitsemään valtameren".
"Kun miehen nimi on Danton, ei kysytä missä se mies on, vaan sanotaan: 'Se mies on tuossa!' Silloin ei kysytä, missä on se käsivarsi, silloin tuomitaan!"
"Te olette kaikki hulluja!" huudahti Danton. "Täytyykö siis minun sanoa teille, mitä en jätä itselleni sanomatta? Hyvä on! Minulla on tahtoa, minulla on kykyä, ja jos kansalliskokous haluaisi, minulla olisi voimaa! Mutta tiedättekö, mitä tapahtuu? Samaa, mitä tapahtui Mirabeaulle: hänen neronsa ei voinut kilpailla hänen huonon maineensa kanssa. Minä en ole holtiton Marat, istuttaakseni kansalliskokoukseen kauhua, enkä lahjomaton Robespierre, istuttaakseni siihen luottamusta. Kansalliskokous epää minulta keinot, joilla valtion voisi pelastaa. Minä kärsin huonosta maineestani. Kansalliskokous vitkastelisi, venyttäisi keskusteluja. Sen jäsenet kuiskuttelisivat keskenään, että minä olen moraaliton ihminen, mies, jonka käsiin ei voisi uskoa edes kolmeksi päiväksi rajatonta, täydellistä toimintavaltaa. Valittaisiin joku komitea, johon tulisi kunniallisia jäseniä, ja sillä välin pantaisiin verilöyly toimeen. Ja, kuten sanoitte, tuhansien syyllisten veri, kolmenneljänsadan humalaisen rikos nostaisi vallankumouksen näyttämölle punaisen verhon, joka kätkisi taaksensa sen ylevät korkeudet! Niin", lisäsi hän suurenmoisin elein, "Ranskaa siitä ei syytettäisi, vaan minua. Minä kääntäisin siitä maailman kirouksen ja antaisin sen vyöryä ylitseni!"
"Entä minä! Entä lapsesi?" huudahti vaimo-poloinen.
"Sinä", vastasi Danton, "sinä kuolisit siihen, kuten äsken sanoit, eikä sinua syytetä minun rikostoverikseni, koska minun rikokseni on surmannut sinut. Minun lapseni ovat poikia. He varttuvat joskus miehiksi, ja ole rauhassa, jos heillä on isänsä sydän, he pitävät Dantonin nimeä pystypäin, tai jos he ovat heikkoja, he kieltävät minut. Sitä parempi! Heikot eivät ole minun sukuani, ja minä, minä kiellän heidät jo ennakolta!"
"Mutta pyytäkää edes sitä valtuutta kansalliskokoukselta!" huudahti
Gilbert.
"Luuletteko minun odotelleen teidän neuvoanne? Olen kutsuttanut tänne Thuriotin, olen kutsuttanut tänne Tallienin. Vaimo, katso, ovatko he tulleet. Jos ovat, laske Thuriot sisälle."
Rouva Danton poistui nopeasti.
"Koetan onneani teidän nähtenne, herra Gilbert", sanoi Danton. "Te olette todistajani jälkimaailmalle, kuinka olen ponnistellut."
Ovi aukeni.
"Tässä tulee kansalainen Thuriot, hyvä ystävä", ilmoitti rouva Danton.
"Tule tänne!" sanoi Danton ja ojensi leveän kouransa miehelle, joka hänen rinnallaan esitti samanlaista osaa kuin ajutantti kenraalin rinnalla. "Lausuit kerran puhujalavalta seuraavat ylevät sanat: 'Ranskan vallankumous ei ole vain meidän, se on maailman ja meidän on tehtävä siitä tili koko ihmiskunnalle!' Hyvä, meidän on ponnistettava kaikkemme säilyttääksemme tämän vallankumouksen puhtaana."
"Puhu", kehoitti Thuriot.
"Huomenna, istunnon alkaessa, ennenkuin keskustelu on alkanutkaan, sinä ehdotat seuraavaa: kommuunin yleisneuvoston jäsenmäärä korotetaan kolmeksisadaksi, joten elokuun kymmenentenä päivänä valittujen yhä pysyessä paikoillaan uudet tulokkaat tekevät mitättömäksi vanhojen vaikutusvallan. Me rakennamme Pariisin edustuksen selvälle pohjalle, me laajennamme kommuunin, me lisäämme sen lukumäärää, mutta me tasoitamme sen henkeä. Jos tämä ehdotus ei läpäise, ellet saa heitä käsittämään tätä ajatustani, käske Lacroixin esittää kysymys avoimesti. Hän ehdottakoon kuolemanrangaistusta jokaiselle, ken suoraan tai välillisesti kieltäytyy panemasta täytäntöön tai jotenkuten muuten kiertää toimeenpanovallan antamia määräyksiä ja toimintaohjeita. Jos se ehdotus läpäisee, merkitsee se diktatuuria. Minä edustan toimeenpanovaltaa. Minä astun esille, minä vaadin sitä, ja jos emmitään antaa se minulle, minä otan sen!"
"Entä mitä sitten teette?" kysyi Gilbert.
"Silloin", sanoi Danton, "minä tartun lippuun; sensijaan että vetoisin verilöylyn veriseen ja rumaan pahaanhenkeen, jonka minä manaan pimeyksiinsä takaisin, vetoan taistelun ylevään ja puhtaaseen henkeen, joka iskee pelotta ja vihatta ja katselee rauhallisena kuolemaa. Minä kysyn kaikilta näiltä roistolaumoilta, ovatko he kokoontuneet surmatakseen aseettomia ihmisiä; minä julistan saastaiseksi teoksi vankiloitten uhkaamisen! Monet ehkä hyväksyvät verilöylyn, mutta murhaajia on vähän. Käytän hyväkseni Pariisin sotaista mielialaa, hajoitan pienen murhaajajoukon todellisten sotilaitten muodostamaan vapaaehtoislaumaan, joka odottaa vain lähtökäskyä, ja lähetän rajalle, vihollista vastaan, tuon epäkelvon aineksen, jota sotajoukon muu ylevä aines vallitsee!"
"Tehkää se, tehkää se", huudahti Gilbert, "ja te olette tehnyt suuren, valtavan, ylevän työn!"
"Hyvä Jumala, sehän on maailman helpoin tehtävä!" sanoi Danton kohauttaen hartioitaan elein, jotka ilmaisivat voimaa, huolettomuutta ja epäilyä. "Jos minua autetaan, saatte nähdä, kuinka käy!"
Rouva Danton suuteli miehensä kättä.
"Sinua autetaan, Danton", sanoi hän. "Kukapa ei asettuisi sinua tukemaan, kun kuulee sinun puhuvan."
"Niin", vastasi Danton, "valitettavasti minä en voi puhua näin. Jos ajan karille näin puhuessani, niin minäpä se silloin joudun verilöylyn ensimmäiseksi uhriksi."
"Eikö olisikin parempi kuolla sillä tavoin?" sanoi rouva Danton vilkkaasti.
"Vaimo, sinä puhut kuin naiset puhuvat! Jos minä kuolen, kuinka vallankumouksen käy silloin hullun verenimijän Maratin ja valheellisen haaveilijan Robespierren käsissä? Ei, minä en saa enkä halua vielä kuolla. Minun on estettävä verilöyly, jos voin, ja jos se pannaan toimeen vastoin tahtoani, minun on puhdistettava Ranska siitä ja otettava se omalle tililleni. Minä kuljen silloin samoin päämäärääni kohden, multa minä kuljen hirveämpänä. — Kutsu Tallien sisälle."
Tallien tuli.
"Tallien", sanoi Danton, "huomenna voi käydä niin, että kommuuni kutsuu kirjeellisesti minut kaupungintaloon. Te olette kommuunin sihteeri. Järjestäkää niin, en saa sitä kirjettä ja että voin todistaa, etten ole sitä saanut."
"Hitossa, kuinka se käy päinsä?" sanoi Tallien.
"Se on teidän asianne. Minä sanon teille, mitä tahdon, mitä haluan ja mitä on tehtävä. Teidän on keksittävä keinot. — Tulkaa, herra Gilbert, teillähän on jokin pyyntö esitettävänä?"
Hän avasi pienen työhuoneen oven, antoi Gilbertin astua sinne ensin ja seurasi itse perässä.
"No niin", sanoi Danton, "mitä voin tehdä hyväksenne?"
Gilbert otti taskustaan Cagliostron hänelle, antaman paperin ja esitti sen Dantonille.
"Ah, te tulette hänen lähettämänään!" sanoi Danton.
"No, mitä haluatte?"
"Erään Abbayessa olevan naisvangin vapauttamista."
"Hänen nimensä?"
"Kreivitär de Charny."
Danton kirjoitti vapauttamismääräyksen.
"Kas tässä", sanoi hän. "Haluatteko pelastaa muita? Puhukaa! Minä puolestani tahtoisin voida pelastaa ne kaikki onnettomat!"
Gilbert kumarsi.
"Minulla on nyt kaikki mitä haluan", sanoi hän.
"Hyvästi siis, herra Gilbert. Ja jos joskus tarvitsette apuani, tulkaa suoraan puheilleni, mies miehen luo, ilman välikäsiä! Olisin hyvin onnellinen, jos saisin tehdä jotakin hyväksenne."
Opastaessaan häntä ulos hän jupisi:
"Voi, olisipa minulla neljäksikolmatta tunniksi teidän tahraton maineenne, herra Gilbert!"
Ja hän sulki oven tohtorin jälkeen raskaasti huoahtaen ja pyyhkien hikeä otsaltaan.
Gilbert lähti Abbayeen, hallussaan se kallisarvoinen paperi, joka antaisi hänelle Andréen.
Vaikka oli jo lähes yösydän, liikuskeli vankilan ympärillä uhkaavia joukkoja.
Gilbert tunkeutui niiden välistä ja kolkutti vankilan portille.
Synkkä, matalaholvinen portti aukeni.
Gilbertiä puistatti: tämä matalaholvinen käytävä ei tuntunut vievän vankilaan, vaan hautaan.
Hän esitti saamansa paperin päällikölle.
Paperi sisälsi määräyksen laskea heti vapaaksi tohtori Gilbertin esittämän henkilön. — Gilbert mainitsi kreivitär de Charnyn, ja päällikkö käski erään vartijan opastaa kansalaisen Gilbertin naisvangin koppiin.
Gilbert seurasi vartijaa ja nousi hänen perässään kolmanteen kerrokseen kapeita kierreportaita pitkin ja astui yhden lampun valaisemaan koppiin.
Muuan mustapukuinen nainen, jonka kalpeat kasvot näyttivät surupuvun rinnalla marmorilta, istui pöydän ääressä, jolle lamppu oli pantu, ja luki pientä nahkakantista kirjaa, joka oli somistettu hopeisella ristillä.
Takassa hänen vierellään hehkui sammuva hiillos.
Oven auetessa syntynyt melu ei havahduttanut häntä, Gilbertin askelten ääni ei saanut häntä kohottamaan katsettansa. Hän näytti kokonaan syventyneen lukemiseensa tai paremminkin mietiskelyyn, sillä Gilbert seisoi pari kolme minuuttia hänen edessään, eikä lukija kääntänyt sillaikaa lehteä.
Vanginvartija oli työntänyt oven kiinni Gilbertin perässä ja odotteli ulkopuolella.
"Rouva kreivitär", sanoi Gilbert.
Andrée kohotti katseensa ja silmäili ympärilleen mitään näkemättä. Mietiskelyn harso oli vielä hänen katseensa ja miehen välissä, joka seisoi hänen edessään. Vähitellen hänen katseensa selkeni.
"Ah, tekö, herra Gilbert?" kysyi Andrée. "Mitä te tahdotte?"
"Rouva", vastasi Gilbert, "kuuluu hirveitä huhuja siitä, mitä huomenna tapahtuu vankiloissa".
"Niin", sanoi Andrée, "tuntuu siltä kuin meidät aiottaisiin surmata.
Mutta te tiedätte, herra Gilbert, että minä olen valmis kuolemaan."
Gilbert kumarsi.
"Minä tulen noutamaan teitä, rouva", sanoi hän.
"Tulette minua noutamaan?" ihmetteli Andrée. "Minne aiotte viedä minut?"
"Minne haluatte, rouva. Te olette vapaa."
Ja hän ojensi kreivittärelle Dantonin kirjoittaman vapauttamismääräyksen.
Andrée luki sen, mutta antamatta sitä takaisin Gilbertille hän piti sen kädessään..
"Se minun olisi pitänyt arvatakin, tohtori", sanoi hän ja yritti hymyillä, minkä taidon hänen kasvonsa näyttivät unohtaneen.
"Mikä, rouva?"
"Se, että te tulisitte estämään minua kuolemasta."
"Rouva, maailmassa on muuan olento, joka on minulle kalliimpi kuin mitä isä tai äiti olisivat milloinkaan minulle olleet, jos Jumala olisi suonut minulle isän tai äidin, ja se olento olette te!"
"Niin, ja senvuoksi te heti ensimmäisellä kerralla petitte minulle antamanne sanan."
"En ole pettänyt sanaani, rouva. Minä lähetin teille myrkyn."
"Annoitte poikani sen tuoda."
"Enhän ollut sanonut, kuka sen toisi teille."
"Te olette siis ajatellut minua, herra Gilbert? Te olette minun takiani astunut leijonan luolaan? Ja te olette lähtenyt siitä luolasta hallussanne taikakalu, joka aukaisee portit ja ovet?"
"Minä olen sanonut teille, madame, että niin kauan kuin minä elän, te ette saa kuolla."
"Mutta tällä kerralla, herra Gilbert", sanoi Andrée ja hymyili onnistuneemmin kuin äsken, "minä luulen saavani kuolla!"
"Hyvä rouva, minä sanon, että vaikka minun täytyisi väkivallalla viedä teidät täältä, te ette kuole!"
Mitään vastaamatta Andrée repi vapautusmääräyksen neljäksi palaseksi ja viskasi ne hiillokseen.
"Yrittäkää vieläkin!" sanoi hän sitten.
Gilbert huudahti.
"Herra Gilbert", jatkoi Andrée, "olen luopunut itsemurha-ajatuksesta, mutta en ole luopunut kuoleman ajatuksesta".
"Voi, rouva, rouva!" vaikeroi Gilbert.
"Herra Gilbert, minä tahdon kuolla!"
Gilbert voihkaisi.
"Yhtä pyydän teiltä, sitä näet, että koetatte löytää ruumiini ja pelastatte sen kuolleena häväistyksestä, jota se ei elävänä voinut välttää… Kreivi de Charnyn ruumis lepää Boursonnesin linnan hautaholvissa. Siellä olen viettänyt elämäni ainoat onnelliset päivät. Haluan levätä hänen rinnallaan."
"Voi, rouva, taivaan tähden, minä pyydän hartaasti…"
"Ja minä, herra Gilbert, rukoilen teitä onnettomuuteni nimessä!"
"No niin, rouva, te olette niin päättänyt, ja minun on toteltava teitä.
Minä lähden, mutta en ole vielä ihan masennettu."
"Älkää unohtako viimeistä toivomustani, herra Gilbert", sanoi Andrée.
"Ellen pelasta teitä vastoin tahtoanne, rouva", vastasi Gilbert, "niin se toivomuksenne täytetään".
Tervehdittyään Andréeta Gilbert lähti.
Hänen perässään ovi painui lukkoon synkästi kolahtaen, kuten vankilanovi ainakin.